Filosofisia tutkimuksia

Filosofisia tutkimuksia (Philosophische Untersuchungen) on Ludwig Wittgensteinin filosofinen teos, jota pidetään hänen myöhäiskautensa pääteoksena. Teos julkaistiin kaksi vuotta Wittgensteinin kuoleman jälkeen vuonna 1953.

Filosofisia tutkimuksia
Philosophische Untersuchungen
Alkuperäisteos
Kirjailija	Ludwig Wittgenstein
Genre	filosofia
Julkaistu	1953
Suomennos
Suomentaja	Heikki Nyman
Kustantaja	WSOY
Julkaistu	1981
Sivumäärä	357
ISBN	951-0-10205-9
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Teoksen synty

Tractatus Logico-Philosophicuksen julkaisemisen jälkeen Wittgenstein katsoi ratkaisseensa kaikki filosofian ongelmat ja lähti kansakoulunopettajaksi Itävaltaan. Vuonna 1929 hän kuitenkin palasi takaisin Cambridgeen, missä hän oli nuorempana opiskellut. Aluksi hän lähinnä pyrki selventämään aiempaa filosofiaansa, mutta noin vuonna 1933 hänen filosofiansa sai uuden suunnan: Hän huomasi tehneensä Tractatuksessa ”vakavia virheitä”, mihin vaikuttivat myös hänen käymänsä keskustelut etenkin Frank Ramseyn ja Piero Sraffan kanssa. Vuosina 1933–35 hän saneli opiskelijoilleen huomautuksia, jotka on julkaistu nimellä Sininen ja ruskea kirja, ja jotka julkaisija on alaotsikoinut ”Filosofisten tutkimusten esitutkimuksiksi”. ”Ruskea kirja” muistuttaa sisällöltään Filosofisten tutkimusten varhaisempia osia.

Vuonna 1936 Wittgenstein muutti Norjaan ja kirjoitti siellä ensimmäisen version Filosofisista tutkimuksista. Hän palasi Cambridgeen ja kirjoitti teokselle esipuheen, mutta ei ollut vielä tyytyväinen teokseen. Vuonna 1945 hän kirjoitti teoksesta uuden version ja poisti siitä matematiikan filosofiaa koskevan osan. Teoksen ensimmäisen osan Wittgenstein kirjoitti lopulliseen muotoonsa myöhemmin samana vuonna ja lisäsi teokseen toisen osan. Hän ei ollut tyytyväinen lisäämäänsä aineistoon, vaan kirjoitti sitä vuoteen 1949 saakka tiivistäen sen muotoon, jossa se on lopulta julkaistu.

Wittgenstein suunnitteli teoksen julkaisemista elinaikanaan, ja halusi julkaista sen yhdessä Tractatuksen kanssa, koska teos olisi hänen mukaansa parhaiten ymmärrettävissä, kun sitä vertaisi hänen aiempiin ajatuksiinsa. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Teoksen käänsi englanniksi Wittgensteinin oppilas Elizabeth Anscombe.

Rakenne

Filosofisia tutkimuksia koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisen osan Wittgenstein oli muokannut lopulliseen muotoonsa jo vuonna 1946, ja toinen osa koostuu hänen vuosina 1946–1949 kirjoittamistaan huomautuksista, jotka hänen jäämistönsä haltijat toisen osan editoivat painokuntoon. Ensimmäisessä osassa on 693 numeroitua kappaletta, ja toisessa osassa 14 pidempää osiota.

Teoksen ensimmäinen osa on enimmäkseen kriittinen: siinä Wittgenstein esittää, missä suhteessa monet perinteiset filosofiset käsitykset ovat virheellisiä. Toisessa osassa Wittgenstein puolestaan käsittelee erilaisia filosofisia ongelmia eri näkökulmista.

Esitystapa

Filosofisissa tutkimuksissa Wittgenstein ei vain esitä väitteitä ja argumentoi niiden puolesta, vaan pyrkii dialogiin lukijan kanssa ja saattamaan tämän tiettyihin päätelmiin itsenäisesti. Hän esittää usein lukijalle jonkin ajatuskokeen, kuvaa, miten lukija todennäköisesti on taipuvainen suhtautumaan siihen, ja osoittaa lopuksi, miksi tämä näkemys on virheellinen.

Wittgensteinin esitystapa ei Filosofisissa tutkimuksissa ole erityisen systemaattinen: hän siirtyy aiheesta toiseen, palailee edeltäviin aiheisiin ja tarkastelee samoja aiheita eri näkökulmista.

Tulkinnat

Filosofisia tutkimuksia -teosta on tulkittu kahdella tavalla: Wittgensteinin ajatellaan siinä joko yrittävän vakavasti vastata filosofisiin ongelmiin tai vaihtoehtoisesti pyrkivän hälventämään lukijansa uskoa siihen, että käsitellyt ongelmat ovat todellisia ongelmia. Teoksesta voidaan löytää tukea molemmille tulkinnoille.

Sisältö

”Augustinolaisen” kielikäsityksen tarkastelu (§1–7)

Filosofisia tutkimuksia alkaa lainauksella Augustinuksen teoksesta Tunnustukset, jossa tämä kertoo oppineensa kielen kuuntelemalla vanhempiensa puhetta ja tarkastelemalla heidän eleitään ja havaitsemalla siten, mihin heidän sanansa viittasivat. (§1) Wittgensteinin mukaan tämä käsitys sisältää määrätynlaisen kuvan kielestä: ”[k]ielen sanat nimeävät olioita – lauseet ovat tällaisten nimitysten yhdistelmiä.” (§1) Tähän kuvaan sisältyy puolestaan se idea, että jokaisella sanalla on siihen rinnastettu merkitys, "olio, jota sana edustaa" (§1). Wittgenstein huomauttaa, että kuvatessaan oppimistaan Augustinus ajattelee etenkin substantiiveja, eikä niinkään verbejä, adjektiiveja tai prepositioita.

Tarkastellakseen Augustinuksen kielikäsitystä Wittgenstein esittelee kielenkäyttötavan, jossa kauppias noutaa asiakkaalleen viisi punaista omenaa vertaamalla paperilapulla olevia merkkejä omissa hyllyissään oleviin ”omenan” ja ”punaisen” merkkeihin ja laskee ulkoa oppimallaan tavalla viiteen. Augustinolaiseen ajatukseen sitoutunut henkilö sanoisi, että kieltä on käytetty tässä vaillinaisesti: toteuttaakseen asiakkaan pyynnön kauppiaan on tiedettävä, mitä ”omena”, ”punainen” ja ”viisi” merkitsevät. Wittgensteinin mukaan tämä ei kuitenkaan ole tarpeen. Ymmärrämme kauppiaan toiminnan, vaikkemme olettaisikaan hänen tietävän sanojen merkityksiä: riittää, että kauppias osaa käyttää sanoja ja toimii asiakkaan haluamalla tavalla.

Toisessa huomautuksessa Wittgenstein huomauttaa, että Augustinuksen käsitystä voi pitää paitsi ”primitiivise[nä] käsitykse[nä] kielen toimintatavasta”, myös käsityksenä omaa kieltämme alkeellisemmasta kielestä, ja esittää kielenkäyttötavan, joka on tämän käsityksen mukainen. Siinä rakentaja käskee apumiestään tuomaan rakennuskiviä tietyssä järjestyksessä. Kieli, jonka Wittgenstein käskee käsittämään ”täydelliseksi alkeelliseksi kieleksi”, koostuu sanoista ”kuutio”, ”pylväs”, ”laatta” ja ”palkki”. (§2) Augustinuksen käsitys ei siis kata kaikkea inhimillistä kieltä, mutta kylläkin jonkin osan siitä, samoin kuin ”Pelaaminen on esineitten siirtämistä jollakin pinnalla tiettyjen sääntöjen mukaan” (§3) ei ole kuvaus kaikista peleistä vaan vain lautapeleistä.

