Luftwaffe (Wehrmacht)

Luftwaffe (suom. Ilma-ase) oli natsi-Saksan ilmavoimien (1935–1945) virallinen nimi.

Luftwaffe
Balkenkreuz, Wehrmachtin ja Luftwaffen tyylitelty rautaristi.
Toiminnassa	1935–1945
Valtio	Saksa
Aselajit	ilmavoimat
Sodat ja taistelut	Espanjan sisällissota toinen maailmansota
Komentajat
Tunnettuja komentajia	Hermann Göring Robert Ritter von Greim
Infobox OK

Saksalainen sotilasilmailu ensimmäisessä maailmansodassa

Saksan keisarikunnan Fliegertruppen (suom. Lentojoukot) perustettiin ennen ensimmäistä maailmansotaa 1. lokakuuta 1913. Ilma-aseen nimeksi vaihdettiin lokakuussa 1916 Luftstreitkräfte. Saksan hävittyä sodan kaikki sen sotilasilmailu kiellettiin Versailles’n rauhansopimuksessa. Tästä syystä Fliegertruppen ja Saksan lentokoneteollisuus lakkautettiin.

Saksan sotilasilmailu ja lentokoneteollisuus Versailles’n rauhan jälkeen

Rauhansopimuksesta huolimatta Saksan uusia ilmavoimia, Luftwaffea, valmisteltiin jo Weimarin tasavallan aikana. Lukuisat liitolentokerhot valmistautuivat muun muassa purjelennon kautta sotilaalliseen toimintaan.

Merkittävä osa Saksan keisarikunnan lentokoneteollisuudesta siirrettiin muun muassa Alankomaihin (Fokker 1918) ja Ruotsiin (SAAB 1920-luvun alussa). Suomen Valtion lentokonetehtaan suuri Hansa Brandenburg -valmistuserä (122 konetta) ja Finnairin edeltäjän Aeron ensimmäiset liikennelentokoneet, jotka Junkers rahoitti 1920-luvun alussa, ovat voineet olla osa sotilaskäyttöön kelpaavan kapasiteetin luomista Saksalle tai sitten vain teknologiansiirtoa ja vientiä. Ilmiötä voi verrata Suomessa tapahtuneeseen sukellusveneiden valmistukseen Saksan tarpeisiin 1930-luvun alussa. Saksa rakensi lentokonetehtaan myös Filiin Neuvosto-Venäjälle 1920-luvun alussa. Toisen maailmansodan jälkeen sama kuvio toistui saksalaisen teollisuuden suunnitteluosaamisen siirtyessä muun muassa Espanjaan, Egyptiin, Argentiinaan ja Intiaan.

Saksan lentäjäkoulutus Neuvostoliitossa

Pääartikkeli: Saksan lentäjäkoulutus Neuvostoliitossa

Vuonna 1922 solmitun Rapallon sopimuksen jälkeen Saksan yhteistoiminta Neuvostoliiton kanssa oli laajaa. Noin 200 saksalaista sotilaslentäjää koulutettiin Neuvostoliitossa. Saksan kielletty lentokoneteollisuus valmisti Neuvostoliitolle lentokoneita sekä Saksassa (muun muassa Heinkel) että Neuvostoliittoon rakennetuissa tehtaissa. Neuvostoliitto katkaisi yhteistoiminnan vasta vuonna 1933 Adolf Hitlerin noustua valtaan Saksassa.

Luftwaffen perustaminen

26. helmikuuta 1935 Hitler valtuutti ensimmäisen maailmansodan hävittäjä-ässän ja vanhan puoluetoverinsa Hermann Göringin organisoimaan Luftwaffen. Saksa irtisanoutui täten yksipuolisesti Versailles’n rauhansopimuksesta.

