Livvinkarjala

Livvinkarjala eli livvi eli aunuksenkarjala on uralilaiseen kielikuntaan kuuluva itämerensuomalainen kielimuoto, jota pidetään tavallisesti toisena karjalan kielen päämurteista varsinaiskarjalan ohella. Jotkut tutkijat ovat pitäneet sitä myös omana kielenään. Livvinkarjalan puhujat eli livviköt käyttävät kielestään nimitystä livvin kieli ja kutsuvat itseään endonyymillä liygiläine ja livviköi.

Livvinkarjala
Karjalan kielen murrealueet (englanniksi) 1) varsinaiskarjala 1a) vienankarjala, eli pohjoiskarjala 1b) eteläkarjala 2) aunuksenkarjala, eli livvi
Oma nimi	liygi (livvin kieli)
Muu nimi	livvi, aunuksenkarjala, aunus
Tiedot
Alue	Karjalan tasavalta  Suomi
Puhujia	14 100–25 000
Sija	ei 100 suurimman joukossa
Kirjaimisto	latinalainen
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta	uralilaiset kielet
Kieliryhmä	suomalais-ugrilaiset kielet itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-2	fiu (muut suomalais-ugrilaiset kielet)
ISO 639-3	olo
Ohje
Infobox OK

Levinneisyys

Pääasiassa livviä puhutaan Venäjällä sijaitsevan Karjalan tasavallan Aunuksen eteläosissa. Sen historiallista puhuma-aluetta ovat Munjärvi, Säämäjärvi, Tulemajärvi, Vieljärvi, Salmi, Vitele, Kotkatjärvi ja Nekkula-Riipuskala. Puhujien lukumääräksi on arvioitu 14 100–25 000 henkeä. Jälkimmäiseen arvioon sisältyvät myös ne puhujat, jotka asuvat Suomessa, mutta Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan valossa maltillisempaa arviotakin on pidetty liian suurena. Suomessa asuvien puhujien osuudeksi arvioitiin vuonna 2000 noin 5 000 henkeä. Suomen puoleisessa Raja-Karjalassa livvin puhuma-aluetta olivat ennen talvisotaa seuranneita alueluovutuksia Salmi, Impilahti, Suojärven niin kutsuttu Hyrsylän mutka sekä joitakin Suojärven ja Suistamon eteläisimpiä kyliä.

Luokitus ja sukukielet

Livvi kuuluu uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisten kielten pohjoisryhmään yhdessä suomen, inkeroisen, varsinaiskarjalan, lyydin ja vepsän kanssa. Eteläryhmään kuuluvat sen muut lähisukukielet liivi, vatja ja viro.

Ominaispiirteet

Seuraavaan on koottu piirteitä, joiden osalta livvi eroaa karjalan kielen vienan murteesta.