Huomautuksessa 5 Wittgenstein sanoo, että Augustinuksen esittämä käsitys merkityksestä ”ympäröi kielen toimintaa utuverholla”, ja kieltä voidaan tarkastella selvästi, kun sitä tutkitaan ”sen alkeellisista käyttötavoista” (§5). Käsiteltyään sitä, miten kieltä käytetään, hän palaa nyt kielen oppimiseen. Hän huomauttaa, että kielen oppiminen on harjoittamista, ei selittämistä (§5): lapselle ei nimittäin voi opettaa esimerkiksi sanan ”punainen” merkitystä sanomalla ”Tämä on punainen”, ellei hän jo tunne sanojen ”Tämä on ...” merkitystä.

Wittgensteinin mukaan tärkeä, joskaan ei olennainen tai välttämätön, osa kielen opettamista on ostensiivinen opettaminen, jolloin opettaja osoittaa objektia ja sanoo sanan. Wittgenstein ei halua kutsua tätä ostensiiviseksi määritelmäksi, koska – kuten sanottu – määritelmän ymmärtäminen vaatii myös muiden kuin määriteltävän sanan ymmärtämistä. Ostensiivisen opettamisen myötä oppilaalle muodostuu assosiaatioyhteys objektin ja sanan välille. Tämä yhteys käsitetään Wittgensteinin mukaan usein kuvaksi objektista, jonka sana synnyttää mielessä. Hän kuitenkin väittää, ettei mielikuvan herättäminen ole kielen opettamisen tarkoitus, ainakaan huomautuksen 2 kielessä: kuva on sanan käytön kannalta irrelevantti, koska vaikka sana synnyttäisikin henkilölle mielikuvan, hänen ei voida sanoa ymmärtäneen sanaa, ellei hän toimi, kuten odotetaan, ja jos hän toimii odotetusti, hänen voidaan yleensä sanoa ymmärtäneen sanan riippumatta hänen mahdollisista mielikuvistaan. Toiseksi, vaikka sana synnyttäisi poikkeuksetta henkilön mielessä kuvan tietystä objektista, ei se riitä takaamaan, että hän toimii objektin suhteen halutulla tavalla: hän voi esimerkiksi viedä laatan pois, istua sen päälle tai hakea palkin. Esimerkiksi rakennusmiesten kieli, ja tietty toiminta tietyn sanan yhteydessä, opitaankin vain määrätyn opetuksen yhteydessä, kuten jarrut voi korjata ”yhdistämällä tangon vipuun” vain, kun ”koko muu mekanismi on jo olemassa” (§6): Muuten vipu, kuten sana, voi olla ”mitä tahansa tai ei yhtään mitään” (§6).

Huomautuksessa 7 Wittgenstein esittelee kielipelin käsitteen. Hänen nimittää kielipeleiksi esimerkiksi rakennusmiesten kielenkäyttöä ja tämän kielen oppimista sekä myös ”kielen ja niiden toimintojen kokonaisuutta, johon kieli nivoutuu mukaan” (§7). Kun kielenkäyttö käsitetään kielipeleiksi, pystytään ottamaan huomioon myös ei-kielellinen kommunikaatio ja irrottautumaan ”augustinolaisesta” käsityksestä, jossa kieltä pidetään muusta toiminnasta irrallisena.

Rakentajien kielipelin laajennus (§8–17)

Huomautuksessa 8 Wittgenstein laajentaa rakentajien kieltä lisäämällä siihen lukusanat, jotka ovat tässä aakkosten kirjaimia, demonstratiivipronominit ”tuonne” ja ”tämä” sekä värimallit, jolloin apulaiselle voidaan antaa käsky esimerkiksi sanomalla ”d-laatta-tuonne”, näyttämällä värimallia ja osoittamalla haluttuun suuntaan. Wittgenstein tarkastelee lisättyjen sanalajien toimintaa vertaamalla niitä rakennuskiviin viittaaviin sanoihin.

Lukusanojen opetukseen kuuluu myös ostensiivista opetusta. Se kuitenkin eroaa rakennuskiviin viittaavien sanojen opettamisesta sen suhteen, että nyt opettaja luettelee lukusanojen sarjan ”a, b, c ...” osoittaessaan objekteja, ja oppilaan on opittava sarja ulkoa. Hän mainitsee, että pienimpiä lukusanoja opitaan myös osoittamalla objektien ryhmiä, mikä muistuttaa enemmän rakennuskiviin viittaavien sanojen oppimista. Tällöin lukusanoja ei kuitenkaan käytetä laskemiseen vaan ”silmämääräisesti käsitettävien esineryhmien merkitsemiseen” (§9). Demonstratiivipronominien opetuksessa ostensiivisella eleellä on puolestaan selvästi erilainen rooli: ele on paitsi osa opetusta, myös osa sanan käyttöä.

Huomautuksessa 10 Wittgenstein esittää kysymyksen: ”Mitä tämän kielen sanat – – edustavat?” (§10) Se käy hänen mukaansa ilmi vain sanan käytöstä. Sanan käytön kuvausta voidaan kyllä lyhentää siten, että sen voidaan sanoa edustavan tiettyä objektia, mutta vain kun sen muu käyttö tunnetaan (§10): sen ilmoittamisesta, että ”laatta” viittaa näihin, mitä sanomme laatoiksi, on hyötyä vain, jos oppilas tietää, että sanalla viitataan rakennuskiviin eikä numeroon tai väriin. Tällaisesta käyttökuvausten yhtäläistämisestä, eli sen sanomisesta, että tämän kielen kaikki sanat viittaavat johonkin, ei kuitenkaan seuraa, että sanojen käytöt olisivat samanlaisia. Wittgenstein vertaa sanoja työkaluihin (§11) ja erilaisiin kahvoihin junan ohjaamossa (§12). Näissä, kuten sanoissa, on jotain yhtäläistä, mutta niiden käyttötavat eroavat toisistaan.

Wittgenstein tarkastelee lähemmin lausetta ”Jokainen kielen sana edustaa jotakin.” Hänen mukaansa sillä ei ole sanottu yhtään mitään, paitsi jos halutaan tehdä erottelu tämän kielen ja esimerkiksi Lewis Carrollin nonsensen välillä. (§13) Tämäkään ei kuitenkaan paljasta mitään filosofisesti mielenkiintoista merkityksen luonteesta, vaan on eräs sanan ”edustaa” (tai ”merkitsee”, engl. signify) käyttötapa. Vastaavasti työkaluja voitaisiin luonnehtia jonkin muotoilemiseen käytettävinä välineinä. Wittgenstein kysyy sitten, minkä muotoilemiseen mittaa, liima-astiaa tai nauloja käytetään, ja kertoo, että voisimme vastata: ”Tietoamme esineen pituudesta, liiman lämpötilaa ja laatikon lujuutta.” (§14) Tällaisella työkalujen tai sanojen käyttöjen kuvausten yhdenmukaistamisella ei kuitenkaan saavuteta mitään.