Toisen maailmansodan alkaessa vuonna 1939 Luftwaffesta oli kehittynyt maailman iskukykyisin taktinen ilma-ase, ja se oli Saksan sotamenestykselle keskeinen tekijä muodostaen salamasodan (Blitzkrieg) tärkeän elementin. Uudistuminen onnistui kuitenkin vain osittain, koska vanha perinne, joka muissa maissa piti hävittäjälentokoneiden lukumäärän minimaalisena, jatkui Saksassakin. Luftwaffen johdossa oli jatkuvia kiistoja eikä saksalaista insinööritaitoa hyödynnetty tarpeeksi. Myös lentokonekaluston mallikirjo kasvoi liikaa haitaten huoltoa rintamalla. Göring hiljensi eriävät mielipiteet tehokkaasti. Muun muassa hävittäjä-ässä Adolf Galland joutui Göringin epäsuosioon. Hitler kuitenkin suojeli parasta lentäjäsankariaan.

Espanjan sisällissota

Luftwaffe osallistui Espanjan sisällissotaan kansallismielisten puolella taistelleen Legion Condor -yksikön muodossa, käyttäen sotaa lähinnä uuden aseistuksensa ja uusien ilmasodankäynnin taktiikoittensa koekenttänä. Saksalaiset pommittivat useita kaupunkeja voimakkaasti, mikä synnytti terroripommitusten käsitteen. Erityisesti tunnettu on 26. huhtikuuta 1937 tapahtunut Guernican pommitus, joka oli siihenastisen sotahistorian mittavin siviilikohteita vastaan tehty ilmapommitus. Operaatio Rügeniksi nimetty pommitus suoritettiin yhdessä Italian ilmavoimien Aviazione Legionarian kanssa ja se tuhosi käytännössä koko kaupungin. Kuolonuhreja pommitus vaati eri lähteistä riippuen jopa tuhansia.

Ilmasota Neuvostoliiton toimittamia hävittäjiä vastaan Espanjan sisällissodassa kehitti Saksan lentotaktiikkaa: muun muassa Werner Mölders kehitti hajamuodon käyttöä (Vier-Finger-Schwarm), mikä paransi hävittäjien tehokkuutta. Muodostelmalennon sijaan saksalaiset hävittäjät alkoivat lentää kaukana toisistaan, jolloin lentäjä pystyi keskittymään vihollisen etsimiseen. Hajautetussa muodostelmassa säilyi kuitenkin keskitetty johtaminen, minkä mahdollisti uusissa hävittäjäkoneissa käyttöönotettu lähetin/vastaanotin-radio. Toisaalta saksalaisten rynnäkkö- eli maataistelukoneiden menestys sai Neuvostoliiton vakuuttumaan niiden tärkeydestä, kuten itärintamalla myöhemmin nähtiin.^lähde?

Toisen maailmansodan alku

Junkers Ju 87 G-2 ”Kanonenvogel”-panssarintorjuntamalli.

Pääartikkeli: Toinen maailmansota

Puolan offensiivissa Luftwaffe käytti ilma-maa-doktriinia. Puolan ilmavoimat olivat hyvin vanhanaikaiset, ja Puolan liikekannallepano epäonnistui täydellisesti Luftwaffen nopean toiminnan ansiosta. Puolan ilmavoimat tuhottiinkin pääosin jo sodan ensimmäisenä päivänä suoraan maahan. Junkers Ju 87 Stuka -syöksypommittaja näytti tehonsa erityisesti maavoimien tukemisessa.

Norjan, Tanskan ja Alankomaiden valtaus oli pääosin Wehrmachtin läpimarssia, mutta laskuvarjojoukot osoittivat tehonsa sitkeimmin puolustautuneiden pesäkkeiden nopeassa kukistamisessa. Junkers Ju 52 oli kuljetuskone, joka ei voinut puolustautua vihollisen hävittäjiä vastaan, joten laskuvarjojoukkojen käyttämän Ju 52 -kaluston tehokas käyttö nopeisiin joukkojensiirtoihin oli mahdollista vain täydellisen ilmaherruden myötä. Juuri laskuvarjojoukkojen käyttö johti Norjan tärkeiden lentokenttien nopeaan valtaamiseen saksalaisille.