• Astevaihtelusuhteet. Vepsän vaikutusta ovat esimerkiksi astevaihtelusuhteista sen niukkuus ja erityistapaukset lg : ll ja rg : rr, kuten sanoissa jalgu : jallan ja kurgi : kurren. Yleisesti ottaen astevaihtelu on huomattavasti vähäisempää kuin vienassa: tk, sk ja st ovat vaihtelemattomia, kuten myös nd, ld, rd ja mb toisen ja kolmannen tavun rajalla.
• Klusiilit ovat soinnillistuneet soinnillisessa ympäristössä: g, b, d < ksm. *k, *p, *t.
• Livvin kenties tunnusomaisin piirre, jota ei esiinny lainkaan varsinaiskarjalassa, lyydissä eikä vepsässä, on loppu-A:n tilalla oleva -U niissä kaksitavuisissa sanoissa, joiden ensitavu on pitkä ja sanoissa, joissa tavuja on kolme tai useampi: koiru, emändy. Taivutettaessa sanat taipuvat A-vartalon mukaan: koiran, emändän.
• Livvissä yksikön ensimmäisen persoonan pronominit ovat minä, sinä, häi, varsinaiskarjalassa mie, šie, hiän.
• Livvissä inessiivi ja elatiivi (-s) sekä adessiivi ja ablatiivi (-l) ovat keskenään synkroniset, kun varsinaiskarjalassa ne ovat säilyneet erillään (-ssA, -stA ja -llA, -ltA), mutta vastaavasti vienan adessiivi ja allatiivi ovat samanmuotoiset (-llA, livvissä allatiivi -le).
• Myös verbien persoonataivutuksessa on eroja: varsinaiskarjalassa sanotaan myö mänimä, työ mänijä, livvissä myö menimmö, työ menittö.
• Livvissä varsinaiskarjalan -si-päätteisiä imperfektien supistumamuotoja vastaa aina -i: hyppäi, magai.
• Livvissä on erityinen refleksiiviparadigma, josta vienalaismurteissa on enää vain joitakin jäänteitä ja jota ei sen vuoksi otettu mukaan vienan kielioppiin.
• Vienalle tyystin vieras on livvin erityinen konditionaalin perfekti (soannus ’olisi saanut’, andanuzin ’olisin antanut’).
• Soinniton postalveolaarinen frikatiivi [ʃ] ei esiinny livvissä läheskään yhtä usein kuin vienassa, vaan sen tilalla on tavallisesti [s]. Livvissä sanotaan esimerkiksi sulgu, särgi, ruskei, vienassa šulka, šärki, ruškie.

Historia

Kielihistoriallisesti livvi pohjautuu vepsäläiseen kielimuotoon, joka on sittemmin karjalaistunut substraatti-ilmiön myötä. Toisin sanoen vepsäläisten alkujaan asuttamalle Aunuksen kannakselle saapui karjalaisia, joiden puhetapaa he alkoivat tavoitella.

Vepsän pohjalla puolestaan on muinaisvepsän kielimuoto, joka on nykyisen varsinaiskarjalan tavoin saanut alkunsa myöhäiskantasuomen itäisestä haaraumasta. Yleisen teorian mukaan kielimuodon puhujat ovat siirtyneet myöhäiskantasuomen keskuksesta saamelaisten alueille Suomenlahden pohjukkaan ja Laatokan etelä- ja länsirannoille ja muodostaneet näin viimeistään ajanlaskun alun tienoilla itäkantasuomalaisen alkuväestön. Toisen teorian mukaan levikkiä olisi ollut paljon idemmässäkin: Kalevi Wiik on esittänyt, että Äänisen itäpuolisella varhaiskargopolin kulttuurilla olisi ollut esivepsäläinen kielimuoto, jonka perusta oli itäkantasuomalainen. Edelleen Wiikin mukaan kulttuurin kehittyessä myöhäiskargopolilaiseksi sen itäkantasuomalainen pohja sai vaikutteita permiläisistä ja volgalaisista kielistä, ja 500-luvun jälkeen myöhäiskargopolin laajentuva alue saavutti Äänisen länsiseudut, kunnes vuosituhannen loppupuolella slaavilaisekspansio puolestaan tavoitti esivepsäläisen kulttuurin. D. V. Bubrihin mukaan varsinainen vepsäläisten heimo sai alkunsa noin 800-luvulla Laatokan kaakkoisrannikolla ja laajeni Valkeajärvelle, Ääniselle ja Aunuksen kannakselle. Myös Heikki Leskinen esittää, että muinaisvepsäläinen heimo syntyi, kun varjagit, eli viikingit, ja slaavit yhyttivät Laatokan kaakkois- ja etelärannikon itäkantasuomalaiset asukkaat.

