Länsi-Berliini

Länsi-Berliini (saks. West-Berlin) oli läntinen osa Berliiniä, Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Ranskan miehitysvyöhykkeistä muodostunut alue toisen maailmansodan lopulta 1945 Saksan jälleenyhdistymiseen 1990 asti. Vuonna 1948 kaupunki jakautui virallisesti kahtia, kun Neuvostoliitto ei tunnustanut sosiaalidemokraatti Ernst Reuterin valintaa pormestariksi. Itä-Berliini oli Saksan demokraattisen tasavallan (DDR) eli Itä-Saksan pääkaupunki, mutta Saksan liittotasavallan pääkaupungiksi ei tullut Länsi-Berliini, vaan Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa sijaitseva Bonn. Saksojen yhdistyessä Berliinistä tuli jälleen koko maan pääkaupunki.

Länsi-Berliini (West-Berlin)
lippu	vaakuna
Pinta-ala
– Kokonaispinta-ala	479,9 km²
Väkiluku (1989)	2 130 525
Infobox OKVirheellinen NIMI-arvo

Länsi-Berliini oli erotettuna Itä-Berliinistä ja Itä-Saksasta Berliinin muurilla, jonka Itä-Saksa rakensi vuonna 1961. Muuri jakoi itä- ja länsiosat toisistaan vuoteen 1989 asti, jolloin Itä-Saksa poisti kansalaistensa matkustusrajoitukset.

Länsi-Berliinin asema laillisesti ja käytännössä

Berliinin jako.

Saksan liittotasavalta piti koko Berliiniä omana osavaltionaan, jollainen kaupungin länsiosa käytännössä olikin. Myös voittajavaltojen kesken Berliinin oikeudellinen status oli kiistanalainen. Länsiliittoutuneiden tulkinnan mukaan koko Berliinissä ylintä valtaa käyttivät neljä miehitysvaltaa eikä kumpikaan Saksa. Sekä Itä-Saksa että Neuvostoliitto puolestaan katsoivat, että Itä-Berliini kuului Itä-Saksan alueeseen ja että miehitystila jatkui ainoastaan Länsi-Berliinissä.

Käytännössä länsiliittoutuneet eivät kuitenkaan enää Saksan liittotasavallan itsenäistyttyä juuri puuttuneet Länsi-Berliinin hallintoon, vaikka yhä ylläpitivätkin siellä sotaväenosastoja. Länsi-Berliinillä oli oma parlamenttinsa (edustajainhuoneensa) ja pormestarinsa, jotka päättivät myös lainsäädännöstä, mutta periaatteessa toimivat vain liittoutuneiden suostumuksella.

Vuonna 1971 länsiliittoutuneet ja Neuvostoliitto tekivät Länsi-Berliinin asemaa koskevan neljän vallan sopimuksen, jolla kaupungin laillista asemaa pyrittiin edes jossakin määrin selkiyttämään. Sen mukaan Länsi-Berliiniä ei pidetty osana Saksan liittotasavaltaa, mutta tunnustettiin sen ja liittotasavallan välinen ”läheinen yhteys”. Sopimuksella pyrittiin myös varmistamaan kulkuyhteydet Länsi-Berliinin ja Saksan liittotasavallan välillä. Kansainvälisistä sopimuksista seurasi kuitenkin, että Saksan liittotasavallan perustuslaki (Grundgesetz) ei ollut voimassa Länsi-Berliinissä. Myöskään mitkään liittopäivien säätämät lait eivät tulleet voimaan Länsi-Berliinissä, ennen kuin Länsi-Berliinin edustajainhuone oli ne erikseen hyväksynyt. Länsi-Berliinistä valittiin edustajia liittopäiville, mutta näillä edustajilla ei ollut siellä äänioikeutta. Vuoden 1971 sopimuksessa sanottiin nimenomaan, että liittopäivät eivät saaneet kokoontua Länsi-Berliinissä, vaikka sitä ennen ne olivat usein niin tehneet.