Nykyään juuri tämä salamasodan doktriini on säilynyt käytännössä muuttumattomana. Lentokenttien nopean valtaamisen ansiosta Luftwaffe kykeni levittämään täydellisen ilmaherruuden koko taistelualueelle ja Norjan lähivesille, minkä ansiosta Saksan alivoimainen laivasto pystyi suorittamaan tärkeät huoltokuljetukset.

Taistelu Britanniasta 1940

Pääartikkeli: Taistelu Britanniasta

Yksi Luftwaffen suurimmista koitoksista oli ilmasota Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa heinä–lokakuussa 1940, jolloin Luftwaffen olisi pitänyt saada ilmaherruus Englannin yllä ennen Saksan maihinnousua Englantiin. Massiiviset ilmahyökkäykset eivät kuitenkaan onnistuneet murtamaan Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimia (Royal Air Force, RAF). Saksalaiset keskittivät pommituksensa aluksi Englannin kanaalissa kulkevia brittien kauppalaivoja vastaan ja sittemmin Englannin rannikon tutka-asemia vastaan, mutta riittävää tuhovaikutusta ei saatu aikaan. Tällöin Saksan ilmavoimien komentaja, valtakunnanmarsalkka Göring keskitti hyökkäykset Kaakkois-Englannin lentokenttiä ja sektoriasemia vastaan.

Hyökkäykset aiheuttivat tuhoa, mutta eivät tuoneet toivottua tulosta: Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimat oli elokuun lopussa 1940 edelleen toimintakunnossa. Kuitenkin Hitlerin käskystä Luftwaffe määrättiin elokuun lopussa pommittamaan Lontoota kostoksi RAF:n tekemästä Berliinin pommituksesta (pommit tappoivat noin 400 siviiliä ja joitain eläintarhan eläimiä). Ensimmäinen ”Blitz” eli Lontoon pommitus tehtiin vasta 7. syyskuuta. Tämä antoi RAF:lle kipeästi kaivattua aikaa järjestäytyä uudelleen. 17. syyskuuta, joka oli viimeinen päivä, jolloin sää olisi ollut maihinnousulle suosiollinen ennen tyypillisiä syysmyrskyjä, Luftwaffe ei ollut pystynyt saavuttamaan ilmaherruutta kanaalin ja Etelä-Englannin yllä. Hitler lykkäsi maihinnousun Englantiin tulevaisuuteen.

Yhdistyneen kuningaskunnan voittoon vaikutti myös uusi keksintö, tutka, jonka avulla britit pystyivät havaitsemaan Luftwaffen koneet jo niiden noustessa ilmaan Pohjois-Ranskassa. Tämän ansiosta brittihävittäjät olivat ilmassa valmiina odottamassa vihollista. Saksan ilmavoimilla ei ollut raskaita pommikoneita ja sen Me 109 -hävittäjien toimintasäde oli aivan liian lyhyt, jotta ne olisivat voineet suojata pommikonemuodostelmia. Lisäksi Göringin esikunta antoi virheellisiä ja sekavia komentoja. Saksan ilmavoimat oli 31. lokakuuta mennessä menettänyt taistelussa Britanniasta yli 1 700 hävittäjä- ja pommikonetta, kun taas Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimat menetti vain vajaa 1 400 hävittäjää. Lisäksi Luftwaffe menetti tuhansia lentäjiä vihollismaan ilmatilassa, kun taas monet Yhdistyneen kuningaskunnan ja Brittiläisen kansainyhteisön lentäjät palasivat palvelukseen pelastauduttuaan laskuvarjoilla. Yhdistyneen kuningaskunnan ilmailuministeriö lopetti taistelun aikana uusien lentokoneiden kehitysohjelmat, ja teollisuus keskittyi vaurioituneiden koneiden korjaamiseen ja tuhoutuneiden korvaamiseen. Britannian ilmasodan epäonnistuttua valtakunnanmarsalkka Göring joutui väliaikaisesti Hitlerin epäsuosioon. Taistelun kriittisyyttä Englannille kuvaavat Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerin sir Winston Churchillin sanat parlamentin alahuoneelle: ”Ihmisten välisissä yhteenotoissa eivät niin monet koskaan ole olleet kiitollisuudenvelassa niin harvoille.”