Laatokan länsirannikolle puolestaan syntyi 800-luvulla niin kutsuttu Muinais-Karjalan alue ja muinaiskarjalainen kielimuoto, kun länsisuomalainen muuttoliike saavutti itäkantasuomalaisen alueen ja heimot sulautuivat yhteen. Jo 1000-luvun alussa Muinais-Karjala oli kehittynyt vauraaksi kauppa-alueeksi, jolla oli yhteyksiä sekä itään että länteen. Mahdollisesti 1200-luvun puolivälin jälkeen Muinais-Karjalasta alkoi muuttoliike Aunuksen kannakselle, jossa muinaiskarjalaiset kohtasivat kannakselle aiemmin levinneet vepsäläiset. Sukukielten vuorovaikutuksesta saivat alkunsa livvin ja lyydin kielimuodot. Livvin tapauksessa karjalasta tuli kielimuodon hallitseva osapuoli, kun taas lyydi on puolittain vepsää, puolittain karjalaa. Äänisvepsäläisten, lyydiläisten sekä livviköiden endonyymit pohjautuvat kaikki samaan venäläiseen ’ihmisiä’ merkitsevään sanaan ljudi, mikä osaltaan kertoo asutus- ja kielihistoriallisista yhteyksistä. Livvin puhuma-alueella käsitteet karjalaine ja karjalan kieli on omaksuttu vasta myöhään, sikäli kuin niitä ylipäänsä on käytetty.

Normitus ja kirjakieli

Livviä on tiettävästi kirjoitettu ensimmäisen kerran vuonna 1786, jolloin valmistui Katariina II:n tilaama sanakirja, jonka oli tarkoitus kattaa kaikki maailman kielet. Sanakirja sisälsi 273 sanan käännökset sekä numeraalit 1–10, 100 ja 1 000. Varsinaiskarjala ja Aunuksen kielimuoto oli eritelty omiksi kielikseen. Myös 1800-luvulla monet uskonnolliset tekstit käännettiin erikseen karjalaksi ja ”aunukseksi”.

Neuvosto-Karjalassa yhteistä, normitettua karjalan kirjakieltä alettiin valmistella vuonna 1936. Seuraavana vuonna karjalasta tehtiin kolmas virallinen kieli suomen ja venäjän rinnalle, ja 1938 suomi poistettiin perustuslaista kokonaan. Karjalan kielen normatiivisen kieliopin laatimisen sai tehtäväkseen D. V. Bubrih, joka jo aiemmin oli laatinut kieliopin tverinkarjalalle. Tuloksena oli eri murteiden välinen kompromissi, joka pohjasi vahvasti varsinaiskarjalan etelämurteisiin ja josta oli jätetty pois kaikki livville ominaiset äännepiirteet.

Pyrkimys livvin normittamiseksi käynnistyi 1990-luvun alussa, jolloin ilmestyi ensimmäinen livvin aapinen ja jolloin Petroskoissa alettiin julkaista karjalankielistä Oma Mua -viikkolehteä. Lehti jakautui myöhemmin livvinkieliseksi Oma Mua -lehdeksi ja vienankarjalaiseksi Vienan Karjala -lehdeksi, jotka kummatkin tahollaan osallistuivat merkittävästi karjalan kielen kehitykseen standardoimalla murteita ja kehittämällä niille sanastoa. Vuonna 2014 lehdet yhdistettiin uudelleen Omaksi Muaksi siten, että uusi lehti sisältää kirjoituksia sekä livviksi että vienaksi.

Vuonna 1998 Karjalan tasavallassa perustettiin kielilautakunta, jonka tehtävänä on kehittää karjalan ja vepsän kielten sanastoa ja oikeinkirjoitusta.

Vuonna 2012 ilmestyi Raija Pyölin kirjoittama Livvinkarjalan kielioppi, joka perustuu Ljudmila Markianovan aiempaan kielioppiin.

Kirjaimisto

Livviä kirjoitetaan latinalaisin aakkosin. Kirjaimistoon kuuluvat Aa, Bb, Cc, Čč, Dd, Ee, Ff, Gg, Hh, Ii, Jj, Kk, Ll, Mm, Nn, Oo, Pp, Rr, Ss, Šš, Zz, Žž, Tt, Uu, Vv, Yy, Ää, Öö. Liudennus merkitään heittomerkillä ’. Vuoteen 2007 kirjaimistoon kuului ü-kirjain, jonka kielilautakunta suositteli korvattavan y:llä.

