Wikipedia

Meripihka

fossilisoitunut pihka

Meripihka on miljoonia vuosia sitten eläneiden puiden tuottamaa fossilisoitunutta, kovettunutta pihkaa tai mahlaa. Meripihka on useimmiten syntynyt havupuiden pihkasta, mutta myös tiettyjen lehtipuiden mahla voi kovettua meripihkaksi.[3] Joidenkin meripihkapalasten sisälle on jäänyt hyönteisiä ja muuta eloperäistä materiaalia.

Meripihka
Noin 50 miljoonaa vuotta vanhaa Itämeren meripihkaa.
Noin 50 miljoonaa vuotta vanhaa Itämeren meripihkaa.
Päämineraalit: fossilisoituneista hartseista kovettunutta pihkaa tai mahlaa
Rakenne: kimpaleina
Väri(t): läpikuultava kullankeltainen, ruskehtava, punertava, vihertävä, sininen, valkoinen, musta.
Tiheys: 1,05 – 1,15, keskimäärin 1,1[1][2]
Aiheesta muualla

Meripihka Commonsissa

Meripihkapalasia löydetään eniten Itämeren rannoilta, jonne meri sitä huuhtelee, mutta sitä saadaan myös maasta kaivamalla.

Meripihkaa on helppo muotoilla koruiksi ja muiksi esineiksi. Meripihkaa on käytetty myös lakan valmistukseen ja muunkin teollisuuden raaka-aineena. Meripihkajauhetta on entisaikoina käytetty myös lääkkeenä.

Syntyminen

muokkaa

Vanhimmat meripihkapalaset ovat vähän yli 300 miljoonaa vuotta vanhoja. Meripihkan ikä vaihtelee suuresti löytömaittain. Esimerkiksi Baltian meripihka Itämeren alueella on 30–50 miljoonaa vuotta ja Dominikaanisen tasavallan meripihka noin 20 miljoonaa vuotta vanhaa. Itävallan, Venäjän, Japanin ja Lähi-idän meripihka on usein yli 100 miljoonaa vuotta vanhaa. Meripihkan ikä saadaan määrittelemällä sen maankuoren kerrostuman ikä, josta palanen löydettiin. Palanen on tosin usein löytöpaikkaansa vanhempaa, jos se on kulkeutunut sinne veden mukana.[4]

Meripihkan syntymäaikoina kymmeniä miljoonia vuosia sitten eniten pihkaa tuottaneet Fennoskandian alueet sijaitsivat noin 12 leveysastetta nykyistä etelämpänä ja ilmasto oli subtrooppinen tai trooppinen. Osa meripihkametsistä tosin kasvoi viileässä vuoristossa. Meripihkaa on tuottanut Pinus succinifera -mäntylaji, joka on jo kuollut sukupuuttoon. Tämän puun osia on löytynyt sadoista meripihkan palasista. Nykyisistä puista sen pihka muistuttaa eniten Uudessa-Seelannissa kasvavan kaurin (Agathis australis) sekä Pohjois-Afrikan Atlasvuorten atlassetrin (Cedrus atlantica) pihkaa.[5] Infrapunaspektroskopia-analyysin perusteella on kuitenkin esitetty perinteisesti usein männyille kuuluvana pidetyn Itämeren meripihkan olevan todellisuudessa peräisin varjostinkuusikasvien heimon (Sciadopityaceae) havupuista.[6]

Aluksi muinainen puu eritti pihkaa halkeamiinsa tai sitä vuosi puusta ulos. Litteä meripihka ja maahan notkeana pudonneet meripihkakimpaleet ovat usein peräisin puun sisäiseen halkeamaan syntyneestä pihkasta. Pitkänomaiset pihkapalaset ovat usein puun kuorta pitkin valunutta pihkaa. Pisaramainen kimpale on usein syntynyt pursuamalla kuoren alta. Meripihkassa voi näkyä kerroksia, jotka johtuvat vuodenajan mukaan vaihtelevasta pihkantuotannosta.[7]

