Kymintehdas

Kymintehdas oli nykyisen Kymin paperitehtaan edeltäjä nykyiseen Kouvolaan kuuluvalla Kuusankoskella Kymenlaaksossa. Axel Wilhelm Wahrenin perustamassa tehtaassa käynnistyi ensimmäinen paperikone 18.5.1874. Tehtaat fuusioituivat Kymin Osakeyhtiön ostaessa Voikkaan (Tampereen Kattohuopatehdas Oy) ja Kuusankoski Oy:n 3.3.1904. Tehtaan sisäisesti paperikoneet tunnettiin F-osastona ja päällystyslaitos C-osastona (Coater). Tämän lisäksi alueella toimi Kuusaansaaren paperitehdas (Y-osasto).

Kymintehdas vuonna 1987.

Kymintehtaan viimeiset toiminnassa olleet koneet olivat PK4 (pysähtyi vappuna 1989), päällystyskone C2 (pysähtyi jouluna 1998) ja PK1-PK2 Kuusaansaaressa (pysähtyivät jouluna 2005).

Tehtaan paperikoneet

Tehtaassa valmistettiin wc-paperia vuosina 1948-1962.

Kone	Valmistaja	Toiminnassa vuosina	Viiraosa	Viiraleveys	Puristinosa	Nopeus	Kapasiteetti	Muuta
Kartonkikone PKI	James Park	1874–1906	?	80" (2 032 mm)	?	13–54 m/min	6 t/d	Poistettu
Paperikone PKII	Maschinenbauanstalt Golzern	1882–1905	?	80" (2 032 mm)	?	50 m/min	?	Muutettiin osittain sähkökäytöille v. 1896. Siirrettiin Voikkaan paperitehtaalle vuonna 1905
Paperikone PKIII (PK3)	The Pusey & Jones	1897–1988 (Uusittu 1929 ja 1974)	?	2 570 mm	?	?	10 t/d	Myytiin 1993 Kiinaan
Paperikone PKIV	?	1905–1929	?	90" (2 286 mm)	?	?	n. 7 000 t/a	Poistettu
Paperikone PKVI	Banning & Setz	1906–1926	?	1 600 mm	?	100 m/min	hieman yli 2 000 t/a, silkki- ja savukepaperi,	Myyty Kankaan paperitehtaalle vuonna 1926.
Paperikone PK4	Charles Walmsley & Co	1929–1.5.1989 (Uusittu 1957, lisätty päällystysasema 1972)	?	3 660 mm	?	?	20 000 t/a (alkup.), uusittu lähes kokonaan 1972 WFC-paperi (päällystetty hienopaperi)	Myyty Webuyen-kaupunkiin Keniaan Pan African Paper Mills-yhtiölle, jossa edelleen toiminnassa. Käynnistyi uudelleen 2011.
Paperikone PK5	?	1907-1982	?	?	?	?	?	Romutettu.
Paperikone PK6	Pusey & Jones	1924–1988 (Uusittu 1961)	?	3 560 mm	?	?	15 000 t/a (alkuper.), sanomalehti- ja painopaperit	Myytiin Thaimaahan

Off-line päällystyskoneet

• C1 (1967–1989) pigmenttipäällystykseen PK4:n ja PK6:n pohjapaperia jalostava teräpäällystyskone, Coater 1., Valmistaja: Wärtsilä, osia myyty Intiaan, pääosin romutettu
• C2 (1975–1998, uusittu 1989 ja pastakeittiö 1997), myytiin Pakistaniin vuonna 2006 (Packages Ltd), käynnistyi uudelleen Kasurissa v. 2008 (omistajana Stora Enso vuodesta 2012->)

