Mani pulite

Mani pulite (puhtaat kädet) tai Tangentopoli ("lahjuskaupunki") tarkoittaa Italian ensimmäisen tasavallan poliittisten puolueiden toiminnan rahoitukseen kehitettyä laitonta lahjusjärjestelmää, jota milanolaiset tuomarit ryhtyivät purkamaan vuonna 1992. Nimitystä Tangentopoli käytti ensimmäisenä sanomalehti La RepubblicaTapahtumaketju johti useisiin oikeudenkäynteihin sekä laajan korruption paljastumiseen.

Entistä pääministeriä Bettino Craxia vastaan heitetään kolikoita Roomassa mielenosoittajien toimesta 30. huhtikuuta 1993

Milanolaisten tuomioistuinten tutkimukset asiassa olivat käynnistyneet jo 1980-luvun lopulla, mutta vasta vuonna 1992 syytteiden nostaminen tuli poliittisesti mahdolliseksi, eli hallituspuolueiden kannatus laski jo ennen korruption paljastumista. Keskeisin asian selvittäjä oli milanolainen tuomari Antonio Di Pietro. Korruptio-oikeudenkäynneissä paljastui organisoituja laittomia rahoituskytköksiä poliitikkojen ja liikemiesten välillä. Toimintaan oli sekaantunut Italian politiikan voimakolmikko, sosialistipuolueen johtaja Bettino Craxi, pitkän linjan kristillisdemokraatti, moninkertaisen pääministeri Giulio Andreotti sekä kristillisdemokraattien pääsihteeri Arnaldo Forlani.

Prosessi oli kohtalokas valtaa pitäneille kristillisdemokraattiselle ja sosialistiselle puolueelle. Kristillisdemokraattien yhtäjaksoinen hallituskausi alkoi vuonna 1946 ja jatkui vuoteen 1993. Menestyksen takeena olivat kommunismia vastustavan Yhdysvaltojen sekä Vatikaanin ja katolisten piispojen ohella merkittävät suhteet Italian yhteiskuntaan ja talouselämään. Yritysmaailmaan tiiviit yhteydet hoituivat valtion holdingyhtiön IRI:n ja valtion energiayhtiön ENI:n kautta. Kristillisdemokraattisissa piireissä oli pitkän hallintokauden tiimoilta vakiintunut käsitys, jonka mukaan kristillisdemokraattinen puolue oli ”tuomittu hallitsemaan” Italiaa. Craxin johtamalle sosialistipuolue PSI:lle oikeudenkäynnit osoittautuivat kohtalokkaimmiksi, vaikka korruptoitunut hallintokulttuuri olikin rakentunut pitkälti kristillisdemokraattien luomalle mallille. Merkittävimpänä syynä tähän lienee se, että PSI oli Milanon valtapuolue, josta koko korruptiovyyhdin selvitys alkoi. Lahjusten antamisen verkko ulottui kaikille tasoille, eikä vain valtakunnan poliittiselle huipulle. Milanon päätökset toteutettiin käytännössä valtapuolue PSI:n hyväksynnän kautta.

Mani puliten yhteiskunnallinen vaikutus

Maaliskuun 1994 parlamenttivaaleissa vakiintunut puoluekenttä romahti. Entisen kristillisdemokraattipoliitikon Romano Prodin myötävaikutuksesta perustettiin 1990-luvulla Oliivipuukoalitioksi kutsuttu keskusta-vasemmistolainen puolueliitto. Prodi johti keskustavasemmistolaisen Oliivipuukoalition voittoon huhtikuussa 1996 ja toimi kahtena seuraavana vuonna Italian pääministerinä. Prodin hallituksen toiminnalla Italian valtiontalous elpyi, ja lopulta Italia pääsi mukaan talous- ja rahaliiton EMU:n kolmanteen vaiheeseen ensimmäisten joukossa. Prodin muodostama vähemmistöhallitus kaatui kommunistien vedettyä siltä tukensa. Euroopan komission johdossa Prodi oli vuosina 1999–2004. Ennen pitkää liikemies Silvio Berlusconin oikeistopuolue Forza Italia nousi valtaan, ja Oliivipuukoalitiosta tuli oppositiovoima. Italialaisille vihjailut Berlusconin henkilökohtaisista väärinkäytöksistä olivat toissijaisia, kun vaakakupissa olivat paitsi maan talouden kriisi, myös massatyöttömyys. Vuoden 1994 vaaleja alettiinkin tulkita siirtymänä ensimmäisestä tasavallasta toiseen tasavaltaan.

Mani pulite-oikeudenkäynnit voidaan tulkita yrityksenä kriminalisoida välittäjän roolia politiikan korruptiossa. Tangentopoli ei ollut pelkästään poliittisen ja taloudellisen eliitin ongelma, vaan korruptiovyyhti liittyi jollain tapaa enemmän tai vähemmän koko Italian yhteiskuntaan ja kansaan, jo ainoastaan eräänlaisen palvelusten ja vastapalvelusten kulttuurin näkökulmasta. Tämä klientismiksi kutsuttu ilmiö on peräisin kaukaa historiasta.