Kustaa III
Kustaa III (24. tammikuuta (J: 13. tammikuuta) 1746 Tukholma – 29. maaliskuuta 1792 Tukholma) oli Ruotsin kuningas vuosina 1771–1792. Hän palautti ylimmän hallitusvallan säädyiltä kuninkaalle, edisti kulttuuria ja kävi sodan Venäjää vastaan (ns. Kustaan sota, 1788–1790).[1] Hänen itsevaltainen hallitsemistapansa aiheutti lopulta vakavan konfliktin aateliston kanssa, ja häntä vastaan syntyi salaliitto, joka johti hänen murhaansa.
| Kustaa III | |
|---|---|
 Kustaa III, maalannut Lorens Pasch nuorempi 1783. Vaasan hovioikeudelle tilattu muotokuva. | |
| Ruotsin kuningas | |
| Valtakausi | 12. helmikuuta 1771 – 29. maaliskuuta 1792 |
| Kruunajaiset | 29. toukokuuta 1772 |
| Edeltäjä | Aadolf Fredrik |
| Seuraaja | Kustaa IV Aadolf |
| Syntynyt |
24. tammikuuta (J: 13. tammikuuta) 1746 Tukholma, Ruotsi |
| Kuollut |
29. maaliskuuta 1792 (46 vuotta) Tukholma, Ruotsi |
| Puoliso | Sofia Magdalena |
| Lapset |
Kustaa IV Aadolf Kaarle Kustaa |
| Suku | Holstein-Gottorp |
| Isä | Aadolf Fredrik |
| Äiti | Loviisa Ulriika |
| Uskonto | luterilainen |
| Nimikirjoitus |
 |
.svg)
Jälkipolvien silmissä Kustaa III on ollut Ruotsin historian kiehtovimpia persoonallisuuksia, ja häntä pidetään myös yhtenä Ruotsin lahjakkaimmista hallitsijoista. Hänen vahvuuksiaan olivat terävä äly ja taiteellinen lahjakkuus. Heikkouksia puolestaan olivat impulsiivisuus sekä taipumus teeskentelyyn ja teatraaliseen käytökseen.[2]
Kustaa herätti jo omana aikanaan ihmisissä hyvin ristiriitaisia tunteita. Myös nykyhistorioitsijoilla on vaikeuksia saada otetta Kustaan monitahoisesta persoonallisuudesta.
Kustaa III kaappaa vallan
muokkaa- Pääartikkeli: Kustaa III:n vallankaappaus
Kustaa III tuli kuninkaaksi 25-vuotiaana, isänsä Aadolf Fredrikin kuoleman jälkeen. Ruotsin hallitusvalta kuului tuolloin säädyille, joten kuninkaan tehtäväksi jäi muodollisena valtionpäämiehenä toimiminen. Kustaalle ei kuitenkaan tällainen sivustakatsojan rooli riittänyt, sillä hänet oli kasvatettu valistuneen yksinvaltiuden kannattajaksi. Hänen mielestään kuninkaan piti toimia aktiivisesti valtakunnan politiikassa sovitellen puolueriitoja ja lieventäen säätyjen välisiä jännitteitä. Hän oli myös aidosti huolestunut Ruotsin turvallisuudesta: Venäjä ja muut ulkovallat jakelivat anteliaasti lahjuksia ruotsalaisille poliitikoille ja sekaantuivat yhä enemmän Ruotsin sisäisiin asioihin.[3] Oli jopa pelättävissä, että pidemmän päälle Ruotsille kävisi kuten Puolalle, joka menetti kokonaan itsenäisyytensä vuonna 1795.[4]
Yritettyään ensin turhaan vaikuttaa asioihin laillisilla keinoilla päätti Kustaa lopulta turvautua armeijan avulla tehtävään vallankaappaukseen. Upseeristo oli ollut jo pitkään tyytymätön siihen, miten armeijan tarpeet huomioitiin valtiopäivillä.[5] Kustaa arvioi, että armeija todennäköisesti asettuisi säätyjen ja kuninkaan välisessä konfliktissa kuninkaan puolelle. Vallankaappauksen suunnittelu alkoi keväällä 1772. Kustaan tärkeimpinä avustajina suunnittelussa olivat suomalaissyntyinen vapaaherra Jakob Magnus Sprengtporten ja ruotsalainen ylijahtimestari Johan Christopher Toll. Sprengtportenin tehtävänä oli nostaa kapinaan Suomenlinnaan sijoitetut armeijan yksiköt, kun taas Tollin vastuulla oli Skåneen sijoitettujen joukkojen suostuttelu Kustaan puolelle. Tätä suunnitelmaa ryhdyttiin toteuttamaan elokuussa 1772. Säädyt saivat kuitenkin vallankaappaushankkeesta vihiä, joten Kustaalla ei ollut aikaa odottaa kapinahankkeiden onnistumista. Hän päätti luottaa omaan puhetaitoonsa: lyhyessä ajassa hän puhui Tukholmaan sijoitetut joukko-osastot puolelleen ja sai siten pääkaupungin haltuunsa.[6]