Sellun- ja hiokkeen tuotanto

• Puuhiomot (1873–1998), ensimmäisessä hiomossa oli 4 kpl 80 hv Escher Wyssin valmistamaa hiomakonetta, viimeisin puuhiomo suljettiin v. 1998 (Purettu kesällä 2008, rakennukset suojeltuja), tuotanto v. 1875: 634, 1890: 2 562, 1904: 4 042, 1914: 7 549, 1920: 6 539, 1925: 8 950, 1930: 1 5092 ja 1935: 25 317 t/a
• Sulfiittisellun eräkeittimet, 8 kpl (1887–1934), hollanterivalkaisu, tuotanto v. 1890: 1 733, v. 1900: 3 857, 1910: 6 492, 1920: 10 521, 1925: 14 792, 1930: 20 422 ja 1934: 26 684 t/a
• Kymin sulfiittisellutehdas (1935–1977), kolmivaiheinen valkaisumenetelmä (mm. rikkikiisu), tuotanto v. 1937: 59 073 t/a, spriitehdas (1942-1977). Sulfiittisellutehdas uudistettiin 1952, tuotanto: 100 000 t/a, klooridioksidivalkaisu 1956. (sellukeittämön rakennukset purettu v. 1987 mennessä)
• Minton-Vacuum kuivauskone (Kone & Silta Oy, 1935-1982), tuki loppuvuosina Kuusaanniemen sellutehtaan toimintaa
• nk. puhallin kone

Suurin osa rakennuksista on purettu, kuivauskoneen halli (nyk. varastotilaa ja Metso Minerals) sekä kuorimon rakennukset (nyk. UPM:n kuljetusosasto) ovat uusiokäytössä.

Voimalaitos

Ympäri tehdasaluetta aiemmin rakennetut viisi vanhaa kattilalaitosta korvasi vuonna 1933 Kymin höyry(voimalaitos) eli keskuskattilahuone. Sen tiilinen savupiippu oli 122,5 metriä korkea, eli valmistumisaikanaan Suomen korkein. Piippua on myöhemmin madallettu 1,5 metrillä, joten nykyisin se on enää 121-metrinen. Kattilahuoneen rakennustyöt suoritti O. Y. A. Palmbergin insinööritoimisto. Rakennuksen julkisivut suunnitteli arkkitehti Bertel Liljeqvist. Rakennus on tehty tiilistä rautabetonirunkoa käyttäen. Rakennuksen korkeus maanpinnasta on 22 metriä ja pituus 67 metriä.

Ensimmäiset neljä kattilaa (K1-K4) olivat englantilaisen Babcock & Wilcoxin valmistamia C. T. M. (cross type marine) -suurtehomerikattilamalleja, jotka oli suunniteltu 25 kg/cm²:n (24,5 bar) työpaineelle ja joissa ylä- ja alakattila olivat niitatut rautalevystä. Jokaisen kattilan tulipinta on 702 m², ja ne on varustettu höyryntulistajalla, jonka tulipinta on 346 m². Käytössä tulistaja nosti höyryn lämpötilan 410–450 asteeseen. Veden etulämmittimet olivat Green single -mallia valurautaisilla ripaputkilla ja 497 m²:n tulipinnalla. Ilmanetulämmittimet ovat Babcockin putkimallisia ja tulipinnaltaan 1 000 m², ja ne nostivat tulipesään johdettavan palamisilman 130 asteen lämpötilan. Kattiloiden 23 neliömetrin arinat ovat Underfeed Stoker Co:n valmistamia, kokonaan kapseloituja ja L-mallisia. Yhden arinan paino on noin 40 t ja koko kattilan paino käyttötilassa noin 600 t. Polttokammion sivuseinät ovat tehty Bailey-järjestelmän mukaan, ja ne ovat pinta-alaltaan 34 m² kattilaa kohti. Polttokammion eli tulipesän etu- ja takaseinät ovat tulenkestäviä tiiliseiniä. Kattiloiden varustukseen kuuluvat Copesin syöttöveden säätimet, 25 Diamond- ja Clyde-noenpuhdistinta sekä jatkuva pohjaveden ulospuhallus. Jokaisella kattilalla oli oma kojetaulunsa, josta löytyi muun muassa paine-, lämpö- ja vetomäärämittaukset, sekä alas johdettu kattilaveden korkeuden osoittaja.