Tämän jälkeen Luftwaffe keskittyi itäiseen suuntaan. Suuret kalustomenetyksensä saksalaiset pystyivät korvaamaan kesään 1941 mennessä, mutta kokeneista hävittäjälentäjistä menetettiin taistelussa neljännes, mitä ei pystytty korvaamaan.

Välimeren sotanäyttämö

Katso myös: Välimeren, Lähi-idän ja Afrikan sotatoimialue toisessa maailmansodassa

Italian heikko sotamenestys ja Englannin sotilaallinen apu Kreikalle tekivät pakolliseksi laajamittaisen hyökkäyksen Kreikkaan ja laskuvarjo-operaation Kreetalle. Kreikan valtaus oli helppo, mutta Kreetan taistelu oli kuluttavampi operaatio kuin Saksa oli otaksunut.

Saksan hyökkäys Jugoslaviaan ja Kreikkaan oli salamasodan todellinen näytös saksalaisten kärsiessä ylivoimaisia vihollisia vastaan vain noin 100 miehen menetyksen, pelkästään brittien kärsiessä 12 000 miehen tappiot.

Kreetan operaatio oli sinänsä hyvin suunniteltu, mutta Kreikan lentokentät eivät pystyneet muun muassa pölyn ja polttoainejakelun takia toimimaan täsmällisesti. Niinpä hävittäjät, pommikoneet ja laskuvarjosotilaiden kuljetuskoneet hyökkäsivät hajallaan. Varsinkin kuljetuslennosto ja laskuvarjosotilaat kärsivät suuria tappioita jo ennen maahan pääsyä. Lisäksi saksalaisten koko hyökkäyssuunnitelma yksityiskohtineen ja päivämäärineen oli brittien tiedossa jo 6. toukokuuta.

Myöhemmin Saksan ilmahyökkäykset brittien miehittämää Maltaa vastaan osoittautuivat hyvin vaikeiksi. Kun saksalaiset vuodenvaihteessa 1941–1942 siirsivät huomattavia Luftwaffen yksiköitä alueelle, Malta joutui sellaisen pommisateen kohteeksi, että se oli käytännössä toimintakyvytön. Niinpä Erwin Rommelin Afrikakorps pystyi siirtymään Afrikkaan käytännössä ilman tappioita.

Kesän lähestyessä Luftwaffen voimat keskitettiin jälleen itärintamalle, ja britit pystyivät vahvistamaan Maltan jälleen taistelukykyiseksi. Italialaiset olivat halunneet yhdessä saksalaisten kanssa pommittaa Lontoota ja siirtäneet lähes koko toimintakykyisen ilmavoimansa pois alueelta.

Itärintama

Luftwaffen pääasiallinen hävittäjä Messerschmitt Bf 109.

Pääartikkeli: Itärintama (toinen maailmansota)

Luftwaffe joutui venyttäytymään yli rajojensa vuoden 1941 taisteluiden aikana. Balkan, Kreeta ja koko Välimeren rintama hajottivat Saksan ilmavoimien voimavarat, puhumattakaan operaatio Barbarossasta.

Hyökkäys Neuvostoliittoon näytti ensin sujuvan Puolan offensiivin ja Ranskan miehityksen malliin. Luftwaffe saavutti lukuisia ilmavoittoja. Neuvostolentäjiltä kesti vuoden ajan luopua espanjalaisesta renkaasta ja muista kaartotaistelun ilmasotataktiikoista. Valtavien etäisyyksien takia Luftwaffen miehistö- ja kalustotappiot olivat kuitenkin suuria sodan alusta alkaen.