Muoto-oppi

Muiden itämerensuomalaisten ja edelleen uralilaisten kielten tavoin livvi on luonteeltaan agglutinatiivinen, eli sanat taipuvat ja saavat erilaisia päätteitä. Sanajärjestys on melko vapaa, mutta väitelauseessa subjekti tulee ennen predikaattia.

Persoonapronominit

Livvin persoonajärjestelmään sisältyvät seuraavat pronominit:

	nominatiivi	genetiivi
y. 1. p.	minä	minun
y. 2. p.	sinä	sinun
y. 3. p.	häi	hänen
m. 1. p.	myö	meijän
m. 2. p.	työ	teijän
m. 3. p.	hyö	heijän

Nominit

Livvin nominit taipuvat sijamuodoissa ja luvussa. Nomineilla on joko vain vokaalivartalo tai sekä vokaali- että konsonanttivartalo. Yksivartaloisia ovat sanat, jotka päättyvät pitkään vokaaliin, diftongiin tai muuhun lyhyeen vokaaliin kuin e:hen.

Sijamuodot

Pyölin kieliopissa mainittujen 16 sijamuodon lisäksi livvissä esiintyvät terminatiivi -ssAh sekä approksimatiivi -llUo. Alla on lueteltu livvissä esiintyvät sijat siten, että esimerkkinä on käytetty yksivartaloista sanaa kala (kala-) ja kaksivartaloista sanaa veneh (veneh-, venehe-).

	Yksivartaloiset		Kaksivartaloiset
	yksikkö	monikko	yksikkö	monikko
nominatiivi	kala	kalat	veneh	venehet
genetiivi	kalan	kaloin	venehen	venehien
akkusatiivi	kalan, kala	–, kalat	venehen, veneh	–, venehet
partitiivi	kalua	kaloi	venehty	venehii
essiivi	kalannu	kaloinnu	venehenny	venehinny
translatiivi	kalakse	kaloikse	venehekse	venehikse
inessiivi	kalas	kalois	venehes	venehis
elatiivi	kalas(päi)	kalois(päi)	venehes(päi)	venehis(päi)
illatiivi	kalah	kaloih	veneheh	venehih
adessiivi	kalal	kaloil	venehel	venehil
ablatiivi	kalal(päi)	kaloil(päi)	venehel(päi)	venehil(päi)
allatiivi	kalale	kaloile	venehele	venehile
abessiivi	kalattah	kaloittah	venehettäh	venehittäh
komitatiivi	kalanke	kaloinke	venehenke	venehienke
instruktiivi	–	kaloin	–	venehin
prolatiivi	kalači	kaloiči	veneheči	venehiči
terminatiivi	kalassah	kaloissah	venehessäh	venehissäh
approksimatiivi	kalalluo	kaloilluo	venehelluo	venehilluo

Verbit

Livvin verbin pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Verbeillä on joko vokaali- tai sekä vokaali- että konsonanttivartalo ja ne taipuvat luvussa, persoonassa ja tempuksessa. Aikamuotoja ovat preesens (kandoa ’kantaa’), imperfekti (kandoi ’kantoi’), perfekti (on kandannuh ’on kantanut’) ja pluskvamperfekti (oli kandannuh ’oli kantanut’). Livvin tapaluokat ovat indikatiivi, konditionaali, potentiaali ja imperatiivi.

Persoona- ja aikamuodot

Oheiseen taulukkoon on taivutettu verbi syvvä ’syödä’ eri persoona- ja aikamuodoissa. Aktiivilauseessa monikon kolmannen persoonan verbimuoto on samanmuotoinen kuin passiivi: hyö syötih ’he söivät’; syötih ’syötiin’.

	preesens	imperfekti	perfekti	pluskvamperfekti
y. 1. p.	syön	söin	olen syönnyh	olin syönnyh
y. 2. p.	syöt	söit	olet syönnyh	olit syönnyh
y. 3. p.	syöy	söi	on syönnyh	oli syönnyh
m. 1. p.	syömmö	söimmö	olemmo syönnyh	olimmo syönnyh
m. 2. p.	syöttö	söittö	oletto syönnyh	olitto syönnyh
m. 3. p.	syvväh	syötih	on syödy	oldih syödy

Refleksiivitaivutus

Refleksiiviverbit ovat verbejä, jotka ilmaisevat toiminnan kohdistuvan lauseen subjektiin. Livvissä refleksiiviverbin infinitiivin tunnus on -kseh.

