Lunttulukko

Lunttulukko oli varhaisissa tuliaseissa – sekä käsiaseissa että tykistössä – käytetty lukkotyyppi tai paremminkin sytytysjärjestelmä. Lunttulukko otettiin käyttöön jo 1400-luvun puolivälissä.

Lunttu

Lunttu on tietynlainen hidas sytytyslanka, punomalla (ei kiertäen kertaamalla, jolloin se purkautuisi palaessaan) valmistettu pellava- tai mieluiten puuvillanyöri, noin 5–7 millimetriä halkaisijaltaan, joka on käsitelty keittämällä sitä kaliumnitraatti- eli salpietariliuoksessa ja sen jälkeen kuivattu. Lunttu palaa ilman liekkiä hitaasti kytemällä, hyvä lunttu lyhenee vain noin 2–3 millimetriä minuutissa.

Lunttu kiinnitetään sankkiruudin sisältävän sankkipannun yläpuolella olevaan S-kirjaimen muotoiseen hanaan, lunttupihtiin eli serpenttiin. Liipasimen vetäminen painaa luntun kytevän pään sankkipannuun, sytyttäen sankkiruudin joka puolestaan sytyttää sankkireiän kautta panoksen.

Käyttö

Lunttulukkoinen ase on helppo ja edullinen valmistaa, mutta siinä on myös tiettyjä haittapuolia, kuten sen toiminnan suhteellinen epävarmuus ja etenkin epäkäytännöllisyys. Lunttulukkoaseen käyttö vaatii erityistä huolellisuutta ja tarkkuutta vahinkojen välttämiseksi käsiteltäessä kytevää lunttua ja irtoruutia aseen latausvaiheiden aikana. Luntun kytevä kärki myös kiiluu hämärässä ja siitä kohoaa savua, joka saattoi paljastaa ampujan tai joukko-osaston sijainnin viholliselle tai metsästäjän riistalle. Sotatoimissa tuli joukon myös pitää tarkasti huolta että tulta lunttujen sytyttämiseksi oli käsillä heti, kun tilanne sitä vaati. Lunttulukko oli kuitenkin ensimmäisiä piilukkoaseita toimintavarmempi, mistä syystä se oli käytössä monilla armeijoilla läpi 30-vuotisen sodan.

Rataslukko, piilukko ja nallilukko seurasivat lunttulukkoa ja olivat tätä teknisesti huomattavasti kehittyneempiä.

Lähteet

Chuck Willis: Maailman aseet. Karisto, 2007. ISBN 978-951-23-4879-4 ^{lähde tarkemmin?}