Miljoonien vuosien kuluessa pihka polymerisoitui eli sen samanlaiset orgaaniset perusmolekyylit liittyivät yhteen. Haihtuvat ainesosat poistuivat pihkasta, ja se kovettui. Muuttuakseen meripihkaksi pihkan täytyi olla suojassa ilman hapettavalta vaikutukselta, auringonpaisteelta ja muulta valolta. Pihkan oli myös jouduttava melko pian veteen tai märkiin olosuhteisiin, kuten suosammalikkoon.[7]

Meripihka on merivettä kevyempää, joten meripihkapalanen on usein kellunut pois syntymäpaikaltaan. Samalla se on puhdistunut pinnaltaan. Maakerrostumaan lopulta joutunut palanen voi olla peräisin kaukaakin syntymäpaikaltaan.[8]

Ominaisuudet

muokkaa

Koko

muokkaa

Useimmat meripihkapalaset ovat sormenpään kokoisia tai hiukan suurempia. Suurimmat ovat useiden kilogrammojen painoisia.[9]

Väri

muokkaa
 
Baltian meripihkan värejä

Meripihka on yleensä läpikuultavaa, joskus jopa täysin läpinäkyvää.[10] Meripihkaa on sadoissa värivivahteissa, kuten kullankeltaisena, ruskehtavana, punertavana, valkoisena ja mustana. Valo tummentaa keltaisen meripihkan punertavaksi ja ruskehtavaksi. Valkoinen väri johtuu pienistä ilmakuplista. Erityisen harvinaisia ja siksi kallisarvoisia ovat läpikuultavat punertavan keltaiset palaset.[11]

Harvinaista vihertävän sinistä meripihkaa löydetään lähinnä Dominikaanisesta tasavallasta.[12] Dominikaaninen meripihka on myös erityisen fluoresoivaa.[10]

Koostumus

muokkaa

Meripihka koostuu erilaisista hartseista, joiden pääaineita ovat hiili, vety ja happi. Meripihkan tarkka koostumus vaihtelee hiukan sen tuottaneen puulajin mukaan. Meripihkatyypit erotellaan toisistaan niiden sisältämän meripihkahapon mukaan.[3]

Noin puolet nykyisin myytävistä meripihkaesineistä on valmistettu puristemeripihkasta. Sitä saadaan lämmittämällä pieniä meripihkan palasia ja jauhetta parafiiniin tai glyseriiniin sekoitettuna yli 100 °C:ksi ja puristamalla massa levyiksi tai tangoiksi. Puristemeripihka on ominaisuuksiltaan aitoa meripihkaa, mutta sillä on selvästi havaittava erilainen sisäinen rakenne kuin käsittelemättömällä meripihkalla.[13]

Sulkeumat

muokkaa
 
Meripihkan vangiksi jäänyt hyönteinen

Meripihkassa voi olla myös sulkeumia, kuten vesipisaroita, ilmakuplia ja roskia sekä hyönteisiä ja kasvinosia. Eliöt ovat säilyneet meripihkan sisällä tilan hapettomuuden vuoksi. Hyönteisiä löytyy noin kahdesta prosentista kirkkaista meripihkapalasista, ja muunlaista eloperäistä materiaalia noin joka kymmenennestä.[14] Kaikista meripihkan sisältä löydetyistä eläimistä hyönteisiä on kolme neljäsosaa, ja niitä on määritetty jo noin 5 000 lajia. Niistä on jäljellä vain kova kitiinikuori, sillä pehmeät sisäkudokset yleensä häviävät. Hyönteisten lisäksi on löydetty paljon muitakin alle senttimetrin kokoisia eläimiä, kuten hämähäkkieläimiä.[15] Myös gekkoliskoja on löydetty dominikaanisesta meripihkasta.[16] Yhdestä meripihkakimpaleesta on löydetty höyheniä, joiden on arveltu saattavan olla dinosauruksesta.[17]

Yrityksistä huolimatta meripihkan eliöistä ei ole saatu eristettyä toimivaa DNA:ta. Sukupuuttoon kuolleita lajeja on kuitenkin tunnistettu yli tuhat.[17]

Kestävyys

muokkaa

Ylös kaivettu meripihka rapautuu ilman ja auringonvalon vaikutuksesta. Aineen pinnalle syntyy parinkymmenen vuoden kuluessa halkeamia, ja sen väri tummuu. Rapautumista hidastetaan muun muassa sivelemällä pintaan keinotekoista hartsia.[18]

Meripihka on melko pehmeää, ja se naarmuuntuu herkästi. Meripihka ei myöskään kestä hyvin kemikaaleja ja liuoksia, kuten alkoholia, hajuvesiä, bensiiniä, happoja ja liuottimia. Meripihka on syttyvää ja voi murtua paineessa tai kuumuudessa.[10]

Esiintyminen

muokkaa
 
Meripihkan kerääjiä Puolan rannikolla
 
Itämeren ympäristön sinisestä savikerrostumasta louhitaan meripihkaa.

Meripihkaa on löydetty monista maista ja kaikista maanosista Etelämannerta lukuun ottamatta. Kaikesta löydetystä meripihkasta 94 prosenttia on Baltian meripihkaa, jota löydetään nykyisen Itämeren alueelta.[19] Se on peräisin metsistä, jotka kasvoivat pääasiassa Etelä- ja Keski-Ruotsissa ja Suomessa. Tulvat huuhtoivat näiden metsien tuottaman meripihkan purojen ja jokien kautta meriin, joiden pohjiin se painui. Myöhemmin jääkaudet työnsivät merten pohjien kerrostumat etelään päin. Runsaasti meripihkaa kuljetti suuri merivirta Pohjanlahden perukoilta eri puolille Itämerta, jonka rannoilta sitä nykyään löydetään. Baltian meripihkan esiintymisalueita ovat Etelä-Ruotsi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Saksa, Tanska ja Englanti.[20] Kivikaudelta saakka meripihkaa on saatu erityisen runsaasti nykyisten Liettuan ja Kaliningradin alueen rannoilta. Suomessa raakameripihkaa on löydetty pieneltä alalta pellolta Inkoosta, lisäksi on muutamia hajalöytöjä Paraisilta ja Nauvosta. Mahdollisesti jäät ovat kuljettaneet sitä jostain eteläisemmältä Itämereltä.[21]

Myös Dominikaanisesta tasavallasta löydetään paljon meripihkaa. Sitä sai esimerkiksi löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbus lahjaksi Karibian intiaaneilta. Dominikaaninen tasavalta tuotti 2010-luvun alussa vuosittain 2–5 tonnia meripihkaa.[22]

Jäljitelmät

muokkaa

Meripihkaa on arvokkaana aineena jäljitelty ja väärennetty kautta historian.[23] Jäljitelmien ei väitetä olevan aitoa meripihkaa, mutta jos niiden tarkoitus on harhauttaa ostajaa, ne ovat väärennöksiä. Väärentäjät lisäävät usein jäljitelmän sisään hyönteisiä, sillä ne nostavat esineen arvoa.[24]

Jäljitelmiä on 1800-luvulta alkaen valmistettu esimerkiksi selluloidista, akryylistä, bakeliitista ja monesta muusta uudesta muovilaaduista.[25] Meripihkan jäljitelmissä ja väärennöksissä usein käytettävä kopaali on myös luonnonaine, vanhaa pihkaa. Se muistuttaa suuresti meripihkaa, mutta muodostuu jo 10 000 vuodessa. Sitä saadaan etenkin Itä-Afrikasta, Kolumbiasta ja Dominikaanisesta tasavallasta.[26]

Nykyaikaisia jäljitelmiä voi olla vaikea erottaa aidosta meripihkasta ilman asiantuntijan tai tutkimuslaitteiden apua. Aidon meripihkan ja jäljitelmän erottamiseksi on kuitenkin käytettävissä useita keinoja. Kuumennetulla silmäneulalla pistämällä saadaan aidosta meripihkasta nousemaan pihkalta tuoksuvaa savua. Aito meripihka naarmuuntuu neulalla raapaistaessa, ja veitsellä siitä saa vuoltua pieniä murusia, ei suurempia paloja kuten muovista. Aito meripihka kelluu suolaisessa vedessä, mutta moni jäljitelmä uppoaa. Asetoni, alkoholi ja eetteri tekevät kopaalin pinnan tahmeaksi ja pehmentävät monia muoveja, mutta jättävät meripihkan pinnan kovaksi. Aidon meripihkahelmen reiän reunat kuluvat ajan myötä. Aito meripihka sähköistyy hierottaessa nahalla tai kankaalla.[27] Hyönteisen upottaminen väärennetyn meripihkapalasen sisään voi paljastua muun muassa läpivalaisussa, tai siitä, että hyönteinen on epätavallisen suuri.[28]

Historia ja käyttö

muokkaa
 
Meripihkasta tehtyjä koruja.
 