Preesensin refleksiivitaivutus sanasta pestäkseh ’peseytyä’:

	yksikkö	monikko
1. p.	pezemmös	pezemmökseh
2. p.	pezettös	pezettökseh
3. p.	pezehes	pestähes

Äänneoppi

Yleiset prosodiset piirteet

Livvissä sanan pääpaino on aina sanan ensimmäisellä tavulla. Tavut voivat olla lyhyitä (CV) tai pitkiä (VC, CVC, CVV, CVVV). Äänteistä on erotettavissa kaksi kvantiteettia eli pituutta, lyhyt ja pitkä.

Vokaalit ja vokaalisointu

Livvin vokaalijärjestelmään kuuluvat yksittäisvokaalisina aineksina takavokaalit /ɑ o u/ ja etuvokaalit /e i y æ ø/.

	Etuvokaalit		Takavokaalit
	laveat	pyöreät	laveat	väljät
Suppeat	i	y		u
Puolisuppeat	e	ø		o
Väljät	æ		ɑ

Vokaaleista vain /i u y/ voivat esiintyä pitkinä, sillä muut pitkät vokaaliäänteet ovat diftongiutuneet. Poikkeuksen muodostavat uudehkot lainasanat, joissa pitkinä voivat esiintyä myös /ɑ e o/. Diftongiutumisen seurauksena livvissä onkin moniääntiöitä viljalti enemmän kuin esimerkiksi suomen yleiskielessä: väljenevät diftongit ovat ua, iä, uo, yö, ie ja suppenevat ai, au, äy, oi, ou, öy, ui, eu, ey, äi, iu, iy, öi, yi, ei, kun taas triftongeja ovat uau, iäy, uou, yöy, ieu, iey.

Pääsääntöisesti livvinkarjalassa vallitsee vokaalisointu, eli yhdessä sanassa voi olla vain joko etu- tai takavokaaleja. Etuvokaaleja ovat /y æ ø/, takavokaaleja /u ɑ o/. Muutoin etuvokaaliset /i/ ja /e/ ovat astevaihtelun suhteen neutraaleja. Poikkeuksen vokaalisointuun muodostavat sanat, joissa on liitepartikkeli -häi, -bo, -go tai elatiivin tai ablatiivin sijapääte -späi, -lpäi. Partikkelit eivät mukaudu sanan vokaalisointuun, eivätkä ne muuta etistä sanaa takaiseksi eikä päinvastoin.

Konsonantit

Suomesta ja virosta poiketen livvin konsonantistoon kuuluvat /s/:n lisäksi sibilantit /z ʃ ʒ/ sekä affrikaatat /tʃ dʒ/, jotka ovat syntyneet venäjän vaikutuksesta. Kuten yleensäkin karjalassa ja myös vepsässä, livvin /h/ on tavallisesti soinniton ja lujahälyinen.

	bilabiaalit	labiodentaalit	alveolaarit	palato-alveolaarit	palataalit	velaarit
klusiilit	p b		t d		k g
affrikaatat				tʃ dʒ
frikatiivit		f	s z	ʃ ʒ		h
nasaalit	m		n
lateraalit			l
tremulantit			r
puolivokaalit		v		j

Venäjän tavoin useimmilla konsonanteilla on myös liudentunut variantti, mutta useimmiten kyse on allofoniasta. Toisin sanoen liudennuksen aiheuttaa äänneympäristö: etuvokaalien edellä konsonantit liudentuvat aina, joskin liudennuksen aste vaihtelee. Erityisen vahva liudennus on silloin, kun seuraava vokaali on /e/ tai /i/. Joskus liudennus on kuitenkin fonemaattista, kuten esimerkiksi sanaparissa villu ’villa’ ja vil’l’u ’vilja’.