Kattilahuoneessa oli erityinen vedenpuhdistuslaitos, koska Kymijoen vesi ei sellaisenaan sopinut suurtehohöyrykattiloiden syöttövedeksi. Vedenpuhdistuslaitos käsitti kaksi veden etulämmittäjää, kaksi puhdistusreaktoria, neljä suodatinta, kaasunpoistolaitteen ja syöttövesisäiliön. Syöttöpumppuina oli kaksi de Lavalin höyryturpiinipumppua (150 t/h) ja yksi Mather & Plattin sähkökäyttöinen pumppu (120 t/h), joiden lisäksi v. 1936 asennettiin 550 hv sähkökäyttöinen pumppu (250 t/h).

Kattilahuone yhdistyi Kymintehtaaseen 200-metrisellä maanalaisella huoltokäytävällä, jossa kulkivat höyry-, raakavesi- ja lauhdevesijohdot sekä sähkökaapelit.

Vuonna 1951 aloitettiin Kymintehtaan voimalaitoksen laajentaminen osana suurempaa uudisrakennusohjelmaa. Entinen kattilahuone ei enää kyennyt vastaamaan kasvaneeseen höyrynkulutukseen, joten sitä laajennettiin uudella suurtehokattilalla (K5), jonka teho oli yhtä suuri kuin vanhojen kattiloiden yhteensä. Kattilan valintaan vaikutti erityisesti mahdollisuus käyttää tehtaan sulfiittijätelientä polttoaineena öljyn, kivihiilen ja turpeen ohella. Kattilan ja runkorakenteen toimitti saksalainen L. & C. Steinmüller GmbH. Uusi kattila oli 33 m korkea ja se sijoitettiin yli 40 m korkeaan rakennuksen uuteen osaan, joka rakennettiin tiilisen kattilahuoneen jatkoksi höyryosaston konttorin puoleiseen päätyyn. Uudella kattilalla oli omat puhaltimet, teräksinen savupiippu (läpimitta 2,8 metriä, korkeus 70 m), pumput ja muut tarvittavat laitteet. Yhteistä vanhan osan kanssa oli ainoastaan hiilikuljetin, joka jatkettiin vanhalta puolelta konttoriosan yli uuteen rakennukseen. Uuden osan runko oli teräsrakenteinen ja seinät sekä katto betonielementeistä. Rakennustapa lyhensi valmistusaikaa ja helpotti raskaiden kattilan osien ja laitteiden asentamista. Rakennus valmistui vuoden 1955 kuluessa ja kattila voitiin ottaa käyttöön huhtikuun lopulla 1956. Käyttö- ja vastaanottokokeet suoritettiin lokakuussa 1956 (kivihiili, turve ja öljy) ja marraskuussa 1956 (sulfiittijäteliemi). Kokeiden jälkeen kattila todettiin onnistuneeksi.