Sanan "edustaa" tai "merkitä" ehkä yksinkertaisin käyttötapa on Wittgensteinin mukaan se, kun merkki on kiinni itse esineessä (§15). Rakentajien laajennetun kielipelin värimallit ovat tämäntyyppisiä merkkejä. Kuuluvatko ne sitten kieleen? Wittgenstein sanoo sen olevan vapaavalinnaista, mutta ”[o]n luonnollisinta ja aiheuttaa vähiten sekaannusta” lukea ne mukaan kieleen. Värimallien rooli kielessä on analoginen sanan ”sana” jälkimmäiselle esiintymiselle lauseessa ”Sano sana ’sana’”. (§16)

Wittgenstein sanoo, että kielen voidaan sanoa koostuvan sanalajeista, mutta muistuttaa, että sanoja voidaan luokitella eri tavoin riippuen siitä, mihin jaottelulla pyritään, samoin kuin esimerkiksi työkaluja tai shakkinappuloita. (§17)

Rakentajien kielen ja meidän kielemme suhde (§18–20)

Huomautuksessa 18 Wittgenstein sanoo, että rakentajien kieli on täydellinen, vaikka se sisältääkin vain käskyjä, koska emme sanoisi, että oma kielemme oli puutteellinen ”ennen kemian symbolismin tai infinitesimaalimerkintätavan mukaan liittämistä”. Hän esittää metaforan kielestä vanhana kaupunkina, jossa tarpeen mukaan puretaan ja rakennetaan taloja ja katuja, kuten kielessä kielipelejä, ja jonka uusimmat rakennelmat ovat suoria ja säännöllisiä, kuten kielen tieteelliset termit. Kaupunkia ei kuitenkaan koskaan ole voitu sanoa epätäydelliseksi.

Seuraavaksi Wittgenstein tarkastelee, voiko rakentajien primitiivisen kielen avulla todella tutkia meidän kehittyneempää kieltämme. Hän kysyy, onko rakentajien kielen huudahdus ”Laatta!” sana vai lause. Saattaa vaikuttaa siltä, ettei se vastaa meidän kielessämme sanaa ”laatta” eikä elliptistä eli lyhennettyä lausetta ”Laatta!”, mistä seuraisi, ettei rakentajien kieli olisi lainkaan yhteydessä meidän kieleemme. Wittgenstein on kuitenkin toista mieltä: voimme sanoa huudahdusta myös sanaksi, mutta ”se on juuri meidän ’elliptinen’ lauseemme” (§19). Vastaväite tälle on, että rakentajien kielipelissä ei voida esittää lausetta ”Tuo minulle laatta”, josta lause on lyhennetty.

Wittgenstein siirtyy nyt tarkastelemaan näiden lauseiden suhdetta meidän kielessämme ja kysyy, miksemme sanoisi pidempää lausetta lauseen ”Laatta!” pidennykseksi. Tarkoitammeko pidempää lausetta huutaessamme tämän käskyn, ja mitä tämä tarkoittaminen on? Emme yleensä sano mielessämme pidempää lausetta, eikä ole uskottavaa, että lause pitäisi merkityksen selville saamiseksi kääntää mielessä joksikin toiseksi: tämä johtaisi kääntämisen äärettömään regressioon. Sen sijaan, kun sanomme ”Laatta!” tarkoitamme ”Laatta!”. Tähän ei kelpaa vastaväite, että ”haluan toki, että hänen on tuotava minulle laatta” (§19): haluamiseen ei kuulu lauseen ajatteleminen tai vastaava toiminto. Keskustelu johtaa siis siihen, että huudahduksella on sama rooli rakentajien kielessä kuin meidän elliptisellä lauseellamme meidän kielessämme ja sillä taas sama rooli kuin pidennetyllä lauseella, ja juuri se on tässä olennaista. Näin alkeellisempien kielipelien avulla voidaan valottaa meidän kielemme toimintaa.

Huomautuksessa 20 Wittgenstein kysyy, tarkoitetaanko lause ”Tuo minulle laatta!” yhtenä pitkänä vai kolmena sanana. Jos se tarkoitetaan joskus toisena ja joskus toisena, voitaisiin tarkoittaa muuta kuin mitä sanotaan. Wittgenstein kuitenkin huomauttaa, että se, kumpana lause tarkoitetaan, riippuu siitä, mihin sitä verrataan: lause voidaan sanoa tarkoitetun kolmisanaisena, kun sitä verrataan muihin kielen kompleksisiin lauseisiin, kuten ”Ojenna minulle laatta” tai ”Tuo hänelle laatta!” eli kun sitä käytetään ”muitten lauseitten vastakohtana” (§20). Lausetta ei sanota muiden lauseiden vastakohdaksi, koska ajattelisimme muita lauseita sanoessamme tämän lauseen, vaan koska kielemme avulla on mahdollista muodostaa muita lauseita. Ulkomaalainen saattaisi luulla lauseen vastaavan oman kielensä yhtä sanaa ja lausua sen eri tavalla. Lausuessaan sen ”[h]änessä voi tapahtua samaa [kuin meissä] tai myös jotakin muuta”. (§20) Se ei kuitenkaan ole olennaista: emmehän yleensä itsekään ole tietoisia siitä, että lausumassamme lauseessa on esimerkiksi kolme sanaa. Olennaista on se, miten lausetta käytetään.

Huomautuksen lopussa Wittgenstein sanoo, että lauseen tekee elliptiseksi se, että sen kieliopillisesta rakenteesta on jätetty jotain pois, eikä se, että jätämme pois jotain pidemmän lauseen tarkoituksesta. Vastaväitteen, että pitkän ja elliptisen lauseen mielen, jos ne kerran ovat samat, täytyy olla ilmaistavissa sanallisesti, hän hylkää sanomalla, että tämä mieli on ”niiden samassa käyttötavassa” (§20).

Kielipelien moninaisuus (§21–25)

21. huomautuksessa Wittgenstein kehottaa kuvittelemaan kielipelin, jossa ilmoitetaan rakennuskivien lukumäärä, väri tai muoto, ja kysyy, miten tämän kielipelin väitelause ”Viisi laattaa” eroaa käskystä ”Viisi laattaa!” Vaikka ero saattaa olla lausumisen aikaisissa eleissä tai äänensävyssä, niin ei välttämättä ole, vaan ero on lauseiden käytössä. Tätä ei muuttaisi sekään että, käyttäisimme sanoja ”väite” ja ”käsky” vain tietyssä kieliopillisessa muodossa olevista lauseista: voimme kuvitella kielipelin, jossa kaikki väitteet esitetään retorisina kysymyksinä tai käskyt muodossa ”Viitsisitkö tehdä tämän?”, mutta lauseita käytettäisiin silti, kuten väitteitä tai käskyjä.