Astevaihtelu

Useimpien itämerensuomalaisten kielten tavoin livvissäkin esiintyy radikaalia paradigmaattista astevaihtelua eli sanansisäisten konsonanttien vaihtelua. Vepsäläisen substraatin vuoksi astevaihtelu on kuitenkin niukempaa kuin varsinaiskarjalassa.

Konsonanttien astevaihtelua on kahta lajia: kvantitatiivista eli määrällistä ja kvalitatiivista eli laadullista. Kvantitatiivisessa astevaihtelussa kaksoiskonsonantti lyhentyy tietyssä äänneympäristössä, kvalitatiivisessa yksittäiskonsonantti tai konsonanttiyhtymä muuttuu toiseksi.

Kvantitatiivinen astevaihtelu:

kk : k	liikkuo : liikun
pp : p	loppu : loput
tt : t	tyttö : tytöt
čč : č	meččy : mečät
ss : s	pussi : pusit
šš : š	kuaššu : kuašat

Kvalitatiivinen astevaihtelu:

g : v	jogi : jovet	ld : ll	ildu : illat
g : j	poigu : poijat	lg : ll	jälgi : jället
g : ø	mägi : mäit	nd : nn	kandua : kannan
d : v	ruado : ruavot	rd : rr	pardu : parrat
d : j	aidu : aijat	rg : rr	kurgi : kurret
d : ø	vediä : vien	mb : mm	lambi : lammet
b : v	kylbie : kylven

Sanasto

Livvin uusia sanoja on saatu ja saadaan kolmella tapaa: joko muodostamalla uusia sanoja johtamalla tai yhdistämällä niitä jo olemassa olevista sanoista tai lainaamalla niitä muista kielistä.

Johdokset

Johtamisessa kantasanaan, useimmiten substantiiviin tai verbiin, lisätään pääte, jolloin saadaan uusi sana. Nominikantaiset substantiivijohdokset Pyöli jakaa yleisnimiin (esim. liha -s > lihas), paikkoihin tai niihin kuulumisiin (esim. kylä -lAine > kyläläine), kollektiivisanoihin (esim. sieni -žikkO > sienižikkö), deminutiiveihin (esim. suo -hUt > suohut) ja määrää ilmaiseviin (esim. kobru -lline > kobralline ’kourallinen’). Verbikantaiset substantiivijohdokset puolestaan ilmaisevat tekijää (esim. kazvua -tti > kazvatti) tai tekemistä (esim. myvvä -ndU > myöndy ’myynti’).

Sekä nomineista että verbeistä voidaan johtaa myös adjektiiveja eli laatusanoja. Adjektiiveja on neljää lajia: laatua korostavat (esim. vägi -vU > vägevy), karitiiviset (esim. mieli -tOi > mieletöi), laadun määrää ilmaisevat (esim. sangei -ččAine > sangieččaine ’lihavahko’) sekä hellittelyadjektiivit (esim. čoma -ine > čomaine).

Verbejä on mahdollista johtaa joko substantiiveista, adjektiiveista tai muista verbeistä. Pyöli erottelee kieliopissaan kaksi nominikantaista ja viisi verbikantaista verbijohdostyyppiä. Nominikantaisia verbijohdoksia ovat faktitiiviset (esim. höyhen -dA > höyhendäy) ja translatiiviset verbit (esim. pieni -ksi > pieneksie). Verbikantaisia johdostyyppejä puolestaan ovat momentaaniset (esim. kaččuo -htA > kačahtua), frekventatiiviset (eččie -ttele > ečitellä ’etsiskellä’), kontinuatiiviset (hypätä -i > hyppie), kausatiiviset (seizuo -ttA > seizattua) ja refleksiivis-translatiiviset verbit (esim. jagua -vU jagavuo ’jakaantua’). Viimeinen luokka koostuu adverbeista, ja niitä voidaan muodostaa nomineista, verbeistä ja adverbeistä: harvu -h > harvah ’harvoin’, muga -lei > mugalei ’sillä tavoin’, uuzi -ssAh > uvvessah ’uudestaan’ jne.