Uudessa kattilassa voitiin käyttää neljää eri polttoainetta: kivihiiltä, öljyä, turvetta ja sulfiittijätelientä. Kivihiili tuotiin junalla Hillon hiilisatamasta ja purettiin höyrykeskuksen hiilikuljettimelle. Kuljetinhäiriöiden sattuessa kivihiili otettiin höyrykeskuksen vieressä sijaitsevalta hiilikentältä. Kuljetin siirsi kivihiilen 400 tonnin teräksiseen hiilibunkkeriin ja sieltä edelleen hiilensyöttölaitteille ja automaattivaa'oille. Kivihiili kulki kahteen KSG Schussel -malliseen hiilimyllyyn, joissa se jauhettiin hienoksi pölyksi ja kuivattiin 350-asteisen ilman avulla. Kuiva hiilipöly puhallettiin puhaltimien avulla kahdeksaan Steinmüllerin hiilipolttimeen, joihin oli yhdistettynä kahdeksan 1000 kg/h Balcke-takaisinvirtausöljypoltinta. Polttoöljynä käytettiin paksua öljyä, joka otettiin kahdesta 25 m3 päiväöljysäiliöstä. Kattilassa oli myös kevytöljyjärjestelmä. Kevytöljyä tarvittiin 2-3 tuntia kestävään kattilan käynnistämiseen, jotta vältettäisiin öljyn noen muodostuminen tulipinnoille. Turve kuljetettiin Haukkasuolta joko rautateitse tai kuorma-autoilla ja tyhjennettiin suoraan turpeen tyhjennyssuppiloon, josta A. Ahlström Oy:n valmistama 15 t/h turvekuljetin siirsi sen kuljettimelle ja edelleen erilliseen hiilibunkkerirakennukseen. Siellä turve meni murskaimeen sekä seulaan ja putosi sitten turvesäiliöön. Ruuvisyöttölaite siirsi turpeen vaa'an ja ilmansulkulaitteen kautta yhteen KSG Schalgrad -malliseen turvemyllyyn, joka sijaitsi hiilimyllyjen edessä. Turvemyllyssä turve jauhettiin ja kuivattiin 600-700-asteisten palamiskaasujen avulla. Mylly toimi samalla lehtana ja puhalsi turvetomun neljään turvepolttimeen, jotka sijaitsivat ohjaamon korkeudella. Jäteliemipolttimet sijaitsivat kattilan takaseinässä, ja niitä oli yhteensä 15. Haihdutettu 90-asteinen jäteliemi pumpattiin haihduttamon vieressä sijaitsevista kahdesta paksuliemisäiliöstä kolmeen Lurgin sulfiittijäteliemen esilämmittimeen, joissa sen lämpötila nousi 80 asteesta 120 asteeseen. Polttimissa liemi atomisoitiin höyryn avulla ja puhallettiin höyryatomisointi-liemipolttimien (Lurgi-suuttimien) kautta sulfiittijäteliemen polttokammioon.

Kattilan neliömäinen tulipesä oli vuorattu teräslevyillä sekä paksulla eristyksellä säteilyhäviön estämiseksi. Erikoista tässä säteilytulipesässä oli edellä mainittu jäteliemen polttokammio, joka sijaitsi liemipolttimien kohdalla. Jäteliemen polttokammiossa liemi suihkusi suuttimista ylöspäin kohdaten kammion puolivälissä ylhäältä päin puhallettavan kuuman ilman ja syntyneet palamiskaasut syöksyivät kammion alaosan kautta varsinaiseen tulipesään. Hiili- ja öljypolttimien kohdalla lämpötila oli noin 1300-1400 astetta ja tulistajaan saapuessaan kaasujen lämpötila oli laskenut 950 asteeseen. Kattilan höyrynkokoojasäiliön pituus oli 8 metriä ja halkaisija 2 metriä. Kaksiosaisen säädettävän tulistajan pinta-ala oli 1215 m². Tulistajassa kaasut luovuttivat lämmöstään 300-400 astetta ja tämän jälkeen niiden lämpöenergiaa käytettiin polttoaineiden, veden ja ilman lämmittämiseen höyrystävässä veden esilämmittimessä (1350 m²), joka lämmitti syöttöveden 170 asteesta noin 220 asteeseen, sekä ilman esilämmittimissä (2750 m²).

Palamiskaasut joutuivat Lurgin valmistamaan monisykloni-lentotuhkanerottimeen, joka poisti suurimman osan lentotuhkasta. Puhdistettu lentotuhka imettiin syklonien kautta suureen tuhkasäiliöön. Viimein palamiskaasut johdettiin Buttnerin valmistaman 216 000 m³/h savukaasupuhaltimen kautta savupiippuun. Kattilan alaosassa oli 9 m² ketjuarina ja ketjumallinen tuhkanpoistaja, joka toimi ensisijaisesti tuhkanpoistajana, mutta sen päällä voitiin myös polttaa kivihiiltä sekä turvehiukkasia, jotka eivät olleet ehtineet palaa. Koska sekä kivihiili että sulfiittijäteliemi olivat erittäin tuhkapitoisia polttoaineita, oli tulipesän ja savukaasupuolen puhtaanapito tärkeää. Tulipesän puhdistaminen tapahtui automaattisesti toimivien nokittajien avulla ja jälkitulipinnat puhdistettiin Broman-mallisella kuulasadenuohouksella.