Seuraavassa huomautuksessa Wittgenstein tutkii Gottlob Fregen käsitystä, että jokainen lause sisältää oletuksen, ”joka on juuri se, mitä väitetään” (§22). Tämän käsityksen mukaan esimerkiksi väitelauseella, kysymyksellä ja käskyllä voi olla sama sisältö tai ajatus, ja ne eroavat toisistaan jonkin tähän sisältöön lisätyn seikan suhteen, eivätkä sen kielipelin suhteen, johon ne kuuluvat. Myös Wittgenstein itse oli ajatellut näin varhaisfilosofiassaan. Frege esittää, että väitelauseet voi kirjoittaa muotoon ”Väitetään, että asianlaita on se-ja-se.” Wittgensteinin mukaan ”Että asianlaita on se-ja-se” ei kuitenkaan ole meidän kielemme lause, ja jos taas kirjoitetaan ”Väitetään: asianlaita on se-ja-se”, ”Väitetään” on tarpeeton lisäys. Lisäksi voimme kuvitella, että väitelauseet kirjoitetaan kysymyksen ja sitä seuraavan myöntävän vastauksen muotoon: kukaan ei kuitenkaan sanoisi, että väitelause sisältää kysymyksen. Wittgensteinin kritiikki ei kaada Fregen näkemystä, mutta hänen pyrkimyksensä onkin osoittaa, että tällainen hänen oman näkemyksensä kanssa ristiriidassa oleva kanta ei ole lainkaan kiistaton.

Voimme merkitä väitelauseen alkuun erityisen väitemerkin, kuten Frege tekee, mutta väitteen esittäminen ei silti yleensä koostu asian punnitsemisesta ja sen väittämisestä, kuten laulaessamme nuoteista ensin luemme nuotit ja sitten laulamme: väittäminen on sen sijaan yksi akti. Väitemerkillä on Wittgensteinin mukaan vastaava rooli lauseen alussa kuin pisteellä lauseen perässä, ja tämä on Fregen mielenkiinnon kohteen suhteen irrelevanttia.

Wittgenstein sanoo, että erilaisia tapoja käyttää merkkejä, sanoja ja lauseita eli erilaisia kielipelejä on valtavasti, ja niitä häviää ja syntyy jatkuvasti. Hän kertoo puhuvansa kielipeleistä peleinä korostaakseen sitä, että ”puhuminen on osa toimintaa tai elämänmuotoa” (§23). Hän antaa esimerkkejä erilaisista kielipeleistä: niitä ovat muun muassa esineen kuvaaminen, hypoteesin laatiminen ja koetteleminen, vitsin keksiminen ja kertominen ja niin edelleen. Huomautuksen lopussa hän mainitsee, että loogikot, kuten hän itse Tractatusta kirjoittaessaan, eivät yleensä käsitä kielipelien paljoutta: he sen sijaan ajattelevat, että propositioilla on jokin yleinen muoto.

Jos ei oteta huomioon kielipelien moninaisuutta, voidaan päätyä kysymään kysymyksiä kuten ”Mikä on kysymys?” (§24). Kysymys voi olla toteamus kysyjän epätietoisuudesta jonkin asian suhteen tai toivomus, että joku kertoo kysyjälle jotakin, mutta tiettyä olemusta sillä ei ole. Sama pätee kuvauksiin: kappaleen paikan kuvaus koordinaatein eroaa ilmeen kuvauksesta ja ne taas mielialan kuvauksesta. Kysymys voidaan kyllä muuntaa toteamuksen muotoon, kuten ”Haluan tietää, onko ...”, mutta ”näin ei eri kielipelejä ole saatettu yhtään lähemmäksi toisiaan” (§24). Tämä mahdollisuus muuntaa lauseita kieliopillisesta muodosta toiseen, esimerkiksi lisäämällä lauseen alkuun ”Uskon”, on Wittgensteinin mukaan solipsismin taustalla.

Huomautuksessa 25 Wittgenstein mainitsee, että kun sanotaan, että eläimet eivät puhu (”Tai paremmin: ne eivät käytä kieltä – jos jätämme alkeellisimmat kielimuodot huomioimatta.”), koska ne eivät ajattele, ei ole sanottu muuta kuin että ne eivät puhu: voimme saada selville, ajatteleeko jokin vain, jos se käyttää kieltä. Huomautuksen lopuksi Wittgenstein sanoo, että kielen käyttäminen on osa ”luonnonhistoriaamme” siinä missä käveleminen, syöminen ja leikkiminenkin. Tällä hän haluaa korostaa sitä, että kielen käyttäminen on toimintaa ja sellaisena muuhun elämäämme tiukasti kietoutunutta. Kun lisäksi vertaamme kielen käyttämistä tällaisiin toimintoihin, emme pidä niin itsestään selvänä sitä, että kielenkäyttö vaatii erityisiä ajattelun mekanismeja, jotka puuttuvat eläimiltä.

Ostensiivinen määritelmä kielen oppimisessa (§26–32)

Augustinuksen käsityksen mukaan kielen oppiminen on olioiden nimeämistä, ja nimeämistä ”voidaan sanoa sanan käytön esivaiheeksi” (§26). Olion nimeäminen ei kuitenkaan vielä kerro, miten nimeä aiotaan kielessä käyttää: ei ole niin, että oliot yksinkertaisesti ensin nimetään ja sitten niihin viitataan, ”[i]kään kuin olisi vain yksi asia, jota sanotaan ’asioista puhumiseksi’” (§27). Voi olla, että olion nimeäminen ei ole lainkaan puhumisen valmistelua tai vaikka olisikin, käytämme lauseita joka tapauksessa hyvin eri tavoin: Wittgenstein esittää esimerkkeinä huudahduksia, kuten ”Vettä!”, ”Hienoa!” ja ”Älä!”, ja kysyy, pidettäisiinkö niitä olioiden niminä. Wittgenstein siirtyy tutkimaan nimen kysymistä ja sen antamista eli ostensiivista määritelmää. Hän huomauttaa, että rakentajien kielipeleissä (2) ja (8) nimen kysyminen ei ole mahdollista, koska heidän kielessään ei ole tähän soveltuvia sanoja. Nimen kysyminen ja ostensiivinen määritelmä ovat Wittgensteinin mukaan ”oma kielipelinsä” ja yksi monien nimiin liittyvien kielipelien joukossa: muita ovat esimerkiksi uuden nimen keksiminen sekä henkilön kutsuminen nimellä.

Wittgensteinin mukaan ostensiivisesti voidaan määritellä muun muassa henkilöiden, värien ja aineiden nimet, mutta myös esimerkiksi lukusanat ja ilmansuuntien nimet, toisin kuin jotkut filosofit ovat ajatelleet. Esimerkiksi sana ”kaksi” voidaan määritellä osoittamalla kahden pähkinän ryhmää, ja sanomalla ”Tämä on ’kaksi’.” (§28) Tähän sisältyy kuitenkin ongelma: miten henkilö, jolla sanaa opetetaan, tietää, että opettaja tarkoittaa juuri pähkinöiden lukumäärää, eikä esimerkiksi tätä nimenomaista kahden pähkinän ryhmää? Wittgensteinin mukaan sama ongelma ilmenee myös henkilönnimen määrittelyssä: määriteltävä nimi voidaan tulkita ”värin nimeksi, rodun nimeksi ja jopa jonkin ilmansuunnan nimeksi” (§28). Hän päätyy siihen, että ostensiivinen määritelmä voidaan aina tulkita toisin kuin on tarkoitettu.

Määritelmää voidaan tarkentaa sanomalla ”Tätä lukua sanotaan ’kahdeksi’.” (§29) Tällöin osoitamme, ”mihin paikkaan kielessä – – asetamme sanan” (§29). Alkuperäinen ongelma ei kuitenkaan ratkea: nyt väärintulkinnan mahdollisuus koskee sanaa ”luku”. Wittgenstein kysyy, mikä on tämän selitysten ketjun päätepiste, ja sanoo, että viimeinen selitys on oltava. Se, tarvitaanko sanaa ”luku” ”kahden” ostensiivisessa määritelmässä, riippuu siitä, ymmärtääkö henkilö, jolle sanaa opetetaan, sen opettajan haluamalla tavalla, ja tämä puolestaan riippuu opetustilanteen olosuhteista ja itse oppilaasta. Toisin sanoen olennaista ei ole se, onko väärinymmärrys mahdollinen, vaan se, ilmeneekö se tässä kyseisessä tilanteessa. Se, onko oppilas ymmärtänyt sanan opettajan tahtomalla tavalla, ilmenee siitä, miten hän käyttää sanaa.

