Neuvostoliiton kommunistinen puolue
Neuvostoliiton kommunistinen puolue, lyhenne NKP[1] (ven. Коммунистическая партия Советского Союза, Kommunistitšeskaja partija Sovetskogo Sojuza, lyh. КПСС, KPSS) oli Neuvostoliiton hallitseva marxilais-leninistinen kommunistinen puolue ja ainoa sallittu puolue. Sillä oli jäsenpuolueita neuvostotasavalloissa Venäjän federatiivista sosialistista neuvostotasavaltaa lukuun ottamatta. Puolue toimi myös Neuvostoliittoa johtavan Venäjän neuvostotasavallan kommunistisena puolueena, koska siellä ei ollut muodollisesti omaa kommunistipuoluetta, käytännössä NKP:n alaosastoa toisin kuin muissa neuvostotasavalloissa. Tämä asiantila muuttui vasta hieman ennen Neuvostoliiton hajoamista, kun vuonna 1990 perustettiin Venäjän SFNT:n kommunistinen puolue.
| Neuvostoliiton kommunistinen puolue | |
|---|---|
| Коммунистическая партия Советского Союза | |
|
|
|
| Perustettu | Tammikuu 1912 |
| Lopetti | 6. marraskuuta 1991 |
| Ideologia |
kommunismi marxismi-leninismi |
| Poliittinen kirjo | äärivasemmisto |
| Osoite | 4 Staraja Ploštšad, Moskova |
| Äänenkannattaja | Pravda |
| Jäsenmäärä | 19 487 822 (1990) |
| Värit | punainen |
| Kansainväliset jäsenyydet |
Komintern (1919–1943) Kominform (1947–1956) |
| Nuorisojärjestö | Komsomol |
| Varhaisnuorisojärjestö |
Pienet Oktobristit Nuoret Pioneerit |
| Tunnuslaulu | ”Kansainvälinen” |
|
|
|
Historia
muokkaaVenäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toisessa puoluekokouksessa vuonna 1903 puolue jakautui kahteen kilpailevaan ryhmään, bolševikkeihin (”enemmistöläiset”) ja menševikkeihin (”vähemmistöläiset”). Bolševikkisiiven johtajan Vladimir Leninin päämääränä oli kehittää puolueesta pienen vallankumouksellisen ryhmän puolue. Hän vastusti eurooppalaisten sosialististen puolueiden suuren jäsenmäärän mallia. Leninin ryhmä itse asiassa hävisi kiistan puoluekokouksessa, mutta sen jäseniä nimitettiin bolševikeiksi, koska he olivat voittaneet äänestyksen Iskra-lehden toimittajakunnan kokoonpanosta. Ryhmien väliset todelliset voimasuhteet olivat varsinkin alkuun epäselvät, koska monet puolueen jäsenet eivät halunneet valita osapuolten välillä.
Bolševikit muodostivat oman ryhmänsä vuonna 1912[2], mutta muodollisesti erillinen Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue (bolševikit) perustettiin Venäjän keisarinvallan päättäneen helmikuun vallankumouksen jälkeen toukokuussa 1917.[3] Lokakuun vallankumouksen jälkeen puolueesta tuli Venäjän kommunistinen puolue (bolševikit) vuonna 1918.[4]
Puolueen 8. edustajakokous järjestettiin Venäjän sisällissodan aikana 18.–23. maaliskuuta 1919. Kokouksessa esiintyi keskuskomiteaa vastaan vahva sotilasoppositio, joka vaati voimakkaampia sotilaallisia ponnistuksia.[5] Kokouksen jälkeen asevelvollisuus ulotettiin alueille, joissa asui pääasiassa talonpoikia. Puna-armeijan perustaminen ja sen poliittinen kontrollointi komissaarien avulla vaikutti bolševikkeihin siten, että osallistuminen sotaan alkoi merkitä puolueessa lojaaliutta ja uhrautuvaisuutta. Se luettiin jatkossa meriitiksi.[6]
.jpg)
Neuvostoliiton muodostamisen myötä puolueen nimeksi muuttui vuonna 1925 Yleisliittolainen kommunistinen puolue (bolševikit)[7] ja vuonna 1952 lopulta Neuvostoliiton kommunistinen puolue. Sen tunnuslause oli ”Kaikki ihmisen puolesta, kaikki ihmisen hyväksi”.
Puolueen korkein päättävä elin oli yleensä viiden vuoden välein kokoontunut puoluekokous, johon osallistui useita tuhansia edustajia ja joka valitsi keskuskomitean. Keskuskomitea (ven. Центральный комитет, ЦК КПСС) valitsi puolueen johtajat, politbyroon ja sihteeristön. Keskuskomitea oli melko suuri, vuonna 1989 yli 300 henkeä. Se kokoontui kuuden kuukauden välein vahvistamaan ylempien elimien päätökset.[8][9] Keskuskomitean kokoontumisten välissä puoluetta johti politbyroo.