Rekonstruoidun Meripihkahuoneen seiniä Pietarissa.

Meripihka soveltuu hyvin muotoiltavaksi, ja sitä voi veistää, hioa ja kaivertaa. Jo kivikaudelta tunnetaan rei’itettyjä meripihkariipuksia ja kaulanauhoja. Työkalujen kehityttyä meripihkaa opittiin leikkaamaan, hiomaan ja kiillottamaan aiempaa paremmin, jolloin saatiin tehtyä ihmistä ja eläimiä kuvaavia hahmoja sekä pyöreitä, reiällisiä helmiä. Meripihkasta alettiin lopulta valmistaa hienoja veistoksia, joista tuli ylellisyysesineitä ja lahjoja. Suurikokoisia veistoksia tehtiin liittämällä pieniä meripihkapalasia yhteen esimerkiksi tapeilla. Meripihkaa on myös yhdistelty muihin aineisiin, kuten hopeaan, ja muihin metalleihin sekä jalokiviin ja norsunluuhun.[29]

Pronssikaudella meripihkaa kaupattiin pitkien etäisyyksien yli, ja esimerkiksi foinikialaiset kauppiaat kuljettivat meripihkaa pohjoisesta etelään. Meripihka oli kallista ylellisyystavaraa, joka maksettiin etupäässä metalleilla ja suolalla. Pronssikautisia meripihkaesineitä on löydetty laajalta alueelta Länsi-Euroopasta Välimeren kautta Lähi-itään. Varsinkin etruskit kaiversivat Baltian meripihkasta taidokkaita veistoksia.[30]

Rooman valtakunnassa meripihkaesineitä käyttivät varakkaat ihmiset. Meripihkasta valmistettiin esimerkiksi koruja, pienoisveistoksia, kauneudenhoitovälineitä ja erilaisia käyttöesineitä. Aine oli kallista, ja pienellä meripihkaveistoksella saattoi ostaa hyväkuntoisen orjan. Meripihkansa roomalaiset hankkivat Itämeren rannoille lähettämillä retkikunnillaan. Ne kulkivat niin sanottua Meripihkatietä nykyisestä Kaliningradista Adrianmeren pohjoispäässä sijaitsevaan Aquileiaan, josta tuli tärkeä meripihkaesineiden valmistuspaikka.[31]

Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset uskoivat meripihkalla olevan monia lääkinnällisiä vaikutuksia, ja sitä nautittiin jauheena muun muassa erilaisiin juomiin lisättynä. Meripihkan käyttö lääkkeenä jatkui pitkään keskiajan jälkeiselle ajalle saakka. Nykyisin meripihkasta on lääketieteessä paljolti luovuttu, vaikka sitä edelleen tutkitaankin.[32] Joissakin Keski-Euroopan maissa on edelleen tapana ostaa lapsille hampaiden puhkeamisen aikaan meripihkahelmet. Meripihka vähentää vanhan tarun mukaan hampaiden puhkeamisen kipuja.[33]

Varhaiskeskiajalla viikingit kauppasivat meripihkaa laajalla alueella Euroopassa ja sen itäpuolella. Suosittuja olivat etenkin meripihkasta valmistetut rukousnauhat. 1200-luvulla saksalaiset ritarikunnat omivat Itämeren meripihkan ja kielsivät paikallisia asukkaita keräämästä sitä itselleen rannoilta.[34]

1600-luvulta alkaen meripihkasta hiottiin suurennuslaseja, silmälaseja ja aurinkolaseja.[35]