Varsinkin Stalingradin motin kaltaiset siiliasemataistelut söivät Luftwaffen Ju 52 -kuljetuskalustoa alueilla, joilla Luftwaffella ei ollut ilmaherruutta. Kummallakaan osapuolella ei ollut pitkän toimintasäteen raskaita pommikoneita, mutta kylläkin suuri määrä hävittäjiä ja keveitä pommikoneita. Neuvostoliitto uudisti kalustoaan koko sodan ajan, kun taas Luftwaffe sai uutuutena lähinnä vain Fw 190 -hävittäjän Bf 109:n kehitysversioiden lisäksi. Fw 190:ä käytettiin myöhemmin myös maataistelukoneena, mihin Saksan hävittäjien lentokonetuotanto ei olisi riittänyt.

Akselivaltojen ja liittoutuneiden johtavat hävittäjä- ja pommittajaässät lensivät juuri Saksan itärintamalla. Esimerkkejä ovat Stuka-lentäjä Hans-Ulrich Rudel ja maailman kaikkien aikojen menestyksekkäin hävittäjälentäjä, 352 ilmavoittoa saavuttanut Erich Hartmann.

Saksan kaupunkien strategiset pommitukset

RAF:n Avro Lancaster pudottaa 14. lokakuuta 1944 Duisburgiin 108 kpl 30 naulan palopommeja ja yhden 4  000 naulan ”Cookie”-painepommin (vasemmalla). Välittömästi tämän jälkeen sama kone pudotti 1 170 kpl 4 naulan palopommeja (oikealla).

Pommitukset

Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimat oli aloittanut Saksan kaupunkien niin sanotut mattopommitukset etenkin palopommien avulla jo vuonna 1940. Heikkojen tulosten ja päiväpommitusten suurten tappioiden vuoksi RAF siirtyi yöpommituksiin. Luftwaffe kehitti monimutkaisen ja lukuisiin aluekeskuksiin ja tutkiin perustuvan yöhävittäjätorjuntajärjestelmän, jonka ajatuksena oli johtaa maasta käsin yöhävittäjät keskitettyinä englantilaisten pommikonevirtaa vastaan. Systeemin taajuudet ja tekniikka paljastuivat kuitenkin erään saksalaisen lentäessä vahingossa kyseisellä tekniikalla varustetun hävittäjän Sveitsiin.

Yöpommitussodan kiihtyessä 1943 lentäjien omiin näköhavaintoihin perustuva Wilde Sau -torjuntajärjestelmä jouduttiin ottamaan käyttöön, koska britit onnistuivat tehokkaasti häiritsemään Saksan Zahme Sau -tutkajärjestelmän, mikä aiheutti Hampurin katastrofin (operaatio Gomorrah). Pommitusten aiheuttamat tulipalot, magnesiumvalo pilviin ja ilmatorjuntatykistön ampumat valoraketit saivat aikaan sellaiset valaistusolosuhteet, että jopa päivähävittäjät pystyivät toimimaan yöllä palavien kaupunkien yllä. Kun Saksan elektroniikkateollisuus sai ratkaistuksi tutkahäirinnän ja yöhävittäjiin kehitettiin uudet tutkat, Wilde Sau -yksiköt hajotettiin. Yhdysvallat aloitti pommitukset 1943 pommittaen valtavista menetyksistä huolimatta päiväsaikaan pääosin sotateollisia kohteita.

Talvella 1944 myös Yhdysvaltain ilmavoimat siirtyivät Saksan kaupunkien summittaiseen pommitukseen, koska käytössä olleet lentokoneiden maatutkat eivät pystyneet suuria kaupunkeja pienempiä kohteita juurikaan havaitsemaan. Siinä missä hyökkäävät pommikoneet lähtivät hyvistä sääolosuhteista ja lensivät korkealla kaukana jäätymisvaarasta, saksalaiset hävittäjät joutuivat usein lähtemään torjuntalennoille keskeltä lumisadetta ja jäisillä koneilla. Yhdysvaltalaiset saivat 1944 alusta käyttöönsä runsaasti pitkän toimintasäteen saattohävittäjiä, ja Big Week -hyökkäyksen seurauksena Luftwaffen arvioitiin olevan jo lähes lyöty. Näistä syistä amerikkalaiset siirtyivät pommikoneiden kimppuun hyökkäävien vihollisten torjunnasta saksalaisten hävittäjien vapaaseen metsästykseen pommikoneiden lähestymis- ja toiminta-alueilla, mikä on yhä käytettävä taktiikka. Luftwaffen hävittäjävoimista eli ”metsästäjäaseesta” (jagt-waffe) tulikin nopesti ”metsästetty ase” (gejagt-waffe).

Pommitusten tulokset

Britit eivät aiheuttamistaan kaupunkikeskustojen valtavista tuhoista huolimatta juurikaan hidastaneet Saksan sotaponnisteluja. Yhdysvaltalaiset puolestaan kärsivät niin suuria tappioita, etteivät pystyneet täydentämään aiheuttamiaan tuhoja. Albert Speerin johtamalle Saksan sotavarustelulle aiheutettiinkin vain 3–5 %:n viivästyminen tavoitteista. Vasta alkuvuodesta 1944, kun liittoutuneet saivat P-51 Mustang -saattohävittäjät laajamittaiseen käyttöön, he onnistuivat viemään ilmaherruuden saksalaisilta. Huhtikuussa 1944 keskitetyt hyökkäykset Saksan synteettistä polttoainetta valmistavia laitoksia vastaan käytännössä lamauttivat jo elokuussa Luftwaffen kaltaisten moottoroitujen yksiköiden laajamittaisen toiminnan.

Saksan sotateollisuuden tuotantokyvyn on väitetty kasvaneen sodan loppuun asti. Saksa mobilisoi teollisuutensa toden teolla vasta vuonna 1944, ja tuotannon huiput saavutettiin useilla aloilla vasta saman vuoden elo- ja syyskuussa. Kuitenkin esimerkiksi ennätysmääriin kasvanut pommikonetuotanto lopetettiin tuolloin kokonaan, koska edes koe- tai vastaanottolentoihin ei riittänyt polttoainetta. Saksalaiset kärsivät muutenkin polttoainepulasta ja raaka-aineiden puutteesta, joka johti korvaavien materiaalien käyttöönottoon (muun muassa kivihiilestä tehty bensiini).

Liittoutuneiden hyökkäykset toukokuusta 1944 Saksan synteettistä polttoainetta tuottavia tehtaita vastaan johtivat Saksan asevoimien luhistumiseen. Syyskuusta 1944 lähtien ensin Luftwaffe, talvella muutkin aselajit menettivät lähes kaiken liikuntakykynsä. On huomattavaa, että tähän riitti vain 5 166 tonnia pommeja.

