Pseudepigrafit

Pseudepigrafinen kirjallisuus on kirjallisuutta, jonka kirjoittaja on joku muu kuin se, jonka nimiin teos on pantu. Pseudepigrafinen kirjallisuus on usein laitettu jonkun autoritäärisen ja yhteisön arvostaman henkilön nimiin. Kirjoittaja saattoi ilmoittaa teoksensa kirjoittajaksi paljon aikaisemmin eläneen henkilön hankkiakseen teokselleen arvovaltaa tai kunnioittaakseen kirjoittajaksi nimeämäänsä henkilöä.

Termi ”pseudepigrafi” on peräisin kreikan kielen sanoista ψευδής, pseudēs ’väärä’ ja ἐπιγραφή, epigrafē ’kirjoitus’.

Pseudepigrafinen kirjallisuus antiikissa

Pseudepigrafinen kirjallisuus oli tavallista erityisesti antiikin aikana. Tuon ajan kulttuurissa se oli hyväksyttyä eikä sitä pidetty mitenkään vääränä tai epäilyttävänä. Pseudepigrafeissa ei näin ole suoranaisesti kyse valehtelusta tai väärentämisestä. Tällaista kirjallisuutta kuuluu useiden tunnettujen antiikin aikaisten kirjailijoiden nimissä kulkevien teosten joukkoon. Tällaisia kirjoja kuuluu myös Raamatun apokryfiseen kirjallisuuteen, jossa pseudepigrafit ovat usein Raamatun kaanoniin kuuluvien kirjojen muunnoksia ja mukaelmia.

Usein pseudepigrafisessa kirjallisuudessa jatketaan jotakin yhteisölle tärkeätä kertomustraditiota. Toisinaan pseudepigrafisten kirjojen päämääränä on vakuuttaa yhteisö sen arvostaman henkilön auktoriteetilla jostakin ajankohtaisesta ja tärkeästä asiasta. Yhteisöt hyväksyivät pseudepigrafiset kirjat, koska ajattelivat historiallisen henkilön auktoriteetin ikään kuin siirtyneen pseudepigrafin kirjoittajalle. Näin ollen pseudepigrafejakin pidettiin uskottavina lähteinä.

Klassillinen pseudepigrafia

Pseudepigrafista kirjallisuutta on ollut kirjallisuuden alkuajoista lähtien. Antiikin kreikkalaiset kirjailijat viittaavat usein teksteihin, jotka oli laitettu myyttisten hahmojen Orfeuksen tai Musaioksen nimiin, vaikkakaan niitä ei useinkaan pidetty todellisuudessa näiden kirjoittamina. Tekstejä tunnistettiin pseudepigrafisiksi jo antiikin aikana; esimerkiksi Homeeristen hymnien nimellä tunnettu kokoelma tunnistettiin jo varhain todellisuudessa jonkun muun kuin Homeroksen kirjoittamiksi.

Kirjallisuudentutkimuksessa kirjailijan nimen eteen on tapana liittää etuliite ”Pseudo-” silloin, kun joku teos, jota on aiemmin pidetty tämän kirjoittamana, on osoitettu pseudepigrafiseksi. Esimerkiksi kreikkalaisten myyttien ensyklopedista kokoelmaa Bibliotheke ei enää pidetä Apollodoroksen kirjoittamana, vaan sen kirjoittajasta käytetään nimitystä ”Pseudo-Apollodoros”; eikä myyttisten henkilöiden tähtikuvioiksi muuttumista käsittelevää teosta Katasterismoi pidetä enää Eratostheneen kirjoittamana, vaan sen kirjoittajasta käytetään nimitystä ”Pseudo-Eratosthenes”. Muita esimerkkejä ovat Pseudo-Aristoteles, Pseudo-Dionysios Areopagita ja Pseudo-Plutarkhos.

Raamatullinen pseudepigrafia

Katso myös: Apokryfiset kirjat

Pseudepigrafeihin kuuluvat Vanhan testamentin apokryfikirjoista mm. Salomonin psalmit, Henokin kirja, Mooseksen taivaaseenastuminen ja Manassen rukous, ja Uuden testamentin apokryfisestä kirjallisuudesta mm. Jaakobin protoevankeliumi ja Paavalin kirje laodikealaisille. Nykyään tutkijat pitävät myös eräitä Uuden testamentin kaanoniin luettuja kirjoja pseudepigrafisina; näitä ovat mm. eräät Paavalin kirjeet, kuten pastoraalikirjeet.

Katolinen kirkko kutsuu Vanhan testamentin pseudepigrafeja apokryfikirjoiksi, koska se hyväksyy varsinaiset apokryfikirjat osaksi Raamattua, kutsuen niitä deuterokanonisiksi kirjoiksi.^selvennä

Aiheesta muualla

• Leppä, Outi: Pseudepigrafia antiikin maailmassa Eksegetiikan menetelmien oppimisympäristö, Helsingin yliopisto