Huomautuksessa 30 Wittgenstein toteaa, että ”[o]stensiivinen määritelmä selittää sanan käytön – merkityksen –, kun on jo selvää, mikä rooli sanalla on kielessämme ylipäänsä määrä olla”. Toisin sanoen henkilö ymmärtää lauseen ”Tätä sanotaan ’seepiaksi’”, jos hän tietää, että on puhe olion väristä. Hänen täytyy siis tietää jo jotain ”voidakseen kysyä [olion] nimeä”, ja Wittgenstein kysyykin nyt, mitä hänen on tiedettävä.

Seuraavassa huomautuksessa Wittgenstein esittää kolme tapausta, jossa henkilölle voidaan selittää kuningas-nappulan käyttö shakissa sanomalla ”Tämä on kuningas”. Ensimmäisessä tapauksessa hän tuntee jo entuudestaan shakin säännöt, ja kuningas täytyy vain osoittaa ja nimetä hänelle. Toisessa hän osaa pelata shakkia ilman, että hänelle on varsinaisesti opetettu pelin sääntöjä tai että hän pystyy eksplikoimaan niitä, samalla tavalla kuin osaamme käyttää äidinkieltämme. Kolmannessa tapauksessa henkilölle sanotaan ”Tämä on kuningas. Se voi siirtyä niin-ja-niin jne. jne.” (§31). Jotta henkilö tällöin ymmärtäisi kuninkaan käyttötavan, hänen on täytynyt pelata tai katsella muita pelejä ja hänen täytyy ”tietää, mikä on pelinappula” (§31). Vain tällöin hän voi kysyä pelinappulan nimeä asiaankuuluvasti osana shakin opettelua. Huomautuksen lopussa Wittgenstein kiinnittää huomiota kahteen seikkaan: Olion nimeä voi kysyä mielekkäästi vain henkilö, ”joka jo osa tehdä sillä jotain” (§31). Lisäksi nimen tiedusteluun voidaan vastata ”Määrää itse nimi” (§31), jolloin nimeä kysyneen henkilön täytyy itse selvittää sanan merkitys.

Huomautuksessa 32 Wittgenstein sanoo, että henkilö, joka opettelee vierasta kieltä vieraassa maassa saattaa joutua arvaamaan, mihin aspektiin oliossa hänelle kieltä opettavan henkilön ostensiivinen määritelmä viittaa, ”ja hän arvaa joskus oikein, joskus ei” (§32). Tällöin kieltä opettelevalla henkilöllä ei ole selvää paikkaa, johon asettaa sana, mutta tämä ei estä henkilöä oppimasta kieltä. Wittgenstein huomauttaa, että Augustinus kuvaa kielen oppimisen tällä tavalla, niin kuin hän jo osaisi yhden kielen tai niin kuin hän ”osaisi jo ajatella, ei vain vielä puhua. Ja ’ajatteleminen’ merkitsisi tässä jotakin samaa kuin itselleen puhuminen.” (§32) Toisin sanoen Augustinuksen kuvauksessa hänellä on jo valmiita paikkoja, joihin hän asettaa sanat.

Elämykset vai olosuhteet; varsinaiset nimet (§33–38)

Huomautuksessa 33 Wittgenstein esittää mahdollisen vastaväitteen, että sanaa opettelevan henkilön täytyy vain tietää tai arvata, mihin olion aspektiin, esimerkiksi muotoon, väriin tai lukumäärään, ostensiivisen määritelmän antava henkilö osoittaa. Jos tämän tietäminen on mahdollista ja muodon, värin ja määrän osoittaminen on jotain omalaatuista, ei sanaa opettelevan henkilön tarvitse tietää etukäteen, ”mikä rooli sanalla on kielessämme ylipäänsä määrä olla” (§30), mihin paikkaan kielessä sana tulisi asettaa. Ei kuitenkaan ole selvää, mitä näiden osoittaminen on.

Wittgenstein pyytää lukijaa osoittamaan vuorotellen paperinpalan muotoa, väriä ja lukumäärää, ja kysyy, mitä hän teki. Lukija luultavasti vastaa, että hän tarkoitti tai keskitti tarkkaavaisuutensa aina johonkin erityiseen. Vaikka varmasti teemme jotain muuta keskittyessämme väriin kuin muotoon, esimerkiksi väriin keskittyminen ei kuitenkaan aina ole jotain tiettyä toimintaa. Wittgenstein antaa nyt esimerkkejä osoittaakseen, että huomion kiinnittäminen siniseen on erilaista, kun verrataan sinistä lappua toiseen, yritetään maalata taivas tai nähdään sininen merkkivalo, jolla on tietty merkitys. Näiden, samoin kuin erilaisiin muotoon keskittymisen tapausten yhteydessä teemme erilaisia asioita, kuten peitämme kappaleen ääriviivat kädellämme tai siristämme silmiämme, jotta väri ei näkyisi selvästi. Nämä teot eivät kuitenkaan ole samaa kuin huomion kiinnittäminen väriin tai muotoon, vastaavasti kuten Wittgenstein totesi huomautuksessa 6, että mielikuva ei ole yhtä kuin sanan merkitys. Sen sijaan näitä tekoja sanotaan huomion kiinnittämiseksi johonkin aspektiin vasta tietyssä tilanteessa, kuten pelinappulan siirtäminen shakkilaudalla on shakkisiirto vain, kun shakkipeli on käynnissä.

Tilanne ei muutu, vaikka joku tekisi aina muotoon keskittyessään samat teot ja tuntisi samalla tavalla: muut voivat silti tulkita tämän henkilön esittämät ostensiiviset määritelmät eri tavoin. Määritelmän tarkoittaminen ja sen tulkitseminen eivät kumpikaan ”edusta tapahtumaa, joka seuraa määritelmän esittämisen tai kuulemisen mukana” (§34).

Huomautuksessa 35 Wittgenstein korostaa, ettei hän väitä, että värin tai muodon osoittamisen luonteenominaisia elämyksiä ei olisi olemassa. Tällainen voisi olla esimerkiksi kuvion ”ääriviivan seuraaminen sormella tai katseella” muotoa osoitettaessa. Nämä elämykset tai tapahtumat ovat luonteenomaisia siksi, että ne ilmenevät osoittamisen yhteydessä usein, mutta voimme osoittaa muotoa tai väriä, vaikkei meillä olisikaan tällaisia elämyksiä. Ja vaikka ne ilmenisivätkin aina, se, tulkitseeko toinen henkilö osoittamisaktin muodon osoittamiseksi, riippuu olosuhteista eli siitä, ”mitä tapahtuu ennen osoittamista ja mitä sen jälkeen”. Tietyn kirjan osoittamista ei erota sen muodon osoittamisesta mikään elämys. Emme myöskään sanoisi jokaiseen osoittamiseen liittyvän oma elämyksensä: ei ole olemassa pelinappulan osoittamisen luonteenomaista elämystä, vaikka voidaan sanoa: ”Tarkoitan, että tämä pelinappula on kuningas, ei tämä määrätty puupala, jota osoitan.” Ja kuten ei ole olemassa tarkoittamisen luoteenomaista elämystä, ei ole olemassa myöskään tunnistamisen, toivomisen tai muistamisen luonteenomaisia elämyksiä.