Yhdyssanat

Pyöli erottaa kaksi erilaista yhdyssanatyyppiä, yhdyssubstantiivit ja yhdysadjektiivit. Yhdyssubstantiiveja on seitsemää eri lajia määritesanan sijamuodon mukaan. Määritesanalle mahdollisia sijamuotoja ovat nominatiivi (havvu meččy), genetiivi (poččin poigu), inessiivi (linnas eläi ’kaupunkilainen’), illatiivi (hengih jiändy), adessiivi (iänel itkii) sekä harvinaisemmat elatiivi (vieros eruoju ’kirkosta eroava’) ja allatiivi (merile lähtii). Yhdysadjektiivissa määriteosa voi olla substantiivi, adjektiivi tai numeraali, joka on nominatiivissa tai genetiivissä: kuldukassu, hyväntahtoine, kolmekieline.

Lainasanat

Venäjän vaikutus karjalan sanastoon on ollut tuntuva. Sanoja on lainattu myös lähisukukielestä suomesta ja livvin substraattikielestä vepsästä. Vanhoja venäläisiä, livviin täysin mukautuneita lainoja ovat esimerkiksi rodu ’rotu’, pajo ’laulu’ ja pappi, uudempia klijentu ’asiakas’ ja parikmuaher ’kampaaja’. Useista sanoista elää rinnakkain sekä lainattu että omaperäinen muoto, joista esimerkkipareja ovat kirju ja kniigu ’kirja’ sekä emändy ja hoz’aiku.

Livvin vanhimmat lainasanat ovat balttilaisia (esim. heiny ’heinä’, kaglu ’kaula’, tytär), germaanisia (esim. lammas, kagru ’kaura’, hukku ’susi’) ja slaavilaisia (esim. žiäli ’sääli’, riähky ’synti’, luzikku ’lusikka’).

Viikonpäivät

• Ezmäineargi, toinargi, kolmaspäivy, nelläspäivy, pätničču, suovattu, pyhäpäivy

Kuukaudet

• Pakkaskuu, tuhukuu, kevätkuu, sulakuu, oraskuu, kezäkuu, heinykuu, elokuu, syvyzkuu, ligakuu, kylmykuu, talvikuu

Pääilmansuunnat

• Pohjaine, päivännouzu, suvi, päivänlasku

Näytteitä

Ote Juhani Ahon novellin Kosteikko, kukkula, saari... (1891) livvinnöksestä Ljudmila Markianovan teoksessa Opastummo karjalakse: Lugemistu aiguzile (2006) (oikeinkirjoitusta nykyaikaistettu):

livviksi

suomeksi

A ku jiäzin täh. Luadizimmos taloih, suazin ičelleni viernoit ystävät emändäs, ižändäs da heijän pienis tyttölöis, kudamat nygöi ollah muarjas. Eläzin tiä heijänke, mečästelizin, kulleskelizin nenis syngis, pruazniekallizis salolois, viruttelizimmos, muaduzin tänne, kazvazin korbeh kiinni. Hyö toinah kiinnyttäs minuh enämbäl, kui muut, tahtozin olla heijän verdazennu, duumaija heijän duumii, kačella kaikkie heijän kannal da roita muanruadajakse.

Tai jos jäisin tähän. Tekeytyisin taloksi ja saisin itselleni uskolliset ystävät emännästä, isännästä ja heidän pienistä tytöistään, jotka nyt ovat marjassa. Asuisin täällä heidän kanssaan, metsästelisin, samoilisin noita synkkiä, juhlallisia saloja, makailisin, maatuisin tänne, kasvaisin korpeen kiinni. He ehkä kiintyisivät minuun enemmän kuin muut, tahtoisin olla heidän vertaisensa, tuumia heidän tuumiaan, katsoa kaikkea heidän kannaltaan ja tulla talonpojaksi.