Dresdenin pommitus

Pääartikkeli: Dresdenin pommitukset

Kiistanalaisin liittoutuneiden pommituksista on Dresdenin pommitus sodan lopulla. Liittoutuneet pommittivat kaupunkia 1 000 pommikoneen aaltoina, joissa jokaisessa oli mukana noin neljän tonnin pommikuorma. Dresdenissä ei ollut juurikaan ilmatorjuntaa, koska siellä ei ollut strategista teollisuutta, eikä sitä ollut sodan aikana aiemmin pommitettu. 13. helmikuuta 1945 RAF aloitti pommitukset. Kaupunkiin oli kerääntynyt noin 200 000 pakolaista Saksan itäosista yli 620 000 alkuperäisen asukkaan ohella. Kolme päivää kestäneen pommituksen seurauksena kaupungin keskustan lämpötila nousi 900 celsiusasteeseen ja tulipalot söivät hapen. Kuolonuhrien lopulliseksi määräksi paikallisen poliisiviranomaisen raportissa arvioitiin noin 25 000. Yksi esitetty arvio kuolonuhrien määrästä on 450 000, jolloin sitä voitaisiin pitää modernin historian pahimpana siviileihin kohdistuneena tuhotyönä. Tämä arvio on ilmeisimmin Saksan propagandaministeriön liikkeellepanema, ja sen tarkoituksena oli motivoida saksalaisia sotimaan.

Perussyynä Dresdenin pommitukseen oli länsiliittoutuneiden tarve näyttää Neuvostoliitolle sotilaallista voimaansa. Propagandassa pommitusta tosin perusteltiin saksalaisten joukkojensiirtojen vaikeutumisella, mikä auttaisi Neuvostoliittoa. Tosiasiassa Neuvostoliitto ei tällaista apua pyytänyt eikä tarvinnut, mutta ainakin paikalle tulleet neuvostojoukot saattoivat omin silmin nähdä, etteivät länsiliittoutuneet olleet pelkkiä paperitiikereitä.

Ilmaherruuden menetys

Messerschmitt Me 262 saksalaisessa museossa Münchenissä.

Länsirintamalla Ranskaan sijoitetut Luftwaffen hävittäjät pystyivät käytännössä tasavertaiseen taisteluun RAF:n kanssa. Niin sanotun Kanaalin läpijuoksun aikana Luftwaffe sai Englannin kanaalilla ilmaherruuden pitäen Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimat poissa suurten meritaisteluyksiköidensä kimpusta.

Saksan ilmaherruuden saavutusyritys ei onnistunut taistelussa Britanniasta vuonna 1940. Omalla ja Saksan miehittämällä alueella ilmaherruus kaventui Neuvostoliitossa 1942 suurten ja molempia puolia kuluttavien ilmataistelujen ja venäläisten ilmatorjuntatulen ansiosta. Saksan ilmaherruus murtui ensimmäiseksi Afrikassa. Siellä voimasuhde oli 12:1 brittien ja yhdysvaltalaisten eduksi. Kokeneet saksalaislentäjät, kuten kapteeni Hans-Joachim Marseille, pitivät kuitenkin tilanteen sellaisena, ettei liittoutuneiden ilmatoiminta vaikuttanut Rommelin panssariarmeijoiden toimintakykyyn muuten kuin rahtikuljetusten vähenemisen muodossa (brittien torpedokoneet operoivat Maltalta ja tukialuksilta). Länsirintamalla liittoutuneet pystyivät vasta vuoden 1944 alussa riistämään täydellisen ilmaherruuden itselleen. Maataistelukoneiden uhan vuoksi Saksa joutui huoltamaan rintamaa yöaikaan.

Vuoden 1944 keväällä länsiliittoutuneet saivat tarpeeksi voimavaroja ja pitkän toimintasäteen hävittäjiä Luftwaffen taistelukyvyn romuttamiseen. Tämä tapahtui yllättävän nopeasti muutamien viikkojen aikana. Varsinkin Ranskaan sijoitettujen Saksan hävittäjävoimien tuhoaminen oli ensisijaisen tärkeää Normandian maihinnousua ajatellen. Tässä Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltain ilmavoimat – siinä missä Luftwaffe oli hiuksenhienosti vuonna 1940 operaatio Seelöwen alustuksessa. Normandian maihinnousun aikaan väitettiin vain yhden saksalaisen hävittäjän olleen ilmassa. Kyseessä oli kapteeni Josef Prillerin kone.