”	Mielemme tekisi sanoa, että siinä missä kielemme saa meidät olettamaan ruumiin, eikä mitään ruumista ole, siinä on henki.	”
– Filosofisia tutkimuksia. §36 (suom. Heikki Nyman)

Seuraavassa huomautuksessa Wittgenstein esittää, että koska emme pysty ilmoittamaan muodon osoittamiselle ominaista ”yhtä ruumiintoimintoa”, ”sanomme, että näitä sanoja vastaa jokin henkinen toiminto”, ja samoin teemme ”tuhansissa vastaavissa tapauksissa” (§36). Tämä ei kuitenkaan ole tarpeen: kielenkäyttö voidaan selittää ilman sen mukana seuraavia henkisiä toimintoja.

Jos nimeä ja nimettyä asiaa ei yhdistä mikään henkinen toiminto eikä luonteenomainen elämys, saatamme kysyä, mikä sitten on nimen ja nimetyn asian välinen suhde. Wittgensteinin mukaan suhde voi olla hyvin erilainen eri tilanteissa: se voi ilmetä sanan synnyttämänä mielikuvana, esineeseen kiinnitettynä nimilappuna tai nimen lausumisena osoittamisen yhteydessä. Nimen ja nimetyn asian välillä ei ole tietynlaista suhdetta, vaan se, mitä sanotaan niiden suhteeksi, riippuu kulloisestakin tilanteesta tai kielipelistä.

Saatamme edelleen pohtia, mikä on sanan ”tämä” ja sen asian välinen suhde, johon sanalla viitataan ostensiivisessa määritelmässä. Jotkut filosofit ovat pitäneet sanaa ”tämä” ainoana varsinaisena nimenä ja muita nimiä niminä vain ”epätarkassa, likimääräisessä mielessä” (§38). Tämän kannan takana on ajatuskulku, että nimet kuten ”Napoleon” ovat määriteltävissä muilla sanoilla, ja analyysin on päädyttävä varsinaisiin nimiin. Sanan ”tämä” ajatellaan olevan tällainen nimi, koska se on välittömässä suhteessa olioon. Wittgensteinin mukaan filosofit unohtavat tässä sen, että kielenkäyttö on kietoutunut muuhun elämäämme, ja pyrkivät ”jalosta[maan] kielemme logiikkaa” (§38).

Nimiksi sanotaan monenlaisia, keskenään sukua olevia sanojen käyttötapoja: nimellä voidaan esimerkiksi tehdä ero kahden henkilön välille, ylistää henkilöä tai pilkata häntä. Sanan ”tämä” käyttötapa ei kuitenkaan kuulu tähän käyttötapojen perheeseen. Wittgensteinin mukaan onkin parasta olla lukematta sanaa ”tämä” nimeksi ”ellemme halua aiheuttaa mitään sekaannusta” (§38). Nimille on lisäksi luonteenomaista, että ne määritellään sanomalla ”Tätä sanotaan ...:ksi.”, ja meidän kielessämme lause ”Tätä sanotaan ’täksi’” ei ole mielekäs lause. Wittgenstein ei väitä, ettei voisi olla sellaista kielipeliä, jossa sanaa ”tämä” käytettäisiin tällä tavalla, mutta meidän kielessämme näin ei ole.

”	Filosofiset ongelmat syntyvät näet silloin, kun kieli on lomalla.	”
– Filosofisia tutkimuksia. §38 (suom. Heikki Nyman)

Käsitys nimeämisestä ”salaperäisenä tapahtumana” ja nimen ja nimetyn suhteesta outona yhteytenä syntyy, kun filosofi tuijottaa pitkään jotain esinettä ja toistelee sen nimeä ”tai jopa sanaa ’tämä’” (§38). Tällöin hän kuitenkin jättää huomiotta nimen tavalliset käyttötavat. Samasta syystä filosofi voi pitää sanaa ”tämä” ainoana varsinaisena nimenä: hän on irrottanut sen siitä kielipelistä, jossa sitä tavallisesti käytetään.

Nimien yksinkertaiset kantajat (§39–47)

Huomautuksessa 39 Wittgenstein esittää, että ”tämä”-sanan nimenä pitämisen taustalla on vakaumus, ”että nimen on edustettava todella jotakin yksinkertaista”. Tähän voidaan päätyä hänen mukaansa esimerkiksi seuraavan argumentin kautta: Lause ”Nothungissa on terävä terä” (Nothung on miekka Richard Wagnerin oopperasarjassa Nibelungin sormus) on mielekäs, vaikka Nothung olisi hajotettu. Oletuksena on, että lauseella ei voi olla mieltä, jos siinä esiintyy mieletön sana, ja toiseksi, että nimellä ei voi olla mieltä, ellei sillä ole kantajaa. Siten ”Nothung” – tai minkä tahansa tuhottavissa olevan esineen nimi – ei voi olla varsinainen nimi, vaan sen täytyy olla analysoitavissa yksinkertaisempien rakenneosien nimiin, ja näiden rakenneosien on oltava häviämättömiä.

Wittgenstein tarkastelee argumentin oletusta, että mielekkäällä nimellä täytyy olla kantaja. Hänen mukaansa tässä samastetaan nimen merkitys ja sen haltija, jolloin ”sanaa ’merkitys’ käytetään kielen vastaisesti” (§40). Nimi ”Herra N.N.” on mielekäs, vaikka hän kuolisi, ja jos nimen mieli häviäisi sen haltijan kuoltuaan, ”Herra N.N. on kuollut” ei olisi mielekäs lause. Tämä ei sinällään kumoa edellä esitettyä argumenttia, sillä sen mukaan ”Herra N.N.” olisi kyllä mielekäs nimi hänen kuolemansakin jälkeen, mutta Wittgenstein haluaakin osoittaa, että käytämme tavallisesti nimiä täysin riippumatta siitä, ovatko niiden kantajat olemassa vai eivät.

Seuraavassa huomautuksessa Wittgenstein tutkii kielipeliä, jossa on nimettyjä työkaluja. Kun henkilö A pyytää B:tä tuomaan työkalun nimeltä ”N” esittämällä tälle merkin, mutta työkalu onkin rikki, onko nimi menettänyt merkityksensä kielipelissä? Koska ”[e]mme ole sopineet tästä mitään” (§41) emme voi suoraan sanoa, onko nimellä tässä merkitystä. Jos B esimerkiksi jää hämmentyneenä seisomaan paikalleen tai näyttää A:lle rikkoutuneen työkalun paloja, voitaisiin sanoa, että sana on menettänyt merkityksensä. Samoin ”N:n” voidaan sanoa menettäneen merkityksensä, jos työkalulle annetaan uusi nimi, eikä ”N” olisi enää käytössä tässä kielipelissä. Toisaalta voimme helposti kuvitella tilanteita, joissa sanoisimme ”N:llä” olevan yhä merkitys: B voisi esimerkiksi pudistaa päätään aina, kun A pyytää häntä tuomaan rikkoutuneen työkalun. Vastaavasti kielipelissä voitaisiin käyttää merkkejä, kuten ”X”, joilla ei olisi koskaan aiemmin viitattu mihinkään työkaluun, ja tällöin B:n tulisi pudistaa päätään. Tämä voisi olla A:lle ja B:lle esimerkiksi ”eräänlaista pilailua” (§42). ”X:llä” olisi siten kielipelissä merkitys, vaikkei mikään työkalu vastaisikaan sitä.