Saksan liittotasavallan ja Länsi-Berliinin välillä oli vapaa liikkumisoikeus sikäli kuin maantieteelliset olosuhteet eivät sitä estäneet. Kulku näiden välillä oli sallittua tiettyjä reittejä pitkin. Jokainen ulkomaalainen, joka oli saanut Saksan liittotasavallan viisumin, oli oikeutettu matkustamaan myös Länsi-Berliiniin, mikä viisumissa erikseen mainittiinkin. Saksan demokraattisen tasavallan ylläpitämät rajamuodollisuudet kuitenkin hidastivat maaliikennettä, minkä vuoksi varsin suuri osa Länsi-Berliinin ja Saksan liittotasavallan välisestä liikenteestä tapahtui lentoteitse. Kansainvälisissä sopimuksissa kuitenkin kiellettiin saksalaisia lentoyhtiöitä kuten länsisaksalaista Lufthansaa sekä itäsaksalaista Interflugia lentämästä Länsi-Berliiniin, joten lentoliikenne oli kokonaisuudessaan yhdysvaltalaisten, brittiläisten ja ranskalaisten lentoyhtiöiden hallussa.

Länsiberliiniläiset olivat Saksan liittotasavallan kansalaisia, mutta heidät oli vapautettu asevelvollisuudesta. Osittain tästä syystä kaupunkiin muuttikin suuri joukko nuoria erilaisten vastakulttuurien kannattajia. Länsiberliiniläisten henkilöllisyystodistuksissa ei ollut Saksan liittotasavallan vaakunaa. Vuoden 1971 neljän vallan sopimuksen mukaan länsiberliiniläiset saivat myös esimerkiksi urheilukilpailuissa muodostaa yhteisen joukkueen Saksan liittotasavallan kanssa.

Länsi-Berliinillä oli oma postilaitos, joka kuitenkin käytännössä toimi läheisessä yhteydessä liittotasavallan postilaitoksen kanssa. Myös kansainvälisessä puhelinliikenteessä Länsi-Berliinillä oli sama suuntanumero (49) kuin liittotasavallalla, mihin liittyi paikkakuntakohtainen suuntanumero (0)30.

Kansainvälisissä sopimuksissa, jotka Saksan liittotasavalta allekirjoitti vuoden 1971 jälkeen, oli säännöllisesti neljän vallan sopimukseen viittaava erityinen Länsi-Berliinin lauseke, joka koski sitä, millä ehdolla sopimus voitiin saattaa voimaan myös Länsi-Berliiniä koskevaksi.

Hallintoalueet

Länsi-Berliinin hallintoalueet.

Ennen jakoa, vuoden 1920 alueliitoksesta lähtien Berliiniin oli kuulunut 20 hallintoaluetta (Bezirke). Jaon yhteydessä niistä kahdeksan tuli kuulumaan Neuvostoliiton, kuusi Yhdysvaltain, neljä Britannian ja kaksi Ranskan miehitysvyöhykkeeseen. Muut paitsi Neuvostoliiton miehitysvyöhyke muodostivat myöhemmin Länsi-Berliinin, johon kuuluivat seuraavat hallintoalueet:

• Yhdysvaltojen miehitysvyöhyke:
  • Kreuzberg
  • Neukölln
  • Schöneberg
  • Steglitz
  • Tempelhof
  • Zehlendorf

• Ison-Britannian miehitysvyöhyke:
  • Charlottenburg
  • Spandau
  • Tiergarten
  • Wilmersdorf

• Ranskan miehitysvyöhyke:
  • Reinickendorf
  • Wedding

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Länsi-Berliini Wikimedia Commonsissa

• Living in a Divided City: West-Berlin visitBerlin.de. Viitattu 18.11.2023. (englanniksi)

Euroopan kulttuuripääkaupunki