Yhdeksännen puoluekokouksen perustama keskuskontrollikomissio valvoi puoluekuria vuosina 1920–1934. Puolueella oli jäseniä ehdokasjäsenet mukaan lukien 528 354 vuonna 1922, 1 079 814 vuonna 1926, 2 212 225 vuonna 1931, 3 117 250 vuonna 1932 ja 3 555 338 vuonna 1933, jolloin todettiin puolueen kasvaneen liian suureksi. Vuonna 1917 puolueella oli ollut vain 23 000 jäsentä.[5][10]
Puolueen matalimman tason organisaatio oli nimeltään ensimmäisen tason organisaatio (ven. первичная партийная организация), jonka virallinen nimi vuoteen 1934 oli ’solu’. Puoluesoluja järjestettiin Neuvostoliiton joka organisaation yhteyteen, jossa oli vähintään kolme kommunistia. Joka työpaikalla, yliopistolla, kolhoosilla ja sotilasyksiköllä oli oma puoluesolunsa, johon kuuluivat siellä työskentelevät puolueen jäsenet.
Puolueen 12. edustajakokous hyväksyi 17.–23. huhtikuuta 1923 periaatteen kansallisten joukko-osastojen perustamisesta tasavaltoihin.[5]
Puolueen 18. edustajakokous pidettiin 10.–21. maaliskuuta 1939. Kokouksen ilmapiiri oli Josif Stalinin puhdistuksillaan luoman pelotteen vuoksi yksimielinen eikä kukaan kysellyt kadonneiden puoluejäsenten perään. Vuonna 1934 pidetyn edellisen eli 17. edustajakokouksen 1966:sta osallistujasta oli teloitettu 1108. Puheessaan Stalin puolusti puolueessa tehtyjä puhdistuksia välttämättöminä, mutta myönsi, etteivät ne olleet sujuneet virheittä. Hän lisäsi, että enää ei voida käyttää joukkomaisen puhdistuksen menetelmää.[5]
Jokaisella Neuvostoliiton tasavallalla oli oma tasavallan tason puoluekoneistonsa, paitsi Venäjän sosialistisella federatiivisella tasavallalla (ennen vuotta 1990).
Puolueella ei ollut puheenjohtajaa. Neuvostoliitossa korkein valta oli käytännössä NKP:llä ja sen keskuskomitean sihteeristöä johtaneella henkilöllä, pääsihteerillä (vuosina 1953–1966 nimitys oli ensimmäinen sihteeri). Vuoden 1977 perustuslaissa NKP todettiin neuvostoyhteiskunnan johtavaksi ja suuntaa antavaksi voimaksi, sen poliittisen järjestelmän, valtiollisten muodostelmien ja kansalaisjärjestöjen ytimeksi.[11][12]
Vuonna 1985 pääsihteeriksi valittiin Mihail Gorbatšov, jonka tavoitteisiin kuului Neuvostoliiton taloudellinen ja poliittinen uudistaminen glasnostilla ja perestroikalla. Hänen tavoitteitaan olivat muun muassa monipuoluejärjestelmän luominen ja itäisen Keski- ja Etelä-Euroopan liittolaismaiden poliittisen valvonnan lakkauttaminen.
Puolueen loppu
muokkaaEräiden NKP:n johtohenkilöiden tekemän vallankaappausyrityksen jälkeen maan parlamentti, korkein neuvosto kielsi puolueen elokuussa 1991 ja saman vuoden lopulla Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Kommunistiset puolueet olivat Venäjällä kiellettyjä marraskuuhun 1992 asti.
NKP:n seuraajapuolueita
muokkaaNKP:n toimintaan ja asemaan myönteisesti suhtautuvia lukuisia, enimmäkseen pieniä puolueita toimii paitsi Venäjällä myös muissa Itsenäisten valtioiden yhteisön maissa.
Venäjällä osa NKP:n perintöön tukeutuvista ryhmistä perusti vuonna 1993 Gennadi Zjuganovin johdolla vuonna 1993 Venäjän federaation kommunistisen puolueen. KPRF on nykyisin Venäjän suurin oppositioryhmittymä. Tätä radikaalimpi puolue on muun muassa Venäjän kommunistinen työväenpuolue – Vallankumouksellinen kommunistien puolue.
Pääsihteerit
muokkaaKatso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ Lyhenneluettelo 25.04.2013. Kotimaisten kielten keskus. Arkistoitu 12.10.2013. Viitattu 9.6.2013.
- ↑ РСДРП 1912 года: Документы и материалы. КПСС, Публичная Библиотека (venäjäksi)
- ↑ 7-я (апрельская) Всероссийская конференция РСДРП(б); Петроградская общегородская конференция РСДРП(б) (апрель 1917 года): Протоколы. КПСС, Публичная Библиотека. (venäjäksi)
- ↑ 7-й экстренный съезд РКП(б) (март 1918 года): Стенографический отчет. КПСС, Публичная Библиотека. (venäjäksi)
- ↑ a b c d Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 172, 288, 321, 351. Helsinki: Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
- ↑ Red Army encyclopedia.1914-1918-online.net.
- ↑ 14-й съезд ВКП(б): Стенографический отчет. КПСС, Публичная Библиотека. (venäjäksi)
- ↑ Encyclopedia of Russian History, s. 221. Thomson Gale, 2004. (englanniksi)
- ↑ Communist Party of the Soviet Union (CPSU) britannica.com.
- ↑ Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie. Muistelmia, s. 286. Tammi, 1956.
- ↑ perustuslain 6 §
- ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 34. Otava, 1966.
Kirjallisuutta
muokkaa- Pomonarev, B. N. ym.: Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia. (Istorija kommunističeskoj partii Sovetskogo Sojuza, 1959) Petroskoi: Karjalan ASNT:n Valtion Kustannusliike, 1960.
Aiheesta muualla
muokkaa