Saksassa sai vuonna 1862 liikeyritys Stantien & Becker rajoitetun oikeuden meripihkan etsintään ja koneelliseen kaivuuseen. Ainetta alettiin kerätä merenpohjasta sukeltajien avulla. Kun havaittiin, että meripihkaa löytyi niin sanotusta sinisestä savikerrostumasta, sitä alettiin kaivaa maasta runsain määrin. Tämä synnytti suuren meripihkateollisuuden, joka tarjosi työtä tuhansille ihmisille. Meripihkaa käytettiin korujen lisäksi myös lakan valmistukseen, lämmön ja sähkön eristyksessä sekä kemianteollisuuden välineisiin. Meripihkan käyttö lakkateollisuudessa on vähentynyt, kun kopaali ja keinotekoinen hartsi ovat yleistyneet.[36]

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Amber Mineral Data Mineralogy Database. Viitattu 22.8.2020. (englanniksi)
  2. ↑ Amber Value, Price, and Jewelry Information International Gem Society (IGS). Viitattu 22.8.2020. (englanniksi)
  3. ↑ a b Nuorteva 2012, s. 13.
  4. ↑ Nuorteva 2012, s. 10, 21–25.
  5. ↑ Nuorteva 2012, s. 29–30.
  6. ↑ Wolfe, Alexander P.; Tappert, Ralf; Muehlenbachs, Karlis; Boudreau, Marc; McKellar, Ryan C.; Basinger, James F. ja Garrett, Amber: A new proposal concerning the botanical origin of Baltic amber. Proceedings of the Royal Society B: Biological Sciences, lokakuu 2009, 276. vsk, nro 1672, s. 3403–3412. The Royal Society. doi:10.1098/rspb.2009.0806 (englanniksi)
  7. ↑ a b Nuorteva 2012, s. 13–14.
  8. ↑ Nuorteva 2012, s. 14.
  9. ↑ Nuorteva 2012, s. 19.
  10. ↑ a b c The Gemstone Amber Minerals.net. Viitattu 20.8.2020.
  11. ↑ Nuorteva 2012, s. 18–19.
  12. ↑ Yan Liu, Guanghai Shi, Shen Wang: Color Phenomena of Blue Amber Gemological Institute of America. 2014. Viitattu 22.8.2020.
  13. ↑ Nuorteva 2012, s. 60–62.
  14. ↑ Nuorteva 2012, s. 15–18, 115–116.
  15. ↑ Nuorteva 2012, s. 119, 125–131.
  16. ↑ Nuorteva 2012, s. 147.
  17. ↑ a b Jordan Rosenfeld: 15 Clear Facts About Amber Mental Floss. 15.1.2016. Viitattu 20.8.2020.
  18. ↑ Nuorteva 2012, s. 173–174.
  19. ↑ Nuorteva 2012, s. 23.
  20. ↑ Nuorteva 2012, s. 27–34.
  21. ↑ Meripihka Elävä kivikausi. Viitattu 8.1.2018.
  22. ↑ Nuorteva 2012, s. 23–25.
  23. ↑ Anniina Wallius: Esihistoriallinen huijaus? Espanjasta löytyi arvokorujen jäljitelmiä neljän vuosituhannen takaa Yle.fi, uutiset. 12.5.2019. Viitattu 12.5.2019.
  24. ↑ Nuorteva 2012, s. 165.
  25. ↑ Nuorteva 2012, s. 158–159.
  26. ↑ Nuorteva 2012, s. 157–158.
  27. ↑ Nuorteva 2012, s. 161–163.
  28. ↑ Nuorteva 2012, s. 165–170.
  29. ↑ Nuorteva 2012, s. 87–90.
  30. ↑ Nuorteva 2012, s. 48–51.
  31. ↑ Nuorteva 2012, s. 52–53.
  32. ↑ Nuorteva 2012, s. 109–112.
  33. ↑ ”Meripihka”, Jalokivien maailma, s. 160. (Tšekinkielinen alkuteos, suomennettu saksankielisestä laitoksesta) Suomentanut Kalle Taipale. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22706-4
  34. ↑ Nuorteva 2012, s. 54–56.
  35. ↑ Nuorteva 2012, s. 111.
  36. ↑ Nuorteva 2012, s. 58–62.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Meripihka&oldid=21711730”