Palamiseen tarvittavasta ilmasta (200 000 m³/h) kolmasosa otettiin kattilahuoneen katon alta ja puhallettiin kattilarakennuksen yläosaan "kylmäksi katoksi" kutsutun järjestelmän mukaisesti. Yläosasta johdettiin lämmintä ilmaa alas, jossa se sekoittui ulkoa otettavaan ilmaan. Tämä ilmaseos säädettiin höyrypattereiden avulla halutun lämpöiseksi, jonka jälkeen ilma imettiin kahden Buttnerin valmistaman pääilmapuhaltimen (80 000 m³/h, 60 °C) kautta ilmanlämmittimiin. Polttimien kautta tulipesään joutuva ilma oli 350-asteista.

Kattilan tarvitsema vesi esipuhdistettiin kemikaaleilla saostusaltaissa, jonka jälkeen siitä poistettiin loput silikaatit ja kovuusaineet ioninvaihtolaitoksessa. Vesi lämmitettiin 140 asteiseksi ja kaasutettiin hapen ja hiilihapon poistamiseksi, ja lopuksi siihen lisättiin vielä lipeää ja fosfaattia, jolloin se oli valmista syöttövedeksi. Kattilassa höyryn lämpö nousi 225 asteeseen, joka nostettiin edelleen tulistajassa 500 asteeseen. Näin saatu höyry johdettiin 250 mm päähöyryjohdon kautta höyrynjakoasemalle ja sieltä joko vastapaineturbiinin tai suoraan vähennysventtiilien kautta tehtaiden käyttöön 90-120 t/h 64 barin paineella.

Kattila oli suunniteltu siten, että käyttämällä pelkästään hiilipölyä tai öljyä polttoaineena päästiin 90 prosenttiin huipputehosta. Pelkkää jätelientä käytettäessä tulos oli 75 prosenttia huipputehosta. Yleisenä suunnitteluperiaatteena oli, että kattilassa käytettiin samanaikaisesti vähintään kahta polttoainetta, useimmiten pääpolttoaineena sulfiittijätelientä ja sen kanssa joko hiili- tai turvepölyä tai molempia. Öljyä käytettiin varapolttoaineena.

Kaikki viidennen kattilan käyttöön liittyvät toimenpiteet sekä valvonta oli keskitetty kattilan toisella tasolla sijaitsevaan ohjaamoon. Automatisoinnin oli rakentanut Bailey Meter Co. Ohjaus tapahtui suurimmaksi osaksi paineilman avulla. Automatiikan avulla hoidettiin muun muassa höyrynpaineen ohjaaminen, höyryn lämpötilan vakiona pysyttäminen, tulipesän vedon, ilma- ja polttoainemäärien sekä myllyjen lämpötilojen määrääminen.

Kaikkiaan voimalaitoksessa oli käytössä kuusi eri kattilaa:

• K1 (1933-198x) Babcock & Wilcox Co. Ltd, kivihiili-arinakattila, 25 kg/cm2, 40 tonnia höyryä tunnissa
• K2 (1935-198x) -"-
• K3 (1937-198x) -"-
• K4 (193x-198x) -"-
• K5 (1956-2002) L. & C. Steinmüller GmbH, kivihiili, maakaasu, öljy, jäteliemi, polttoaineteho 89 MW, purettu v. 2005
• K6 (19xx-2002) puu, turve, kivihiili, maakaasu, muutettu leijupediksi, polttoaineteho 117 MW, purettu v. 2005

Turbiinit: 2 turbiini-generaattoria

Kymintehtaan höyrykattilat korvasi Kuusanniemen tehdasalueelle rakennettu Kymin Voiman lämpövoimalaitos vuonna 2002, vaikkakin vanhimmat kattilat (K1-4) oli poistettu käytöstä jo 1980-luvulla. Arkkitehti Bertel Liljequistin suunnittelema, vuosina 1932–35 rakennettu punatiilinen ja rautabetonirunkoinen vanhempi voimalarakennus on toistaiseksi entisellään ja vailla käyttöä. Uudemmat kattilat K5 ja K6 purettiin vuonna 1955 valmistuneine rakennuksineen vuonna 2005.