Sodan lopussa Luftwaffe kehitti maailman ensimmäisen rakettimoottorisen hävittäjäkoneen, Messerschmitt Me 163 Kometin, ja otti ensimmäisenä käyttöön suihkumoottorihävittäjän, mäntämoottorihävittäjiin verrattuna ylivoimaisen Messerschmitt Me 262:n. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan ehtinyt suuresti vaikuttaa ilmasotaan pienten valmistusmääriensä sekä moottoriensa lyhyen käyttöiän ja epäluotettavuuden vuoksi. Pienet valmistusmäärät johtuivat Adolf Hitlerin vaatimuksesta muuttaa kone pommikoneeksi. Ongelmat luotettavuudessa puolestaan olivat seurausta titaanin ja muiden tarvittavien materiaalien puutteesta.

Kostoaseet

Toinen Luftwaffen innovaatio oli V1-ohjus (Vergeltungswaffe-1, ”Kostoase-1”), jolla iskettiin vaihtelevin tuloksin Englantiin ja Belgiaan. Luftwaffen toimivallan ulkopuolella tehty V2-ohjuksen kehitystyö verotti raskaasti Saksan teollisuus- ja suunnitteluresursseja: yksi V-2 vaati materiaaleja ja työtunteja yhtä paljon kuin kuuden hävittäjäkoneen valmistaminen. V2 oli aikaansa edellä, ja sodan jälkeen siitä tuli sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton ballististen ohjusten esikuva. Sen suunnittelija Werner von Braun kehitteli myöhemmin Yhdysvaltain ensimmäiset avaruusraketit.

Sodan aikana oli käynnissä myös Amerikabomber-hanke, jonka tarkoitus oli kehittää Luftwaffelle pitkän kantaman raskas pommikone, jolla pystyisi pommittamaan Yhdysvaltojen itärannikon kaupunkeja. Projekti ei ehtinyt tuottaa tulosta, eikä sitä enää haluttu tukea sodan lopussa, Saksan joutuessa syvemmälle ahdinkoon. Myöhemmin on arvioitu, että muutamat pommituslennot Yhdysvaltoihin eivät olisi olleet kovin merkittäviä sodan kannalta.

Ilma-aseen kieltäminen ja uudelleensyntyminen

Sodan jälkeen saksalainen sotilasilmailu oli lähinnä Englannin vaatimuksesta kokonaan kielletty ennen Saksan liittotasavallan syntyä 1949 ja sen liittymistä Natoon 1950-luvulla.

Vuonna 1956 muodostettiin Saksan liittotasavallan uudet ilmavoimat.

Luftwaffen lentäjiä, komentajia ja kehittäjiä

Luftwaffen lentäjämerkki.

• Gerhard Barkhorn
• Adolf Galland
• Gordon Gollob
• Hermann Göring
• Erich Hartmann
• Otto Kittel
• Hans-Joachim Marseille
• Erhard Milch
• Werner Mölders
• Günther Rall
• Hanna Reitsch, koelentäjä, ainoa I- ja II-luokan rautaristeillä palkittu nainen
• Hans-Ulrich Rudel, Stuka-lentäjä
• Heinz-Wolfgang Schnaufer
• Werner Streib
• Ernst Udet

Lähteet

• John Killen: Luftwaffe. WSOY, 1969.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Luftwaffe (Wehrmacht) Wikimedia Commonsissa

Deutsche Wehrmacht

Wehrmacht
Luftwaffe · Heer · Kriegsmarine

Päämajat
Oberkommando der Wehrmacht
Oberkommando des Heeres · Oberkommando der Marine · Oberkommando der Luftwaffe

Joukot
Divisioonat · Komentajat · Aseet

Kampanjat
Puolan offensiivi (Fall Weiss)
Valesota (Sitzkrieg)
Weserübung (Operation Weserübung)
Taistelu Ranskasta (Fall Gelb)
Taistelu Britanniasta
Balkanin sota (Operation Marita)
Pohjois-Afrikka
Itärintama
Länsirintama