Venäläisen Karjalan kielen ja kulttuurin instituutin tutkija tutkija Tatjana Boiko kertoo livvinkarjalaksi karjalan kielestä.

Lähteet

• Anttikoski, Esa: Developing Written Karelian. (Papers from the Karelian session of the 11th International Conference on Methods of Dialectology) Joensuu: Joensuun yliopisto, 2003.
• Fogelberg, Paul: Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. (Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153) Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten – Suomen Tiedeseura, 1999. ISBN 951-653-294-2
• Grünthal, Riho: Livvistä liiviin. Itämerensuomalaiset etnonyymit. (Castrenianumin toimitteita 51) Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura, 1997. ISBN 952-5150-00-3
• Haurinen, Olga & Sulkala, Helena (toim.): Tutkielmia vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan. Vähemmistökielten tutkimus- ja koulutusverkoston raportti V. (Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 69) Oulu: Oulun yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio (pdf).
• Holmi, Hannakaisa & Sulkala, Helena (toim.): Tutkielmia vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan. Vähemmistökielten tutkimus- ja koulutusverkoston raportti VI. (Studia humaniora ouluensia 2) Oulu: Oulun yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio (pdf).
• Itkonen, Terho: Aunuksen äänneopin erikoispiirteet ja aunukselaismurteiden synty. (Opuscula Instituti linguae Fennicae 13) Helsinki: Helsingin yliopisto, 1971.
• Karjalainen, Heini & Puura, Ulriikka & Grünthal, Riho & Kovaleva, Svetlana: Karelian in Russia. ELDIA Case-Specific Report. (Studies in European Language Diversity 26) ELDIA, 2013. ISSN 2192-2403 Teoksen verkkoversio (pdf). (englanniksi)
• Kettunen, Lauri: Suomen lähisukukielten luonteenomaiset piirteet. (Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 119) Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura, 1960.
• Mäkinen, Yrjö-Pekka & Lehmusvaara, Ilmari (toim.): Karjala 2. Karjalan maisema ja luonto. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1982. ISBN 951-23-1877-6
• Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes (toim.): Karjala. Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-025-2
• Pyöli, Raija: Livvinkarjalan kielioppi. Helsinki: Karjalan Kielen Seura, 2012. ISBN 978-952-57902-5-2
• Saressalo, Lassi (toim.): Vepsä. Maa, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-674-9
• Sarhimaa, Anneli: Karjalan kansat ja kielet kontakteissa. Virittäjä, 1995, 99. vsk, nro 2, s. 191–223.
• Zaikov, Pekka: Vienankarjalan kielioppi. Helsinki: Karjalan sivistysseura ry, 2013. ISBN 978-951-97551-7-5

Kirjallisuutta

Oppikirjoja

• Markianova, Ljudmila & Mensonen, Aaro: Opastummo karjalakse. Lugemistu aiguzile. Jyväskylä: Ilias, 2007. ISBN 978-952-5679-19-9 (karjalaksi)
• Pyöli, Raija: Livvinkarjalan kielioppi. Helsinki: Karjalan Kielen Seura, 2012. ISBN 978-952-57902-5-2

Sanakirjoja

• Markianova, Ljudmila & Pyöli, Raija: Sanakirja suomi–karjala. Salmi-Säätiö, 2008. ISBN 978-952-92-4045-6
• Penttonen, Martti: Karjal–suomi–karjal sanakniigu. Karjalan Kielen Seura, 2007. ISBN 952-921222-4

Aiheesta muualla

• Aunuksenkarjalankielinen Wikisanakirja hautomossa
• Sanakirja karjala–suomi (Arkistoitu – Internet Archive)
• Raamatun tekstejä luettavissa ja kuunneltavissa aunuksenkarjalaksi
• Opastajat (Karjalan kielen opetussivusto) opastajat.net.