Tutkimus ja tuotekehitys

• Kymin tutkimusosasto (1913-2005), mm. valkaisu, tayteaineet, päällystys

Rautatie ja kalusto

Kuusaanlammen ja Kymintehtaan välillä toimi 1898–1912 488 mm:n raidelevyinen sähkörata, sekä vuosina 1912–1918 Kuusankosken tehtaan sisäinen 600 mm:n puunsiirtorata.

Kuusankosken ja Voikkaan tehdasalueet yhdisti 5,5 km:n mittainen kapearaiteinen rautatie vuosina 1918-1960. Radasta on jäljellä suojeltu tallirakennus Voikkaan tehdasalueella, yksi moottoriveturi ja kaksi matkustajavaunua Jokioisten museorautatiellä. Lisäksi säilyneenä ovat radalla liikennöineet kaksi umpitavaravaunua sekä kaivinkoneen kuljetusta varten oleva raskaskuljetuslavetti.

Pääartikkeli: Kuusankosken–Voikan rautatie

Kymiyhtiö rakennutti yksityisen yhdysradan Savonradalta Tanttarista Kymintehtaalle 1892. Kymintehtaan pysäkille oli myös henkilöliikennettä v. 1949 asti. Tehdasalueella sijaitsevan, 1950-luvulla rakennetun veturitallin on sanottu olevan Suomen korkein. Siinä on viime vuosina toiminut rautatiekalustoa huoltava ja korjaava Teräspyörä Oy. Kymintehtaan paperivaraston ja klooritehtaan säiliövaunujen vaihtotyöt hoidettiin UPM-Kymmenen omilla vetureilla.

Veturit

UPM-Kymmene Oyj:n Move66-veturi tallissaan Kuusankoskella

Tehdasalueen vaihtotöissä käytettiin keltaiseksi maalattuja teollisuusvetureita. Aiemmin samoja vetureita käytettiin yhdessä Voikkaan paperitehtaan kanssa. Vaihtotyöt UPM-Kymmene Oyj:n omalla kalustolla loppuivat Kuusankoskella vuodenvaihteessa 2008–2009.

• Nro 2000 Dv15 (poistettu käytöstä vuodenvaihteessa 2008–2009)
• Nro 15 Valmet Move 66 (myyty MVH:lle vuonna 2007)
• Nro 14 Valmet Move 90 (poistettu käytöstä vuodenvaihteessa 2008–2009)
• Nro 13 Valmet Move51h vuosimalli 1960 (käytössä 1960–1979 ja 1983–198x. Käytössä 1979–1983 Hallan sahalla)
• Nro 12 Valmet Move51m (siirretty Hallan sahalle varaveturiksi)
• Nro 10 Valmet Move 66 1973 (siirretty Kaukaalle vuonna 1996)

Tehtaalla on ollut myös muita vetureita.

Katso myös

• Voikkaan paperitehdas
• Kuusaansaaren paperitehdas
• Kymin paperitehdas
• Suomen paperiteollisuus

Lähteet

• Jorma Ahvenainen, Paperitehtaista suuryhtiöksi, Kymin Osakeyhtiö vuosina 1918-1939, Kymin Osakeyhtiö 1972, ISBN 951-95014-2-8
• Tuuri, Antti. (1999) UPM-Kymmene, Metsän jättiläisen synty. Otava. Helsinki. 493 s.
• Heikkilä, Jouko (2008) Sampo. Kertomus suomalaisesta paperista ja paperintekijöistä. Kustannusosakeyhtiö.
• YLE Kymenlaakso 17.11.2009: Vanhat paperitehtaat täyttyvät vähitellen^{[vanhentunut linkki]}
• Nykänen, Panu & Paulapuro, Hannu (2005) Telan ympäri - Vuosisata suomalaista paperikone- ja paperinvalmistustekniikkaa. Tekniikan Historian Seura THS ry. Helsinki.

Aiheesta muualla

• Kymintehdas Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.