Macquariensaari[1] on Australian Tasmaniaan kuuluva subantarktinen saari. Saarella on kokoa noin 123 km² ja se on osa Unescon maailmanperintöluetteloa. Saari tunnetaan esimerkiksi maapallon ainoana paikkana, jossa maan vaipan kiviaines nousee edelleen merenpinnan yläpuolelle.

Macquariensaari
Macquarie IslandView and modify data on Wikidata

Näkymä Macquariensaarelta

Sijainti
Korkein kohta
Pinta-ala
123 km²
Väestö
Luokitus
Australian kansallinen kulttuuriperintöluetteloView and modify data on Wikidata
Kartta

Maantiede

muokkaa
 
Suuri macquarienpingviinien yhdyskunta.
 
Etelänmerinorsut ottavat yhteen keskenään.

Macquariensaari sijaitsee noin 1  500 kilometriä Tasmaniasta kaakkoon ja 1 100 kilometriä Uudesta-Seelannista lounaaseen.[2] 11 kilometriä saaresta pohjoiseen sijaitsevat Bishopin ja Clerkin pikkusaaret.[3] Eteläpuolella 37 kilometrin päässä ovat puolestaan Judge- ja toinen Clerksaari. Saaren pituus on 34 kilometriä ja sen leveys on 2–5 kilometriä.[2] Sen pinta-ala on noin 123 km².[4] Korkein kohta Mount hamilton on 433:n metrin korkeudella merenpinnasta. Suurin osa saarta on tasannetta 200–300:n metrin korkeudella. Tasannetta reunustavat rannikon jyrkät kalliot.[2]

Saari on Tyynenmeren ja Australian laattojen välissä sijaitsevallamerestä kohoavalla Macquarienselänteellä. Saari on noussut merenpinnan yläpuolelle noin 700 000 vuotta sitten ja sen maanpinta kohoaa yhä.[2] Macquariensaari on maapallon ainut paikka, jossa Maan vaipan kiviainesta kohoaa edelleen merenpinnan yläpuolelle.[3] Pinnanmuotoihin ovat vaikuttaneet esimerkiksi tuuli- ja vesieroosio. Jäätikköjä saarella ei sen sijaan ole ollut.[2]

Luonto

muokkaa

Macquariensaari on puuton. Sillä esiintyviä kasvilajeja ovat esimerkiksi Poa foliosa, Stilbocarpa polaris, Pleurophyllum hookeri, Agrostis magellanica, Festuca contracta, Azorella macquariensis, Corybas dienemus, Puccinellia macquariensis sekä monet sammalet.[2]

Saarella lisääntyviä hyljelajeja ovat etelänmerinorsu, uudenseelanninmerikarhu, kergueleninmerikarhu ja uudenamsterdaminhylje. Pingviinilajeja ovat endeeminen macquarienpingviini, keisaripingviini, valkokulmapingviini ja kalliotöyhtöpingviini. Muita lintulajeja ovat esimerkiksi jättiläisalbatrossi, harmaapääalbatrossi, mustakulma-albatrossi, etelännokialbatrossi, tummamyrskyliitäjä ja isomyrskyliitäjä. Saarella aikanaan eläneet lentokyvyttömät uudenseelanninviherkaijan alalaji Cyanorhamphus novaezalandiae erythrotis ja itkuluhtakanan alalaji Gallirallus philippensis macquariensis ovat kuolleet sukupuuttoon ihmisten saapumisen jälkeen[2]

Ihmisten mukana saarelle tuli myös jäniksiä, kissoja, rottia, hiiriä ja vekaluhtakanoja.[2] Tulokaslajeja pyrittiin sittemmin hävittämään, mikä osoittautui hankalaksi. Esimerkiksi kissojen metsästys johti jänisten lisääntymiseen ja jänisten hävittäminen sai kissat saalistamaan enemmän saaren lintuja.[4] Vuonna 2007 aloitettiin 25-miljoonan dollarin hanke tuholaislajien hävittämiseksi ja saari julistettiin lopulta niistä vapaiksi vuonna 2014.[5]

Historia

muokkaa
 
Saaren tutkimusasema.

Macquariensaaren löysi australialainen hylkeenmetsästäjä Frederick Hasselborough vuonna 1810. Hasselborough nimesi saaren Uuden Etelä-Walesin kuvernööri Lachlan Macquarien mukaan. Hasselborough mainitsi nähneensä karille ajaneen "muinaisen" veneen. On mahdollista, että vene oli polynesialainen.[4]

Saarelle ei perustettu vakituista ihmisasutusta, mutta siitä tuli huomattava hylkeenmetsästyksen keskus.[4] Hylkeitä pyydettiin nahkojen ja niistä saatavan öljyn takia ja metsästys verotti niiden kantoja saarella huomattavasti.[2] George F. Ainsworthin johtama vuosien 1911–1914 johtama naparetkikunta perusti väliaikaisen sää- ja yhteysaseman saarelle. Tutkimusretkikunta kartoitti myös saaren biologiaa ja geologiaa.[2] Vuonna 1933 Macquariensaaresta tehtiin luonnonsuojelualue[4] ja vuonna 1947 saaren pohjoiskärkeen perustettiin uusi tutkimusasema. Sittemmin saarella on vieraillut useita kasvi- ja eläintieteilijöitä.[4]

Macquariensaari liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1997.[3]

Lähteet

muokkaa
  1. Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 2.11.2020.
  2. a b c d e f g h i j Liz Cruwys: Encyclopedia of the Antarctic, s. 607-608. Routledge, 2007. ISBN 978-0-415-97024-2 (englanniksi)
  3. a b c Macquarie Island World heritage List. Unesco. Viitattu 2.11.2020. (englanniksi)
  4. a b c d e f Lorraine Murray: Macquarie Island Encyclopaedia Britannica. Viitattu 2.11.2020. (englanniksi)
  5. Laura Beavis ja Linda Hunt: Macquarie Island declared pest free after 7-year eradication program ABC News. Viitattu 2.11.2020. (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa