Libanonin sisällissota
Libanonin sisällissota oli vuosina 1975–1990 Libanonissa käyty sisällissota, jossa taistelivat monet erilaisia ryhmittymiä keskenään muodostaneet uskonnolliset ja poliittiset ryhmät. Myös ulkovallat puuttuivat tapahtumien kulkuun.
| Libanonin sisällissota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Marttyyrien aukio patsaineen Libanonin pääkaupungissa Beirutissa sisällissodan aikana vuonna 1982.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
120 000–150 000 kuollutta | |||||||||
Libanonin muslimien ja kristittyjen välillä oli ollut pitkään voimakas jännite. Kun PLO tuli Etelä-Libanoniin, sattui monia välikohtauksia, joissa palestiinalaiset sieppasivat ja ampuivat kristittyjä. Näistä johtuvat kostot veivät palestiinalaiset ja kristityt falangistit sotaan, johon myös Libanonin muslimit sekaantuivat. Syyria sekaantui Libanonin hallituksen pyynnöstä sotaan kristittyjä tukemaan ja miehitti maan itäosan. Sisällissodan aikana Israel hyökkäsi Libanoniin kolme kertaa eliminoidakseen maasta käsin toimivat palestiinalaiset PLO:n sissit.
Tausta
muokkaaEtniset kiistat
muokkaaLibanonissa oli jo 1800-luvulla väestöryhmien konflikteja. Libanonissa on maroniittikristittyjä, monia muita kristittyjä, sunnimuslimeja ja šiiamuslimeja. Viimeistään 1800-luvun puolivälissä näkyi selvästi islaminuskoisten ja kristittyjen välinen vastakkainasettelu. Lisäksi druusit ja kristityt sotivat ankarasti vuonna 1860. Kun Ranska otti Libanonin mandaattihallintaansa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, se ei antanut muslimien ja kristittyjen perustaa omia valtioitaan. Libanonin viimeinen täysimittainen väestönlaskenta tehtiin vuonna 1932. Sen jälkeen eri väestönryhmien osuuksia ei ole laskettu konfliktin pelossa. Libanonia ovat perinteisesti johtaneet maan vaurain vähemmistö eli maroniitit, joita oli 1970-luvun puolivälissä melkein kolmannes libanonilaisista. Keskimäärin köyhempien muslimien määrä oli ollut kasvussa.
Sotaan johtanut kehitys
muokkaaMuslimit halusivat Libanonin liittyvän arabien Israelin-vastaiseen rintamaan, mutta kristityt halusivat pitää Libanonin länsimaiden liittolaisena. Yhdysvaltain merijalkaväen saapuminen Libanoniin vuonna 1958 ratkaisi kiistan kristittyjen eduksi. Yhdysvallat nosti aiemman kristityn johtajan tilalle maltillisemman kristityn, mikä tyynnytti muslimit. 1960-luvun lopulla Falangi perusti oman taistelujärjestönsä. Palestiinalaisia oli alkanut asettua maahan jo vuonna 1948, mutta vuoden 1971 jälkeen Libanon jäi ainoaksi palestiinalaisten tukialueeksi, kun PLO oli karkotettu Jordaniasta. Palestiinalaiset olivat tulleet maahan Libanonin hallituksen suostumuksella, mutta ottivat pian vallan laajoilla alueilla Etelä-Libanonissa.
Sota
muokkaaSodan alku
muokkaa
Huhtikuussa vuonna 1975 tuntemattomat asemiehet tulittivat Itä-Beirutissa kristittyjä falangisteja, jotka olivat tulossa kirkosta. Falangistit syyttivät ampumisesta palestiinalaisia ja ampuivat bussin 27 palestiinalaista matkustajaa. Näistä yhteenotoista katsotaan sisällissodan alkaneen.[1]
Koska Beirutissa eri väestöryhmät ovat asettuneet eri asuinalueille, taistelijat saattoivat ampua kadulla ketä tahansa. Useimmat beirutilaiset pysyivät kodeissaan. Hallitus ei voinut hillitä levottomuuksia koska se ei päässyt sopimukseen siitä, käytettäisiinkö sotavoimia vai ei. Sotivat osapuolet saivat uusia liittolaisia maan eri poliittisista ja uskonnollisista ryhmistä, ja taistelut levisivät Beirutista koko Libanoniin.[2]
Palestiinalaiset joukot liittyivät pääasiassa vasemmistolaisiin muslimeihin, kun taistelut levisivät koko maahan. Libanonin presidentti pyysi kesäkuussa 1976 tukea Syyrialta, jolloin etupäässä maassa jo olevat syyrialaiset joukot siirtyivät erottamaan Beirutissa taistelun osapuolia. Beirut rauhoittui, mutta sotiminen siirtyi Etelä-Libanoniin.[3] 2. syyskuuta presidentti Suleiman Franjieh ilmoitti jättävänsä virkansa Elias Sarkisille[4]. Sarkis vannoi virkavalansa 23. syyskuuta[5]. Syksyn 1976 Arabiliiton kokouksissa Riadissa tehtiin suunnitelma sodan lopettamiseksi.[6]
Druusien johtaja Kemal Jumblat kasvatti 1970-luvun aikana poliittista vaikutusvaltaansa. Hän hyötyi yhteistyöstä palestiinalaisten kanssa. Vahva naapurimaa Syyria taas ei halunnut Jumblatille vahvaa asemaa. Syyrialaisten hyökkäys Libanoniin vuonna 1976 olikin suuressa määrin Jumblatin-vastainen operaatio.[7]
Liittoumien jakolinja ei ollut pelkästään "kristityt vastaan muslimit" kuten levottomuuksien alussa. Nimellä "Libanonin rintama" (Lebanese Front) kutsuttiin niitä, jotka halusivat tilanteen pysyvän ennallaan, kun taas "Libanonin kansallisliike" (Lebanon National Movement) halusi muutosta. Ensin mainittuun kuului ennen kaikkea maroniittiryhmiä, kun taas muutosta hakevat olivat taustaltaan hajanaisempi joukko.[2]
Syyrian, Israelin ja YK:n väliintulo
muokkaa
Syyria puuttui levottomuuksiin diplomaattisella tasolla vuoden 1976 kuluessa yhä syvemmin, mutta ei saanut tilannetta rauhoitettua. Se julisti tulitauon ja isännöi neuvotteluja, joissa saatiin luotua perustuslaillinen asiakirja, mutta taistelut vain kiihtyivät. Syyria aloitti Libanonin oikeiston kanssa suurhyökkäyksen palestiinalaisia ja Libanonin vasemmistoa vastaan 28. syyskuuta 1976[8]. Syyrian osallistuminen kristittyjen puolelle raivostutti monia arabimaita. Saudia-Arabian Riadissa järjestettiin lokakuussa 1976 rauhankonferenssi, johon Syyriakin osallistui, ja sisällissota julistettiin siellä päättyneeksi. Sen aiheuttaneita syitä ei ollut poistettu, mutta täysimittainen sodankäynti lakkasi.[2]
Palestiinalaiset iskivät 11. maaliskuuta 1978 Israelin puolelle surmaten ja haavoittaen useita siviilejä. Tämän seurauksena Israel aloitti 14. maaliskuuta 1978 suurhyökkäyksen Etelä-Libanonin palestiinalaistukikohtiin ja miehitti Etelä-Libanonin Litanijokeen asti. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi 19. maaliskuuta päätöslauselman 425, jossa määrättiin Israel vetäytymään maasta. Alueelle perustettiin UNIFIL-rauhanturvajoukot. [9][10] Israel siirsi tällöin miehityshallintonsa pääasiassa kristityistä koostuvalle Etelä-Libanonin armeijalle, jota johti majuri Sa'ad Haddad. Israel piti myös 12 mailin "turvallisuusvyöhykkeen" oman rajansa pohjoispuolella.