”	Sanan merkitys on sen käyttö kielessä.	”
– Filosofisia tutkimuksia. §43 (suom. Heikki Nyman)

Huomautuksessa 43 Wittgenstein toteaa, että suuressa osassa tapauksia sanan merkityksen voi sanoa olevan yhtä kuin sen käyttö kielessä. Seuraavaksi hän huomauttaa, että näin ei ole aina: nimen merkitys voidaan toisinaan selittää osoittamalla sen kantajaa.

Lauseella ”Nothungissa on terävä terä” on siis mieli, vaikka miekka olisikin rikki. Tämä johtuu siitä, että nimellä on käyttötapa kielessä. Voidaan kuitenkin kuvitella myös kielipeli, jossa nimeä käytetään vain, kun sen haltija on paikalla. Voisi olla esimerkiksi kuningatar, jonka nimeä saisi käyttää ja käytettäisiin vain, kun hän on näkyvillä. Tällöin hänen nimensä voitaisiin ”aina korvata demonstratiivipronominilla ja osoittamiseleellä” (§44). Myös käytettäessä sanaa ”tämä” demonstratiivisesti olio, johon se viittaa, on aina olemassa, ja sanalla ”tämä” on aina tällöin myös merkitys. Siltikään ”tämä” ei Wittgensteinin mukaan ole nimi, sillä nimen käyttöön ei kuulu osoittamisele, ”vaan nimi ainoastaan selitetään sen avulla” (§45).

Pykälässä 46 Wittgenstein siirtyy käsittelemään edellä esitetyn ajatuskulun oletusta, että varsinaisen nimen täytyy edustaa jotain yksinkertaista. Hän esittää lainauksen Platonin Theaitetos-dialogista, jossa Sokrates kertoo kuulleensa sanottavan, että todellisuus koostuu alkeisosista, joita ei voida kuvailla tai selittää, vaan pelkästään nimetä. Tätä näkemystä voitaisiin perustella esimerkiksi siten, että kaikella kuvailtavalla on oltava erottava tekijä, eivätkä ne voi siten olla yksinkertaisia. Wittgenstein huomauttaa, että Bertrand Russellin yksilöt sekä hänen itsensä Tractatuksessa käsittelemät oliot vastaavat tällaisia peruselementtejä.

Wittgenstein kysyy nyt, mitä on puhua todellisuuden yksinkertaisista rakenneosista. Hän esittää, että se, mitä sanotaan kulloinkin yksinkertaiseksi, riippuu pyrkimyksistämme kyseisessä tilanteessa, eikä siten ole mielekästä puhua absoluuttisen yksinkertaisista rakenneosista. Vastaavasti kulloisestakin tilanteesta riippuu se, sanotaanko jotain kompleksiseksi: voidaan kyllä kysyä, onko jokin kompleksista, mutta tällöin täytyy olla jo selvää, minkä suhteen erottelu halutaan tehdä. (On ehkä syytä huomauttaa, että Wittgensteinin näkemys ei ole relativismia: Wittgenstein ei väitä, että olioiden koostumus riippuisi kuvauksestamme.) Ei ole myöskään mielekästä kysyä, mitkä ovat olion absoluuttisen yksinkertaiset rakenneosat verrattuna jonkin jaottelun suhteen yksinkertaisiin rakenneosiin: esimerkiksi kuvan väri tai ääriviivojen muoto ovat vaihtoehtoisia ja yhtä mielekkäitä yksinkertaisuuden ja kompleksisuuden standardeja.

Ei voida myöskään sanoa, että jokin, esimerkiksi shakkilauta, on ”selvästi ja ehdottomasti kompleksinen” (§47). Jotta sen voitaisiin sanoa olevan absoluuttisen kompleksinen, täytyisi olla yksi kompleksisuuden standardi ylitse muiden. Shakkilautaa voidaan kuitenkin sanoa kompleksiseksi esimerkiksi sen värin, sen sisältämien neliömäärän tai kuviokaavion suhteen. Filosofin esittämään, mihinkään tiettyyn kielipeliin kuulumattomaan kysymykseen, onko jokin olio kompleksinen, onkin Wittgensteinin mukaan vastattava: ”Tämä riippuu siitä, mitä ymmärrät kompleksisella.” (§47) Tällöin kysymykseen ei vastata, vaan se torjutaan.

Kompleksit ja rakenneosat; katsahdus sääntöihin (§48–54)

Wittgensteinin huomautuksessa 48 käyttämä esimerkki ruudukosta, joka voidaan kuvata huomautuksessa esitellyn kielipelin avulla. Tämän ruudukon kuvaus on ”PPMVVVPWW”.

Huomautuksessa 48 Wittgenstein esittelee kielipelin, joka sopii Theaitetoksessa esitettyyn näkemykseen peruselementeistä (vrt. §2). Kielessä kuvataan värillisten neliöiden järjestystä jollain pinnalla. Värejä edustavat merkit ”P”, punainen, ”V” vihreä, ”W”, valkoinen sekä ”M”, musta. Wittgenstein kysyy, mitkä ovat tässä kielessä peruselementtejä, ja väittää, että tässä tapauksessa on kaikkein luonnollisinta pitää värillisiä neliöitä perustavimpina yksiköinä. Toisissa olosuhteissa voisimme toki pitää peruselementteinä myös vaikkapa suorakulmioita, jotka muodostavat pareina värillisiä neliöitä tai neliöiden väri- ja muotoelementtejä. Ei ole myöskään ongelmallista, ettemme osaa suoralta kädeltä sanoa, koostuuko ruudukko neljästä vai yhdeksästä eri peruselementistä eli pidetäänkö peruselementteinä eri värejä vai eri neliöitä tai koostuuko kuvaus vastaavasti kirjaintyypeistä vai erillisistä kirjaimista: yksinkertaisten rakenneosien määrittelyssä olennaista on vain se, että ”vältämme väärinkäsitykset kussakin erityistapauksessa”.

Seuraavassa huomautuksessa Wittgenstein palaa huomautuksessa 46 mainitsemaansa Sokrateen ajatukseen, että yksinkertaisia rakenneosia ei voi kuvata vaan pelkästään nimetä. Hän esittää, että yhdestä rakenneosasta koostuvan kompleksin kuvausta, eli rakenneosan nimeä, voidaan pitää kuvauksen rajatapauksena: esimerkiksi tiettyä merkkiä voidaan pitää ”toisella kertaa sana[na], toisella kertaa lause[ena]” (§49), ja se kumpana sitä pidetään, riippuu jälleen pyrkimyksistämme tietyssä tilanteessa. Merkin roolin erilaisista tulkintamahdollisuuksista ei kuitenkaan pidä päätyä esimerkiksi sellaiseen epäilyttävään johtopäätökseen, että lauseet olisivat jossakin rinnakkaisessa todellisuudessa sijaitsevien ideoiden tai ajatusten nimiä. Lopulta Wittgenstein hylkää Sokrateen kannan, että jonkin olion voisi kielessä pelkästään nimetä, koska ”nimeämisellä ei ole tehty vielä mitään” (§49). Nimeäminen ei nimittäin ole kielipelin siirto vaan sanan käytön esivaihe (vrt. §26), kuten shakkinappuloiden asetteleminen laudalle ei ole siirto shakissa, ja sanalla voi olla merkitys vain käyttöyhteydessään eli jossakin kielipelissä.