Israelin operaatio Etelä-Libanoniin toistui vuonna 1982.[9] Syyskuussa 1982 Libanonin falangistit tappoivat Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä eri arvioiden mukaan 800–2 000 palestiinalaista siviiliä. Israelin armeija miehitti leirien ympäristöä eikä puuttunut hyökkäykseen.[11] Lähinnä amerikkalaisista ja ranskalaisista sotilaista koostuvat YK-joukot valvoivat Beirutia. Pommi-iskuissa Yhdysvaltojen suurlähetystöä ja rauhanturvaajien päämajaa vastaan kuoli satoja amerikkalaisia ja ranskalaisia sotilaita. Yhdysvallat vetäytyi operaatiosta vuonna 1984.[1]
Unifil-joukot vetäytyivät Israelin linjojen taakse suojellen paikallista väestöä siellä. Vuonna 1985 Israel suostui osittaiseen vetäytymiseen, mutta säilytti kontrollin osassa Etelä-Libanonia, jota sen joukot miehittivät yhdessä Etelä-Libanonin armeijan SLA:n kanssa.[9]
Israelin vuoden 1982 hyökkäyksen jälkeen šiiamuslimien hizbollah nousi merkittäväksi poliittiseksi ja sotilaalliseksi voimaksi. Se toimi läheisessä yhteistyössä Iranin kanssa. Šiiamuslimit olivat aiemmin olleet Libanonin heikoimmassa asemassa oleva ryhmä, ja heidän edustajanaan oli toiminut maltillinen Amal-puolue.[12]
Sodan jatkuminen
muokkaaLibanonin armeija, druusit ja monet muslimiryhmät joutuivat tappiolle vuonna 1984. Eri ryhmittymien välinen sota kiihtyi 1985–1989. Šiialainen Amal ja palestiinalaiset taistelivat moneen otteeseen pakolaisleireistä 1985–1987. Vuonna 1987 palestiinalaiset, druusit ja vasemmistolaiset hyökkäsivät Amalia vastaan Beirutissa, josta alkaneet taistelut johtivat Syyrian lisääntyneeseen väliintuloon. Vuonna 1988 Hizbollah valtasi Amalilta ensi kertaa merkittävän alueen Beirutissa. Kenraali Aoun julisti 14. maaliskuuta 1989 vapaussodan maata osin miehittävää Syyrian armeijaa ja sen Libanonissa olevia liittolaisia vastaan.
Sodan päättyminen
muokkaaVuonna 1989 Saudi-Arabian Taifissa järjestettiin kokous, jossa sovittiin vallansiirrosta presidentiltä hallitukselle ja muslimien osuuden lisäämisestä parlamentissa. Lokakuussa 1990 Syyrian ilmavoimat iskivät presidentinlinnaan ja Aoun pakeni. Sisällissota päättyi muodollisesti tähän. Vuoden 1991 puolella parlamentti päätti että aseelliset järjestöt Hizbollahia lukuun ottamatta hajotetaan. Etelä-Libanonin armeija SLA kieltäytyi hajaantumasta. Libanonin armeija voitti PLO:n ja valtasi Sidonin eteläisen sataman.[1]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c Lebanon profile BBC. Viitattu 14.2.2013.
- ↑ a b c The Civil War Lebanon: A Country Study.. Library of Congress. Viitattu 23.2.2013.
- ↑ Background Note: Lebanon US Department of state
- ↑ Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1978, s. 10. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1977. ISBN 951-1-04521-0
- ↑ Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1978, s. 13. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1977. ISBN 951-1-04521-0
- ↑ Background Note: Lebanon US Department of state
- ↑ Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 877. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
- ↑ Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1978, s. 13. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1977. ISBN 951-1-04521-0
- ↑ a b c UNIFIL Background Unifil. YK. Viitattu 23.2.2013. (englanniksi)
- ↑ Background Note: Lebanon US Department of state
- ↑ Israelin hyökkäys Libanoniin 1982 Helsingin Sanomat. Arkistoitu 25.1.2012. Viitattu 23.2.2013.
- ↑ Hezbollah Encyclopedia Britannica. Viitattu 23.2.2013.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Libanonin sisällissota Wikimedia Commonsissa
- Lebanon timeline (Arkistoitu – Internet Archive) Security Council Raeport
- Lebanon's History Civil War
- Lebanese Civil War 1975-1976 Onwar.com-sivustolla.