Huomautuksessa 50 Wittgenstein palaa myös huomautuksessa 46 mainitsemaansa Theaitetoksen ajatukseen, että yksinkertaisiin rakenneosiin ei voida liittää olemassaoloa. Näin olisi, jos olemassaolo määriteltäisiin rakenneosien välisten yhteyksien olemassaoloksi tai -olemattomuudeksi. Filosofian perinteessä vallinnut käsitys olemassaolosta ei kuitenkaan ole tämä, vaan todellisuuden perusosasten on ajateltu olevan olemassa ”itse itsekseen”. Perusteluna Sokrateen kannalle voidaan pitää seuraavaa ajatuskulkua: lause voi olla mielekäs vain, jos sen negaatio on mielekäs; todellisuuden rakenneosasta on mieletöntä sanoa, että se ei ole olemassa, sillä ”sitä ei voisi edes nimetä” (§50), ellei se olisi olemassa, toisin kuin on esimerkiksi Nothungin laita; näin ollen on myös mieletöntä sanoa rakenneosan olevan olemassa.

Wittgenstein kuitenkin esittää rakenneosille analogisen tapauksen: Pariisissa aikoinaan säilytetystä perusmetristä ei ollut mielekästä sanoa, että se on tai ei ole metrin mittainen. Vastaavasti voitaisiin kuvitella, että väreistä olisi olemassa tällaisia perusmalleja, eikä niistä tällöin olisi mielekästä sanoa, että ne ovat tai eivät ole sen värin värisiä, jonka mallina ne toimivat. Wittgensteinin huomautuksen ydin on, että todellisuuden peruselementit, kuten esimerkiksi huomautuksen 48 värineliöt, eivät ole ontologisesti erityisemmässä asemassa kuin perusmetri tai kuvitteelliset värimallit: näillä kaikilla on vain erityinen ”paradigman” rooli niissä kielipeleissä, joissa niitä käytetään. Koska paradigmat eivät ole kielipelissä ”mitään esitettyä, vaan esittämisen väline” (§50), väite, että esimerkiksi paradigman roolissa olevaa värineliötä ei voida nimetä, ellei se ole olemassa, on vain toinen tapa sanoa, että ellei sitä olisi olemassa, sitä ei voitaisi käyttää kielipelissä. Se, ettemme voi liittää värineliöihin olemassaolon määrettä, ei siis johdu maailman rakenteesta, vaan siitä, että nämä oliot ovat osa kieltä (vrt. §16).

Seuraavaksi Wittgenstein palaa huomautuksessa 48 kuvaamaansa kielipeliin. Hän kysyy, millainen on kielipelin sanojen (P, V, W ja M) suhde siinä kuvattaviin värineliöihin. Tähän saatettaisiin vastata, että ihmiset kuvaavat aina esimerkiksi punaista neliötä sanalla ”P” tai että heillä on aina tämän sanan sanoessaan mielikuva punaisesta neliöstä. Ensimmäinen ehdotus täytyy hylätä, koska se ei ota huomioon erehtymisen mahdollisuutta, ja toinen, koska sanan käyttäminen oikein ei vaadi tiettyä mielikuvaa, kuten huomautuksessa 6 todettiin. Koska vastaukset eivät ole tyydyttäviä, kysymystä on Wittgensteinin mukaan ”tarkasteltava läheltä”. Seuraavassa huomautuksessa 52 hän vertaa sanan ja olion vastaavuuden ilmestymisen tutkimista siihen, että tutkisimme, syntyykö ”hiiri itsestään harmaasta rääsyistä ja pölyistä”. Jos uskomme, että näin tapahtuu, on syytä tutkia tarkasti, miten hiiri syntyy, mutta ellemme usko hiirien tai sanojen ja olioiden vastaavuussuhteiden spontaaniin syntymiseen, on tutkiminen turhaa. Wittgensteinin mukaan filosofiassa on kuitenkin jotakin, mikä on ”tällaista yksityiskohtien tarkastelua vastaan”. Hän saattaa viitata tässä Tractatukseen, jossa hän ei tutkinut, miten sanat vastaavat olioita, vaan piti suhdetta itsestään selvänä.

Huomautuksessa 53 Wittgenstein sanoo, että on useita erilaisia olosuhteita, jolloin sanoisimme sanan ja värineliön vastaavan toisiaan ja esittää kaksi mahdollista tapausta: sanoisimme näiden välillä olevan tietyn suhteen esimerkiksi, jos tietäisimme, että ihmiset ovat oppineet sanojen käytön tietyllä tavalla tai jos olisi olemassa taulukko, josta ihmiset olisivat oppineet, mikä sana vastaa mitäkin värineliötä, ja taulukkoa käytettäisiin ratkaisemaan mahdolliset erimielisyydet tiettyjen merkkien ja värien suhteesta. Nämä vastaukset suhdekysymykseen poikkeavat ensin kuvatuista vastauksista siinä, että niissä ei pyritä luonnehtimaan yleistä merkin ja olion vastaavuuden sääntöä, vaan niistä käy ilmi tietty sanan ja olion vastaavuuden tapa.

Edellä mainittua taulukkoa voitaisiin myös käyttää työkaluna kielessä: ihmiset voisivat aina kuvata kompleksin vertaamalla sen rakenneosia taulukossa niihin liitettyihin sanoihin (vrt. §1). Tällöin taulukon rooli tässä kielessä vastaisi muistin ja assosiaation roolia esimerkiksi meidän kielessämme. Taulukkoa voitaisiin nyt pitää kielipelin säännön ilmauksena. On kuitenkin muistettava, että säännöllä voi olla kielipelissä hyvin erilaisia rooleja: sääntö voi olla ”apukeino pelin opetuksessa” (§54), pelin työkalu yllä kuvatulla tavalla tai ei kumpaakaan näistä, vaan se voidaan ”lukea pelin käytännöstä” (§54), kuten luonnonlait luonnosta. Wittgenstein huomauttaa vielä, että se, että pelaajien on mahdollista tehdä pelissä virheitä, ei tee säännön ”lukemista” mahdottomaksi: henkilö, joka ei tunne tämän kyseisen pelin sääntöjä, voi silti tunnistaa virheen pelaajien kaikille virhetoiminnoille luonteenomaisesta käyttäytymisestä.

Lähteet

• Lugg, Andrew: Wittgenstein's Investigations 1–133: A Guide and Interpretation. Lontoo: Routledge, 2000. ISBN 9780415232456 (englanniksi)
• Von Wright, Georg Henrik: ”Wittgensteinin myöhäisvaihe”, Logiikka, filosofia ja kieli. Suomentanut Hintikka, Jaakko & Nyberg, Tauno. Otava, 1975. ISBN 951-1-01903-1
• Von Wright, Georg Henrik: ”Saatesanat”. Teoksessa Wittgenstein, Ludwig: Filosofisia tutkimuksia. Suomentanut Nyman, Heikki. WSOY, 2001. ISBN 951-0-23920-8
• Wittgenstein, Ludwig: Filosofisia tutkimuksia. (3. p) Suomentanut Nyman, Heikki. WSOY, 2001. ISBN 951-0-23920-8 (1. p. 1981: ISBN 951-0-10205-9; 2. p. 1999)