Kustaan uhkapeli kannatti. Säätyjen 50 vuotta kestänyt valta romahti yllättävän nopeasti. Kustaa saneli 21. elokuuta 1772 uuden hallitusmuodon, joka säätyjen edustajien oli pakko hyväksyä sotilaiden läsnä ollessa. Kansalla ei juurikaan ollut halua puolustaa säätyjä, sillä säätyvallan viimeiset vuodet olivat olleet poliittisesti hyvin riitaisia ja sekavia. Valtiontalous oli käynyt konkurssin partaalla.[7] Kustaa osasi varmistella kansansuosiotaan taitavalla propagandalla, joka liioitteli säätyvallan epäkohtia ja lupasi kuningasvallan tuovan vakautta ja parempaa elintasoa.[8] Hän myös virkisti kansan muistoja Ruotsin aiemmasta suurvalta-asemasta ja esitteli itsensä Kustaa Vaasan ja Kustaa II Aadolfin urotekojen jatkajana.[4]
Ruotsin naapurimaille vallankaappaus oli huono uutinen, sillä se vähensi niiden mahdollisuuksia vaikuttaa Ruotsin sisäisiin asioihin. Venäjä, Preussi ja Tanska olivat jopa aiemmin julistaneet, että muutokset Ruotsin hallitusmuotoon ovat casus belli, eli oikeutus sotatoimille.[9] Venäjä oli kuitenkin vallankaappauksen aikaan sodassa Turkkia vastaan, ja lisäksi sitä työllisti Puolan ensimmäinen jako, johon myös Preussi osallistui. Tanska puolestaan kyllä keskitti joukkoja Ruotsin rajalle ja uhkasi sodalla, mutta ei lähtenyt kuitenkaan yksin sotaan Ruotsia vastaan.[10]
Vuoden 1772 hallitusmuoto
muokkaaUusi hallitusmuoto siirsi toimeenpano- ja nimitysvallan kuninkaalle. Aiemmin toimeenpanovaltaa käyttänyt valtaneuvosto muuttui neuvoa-antavaksi hallintoelimeksi. Myös budjettivalta siirtyi kuninkaalle, tosin hän joutui määrävälein selvittämään valtakunnan rahojenkäyttöä säädyille. Uusille veroille oli saatava säätyjen suostumus.
Lainsäädäntövalta jaettiin kuninkaan ja säätyjen kesken, eli molemmilla oli toisaalta aloiteoikeus uusiin säädöksiin, toisaalta mahdollisuus estää uusien säädösten voimaantulo (ns. veto-oikeus). Valtiopäivien koollekutsumiseen oli oikeus vain kuninkaalla. Tuomiovalta annettiin valtaneuvostolle, jonka äänestyksissä kuninkaalla oli kaksi ääntä.
Kustaa otti hallitusmuotoonsa runsaasti vaikutteita Kustaa II Aadolfin vuoden 1611 hallitsijanvakuutuksesta. Sanamuodoltaan hallitusmuoto oli monin paikoin hyvin tulkinnanvarainen. Tämä saattoi johtua kiireellisestä laatimisaikataulusta, mutta tulkinnanvaraisuus saattoi myös olla tahallista. Kun syntyi epäselvyyttä jonkin säännöksen tarkoituksesta, saattoi kuningas tulkita sen omalta kannaltaan parhain päin.[11]
Vuoden 1772 hallitusmuoto muutti Ruotsin perustuslailliseksi monarkiaksi, jossa kuninkaalla oli hyvin vahva asema. Vaikka Kustaa lisäsikin huomattavasti kuninkaan valtaa, oli hänellä eurooppalaisiin virkaveljiinsä verrattuna varsin vaatimaton asema. Esimerkiksi Ranskassa ja Preussissa kuningas oli ehdoton itsevaltias, jonka ei tarvinnut jakaa valtaansa kenenkään kanssa.
Kustaa III – valistunut hallitsija
muokkaa
Kustaa III oli monessa suhteessa hyvin edistyksellinen hallitsija. Hän uudisti oikeuslaitosta lopettamalla kidutuksen käytön kuulusteluissa. Hän myös vähensi kuolemanrangaistuksen käyttöä. Uskonnollisissa asioissa hän oli suvaitsevainen: papiston enemmistön vastustuksesta huolimatta juutalaiset saivat vuonna 1782 oikeuden harjoittaa uskontoaan tietyissä Ruotsin kaupungeissa.[12]
Kulttuurielämän kannalta Kustaa oli hyvin merkittävä hallitsija.[13] Hän perusti vuonna 1773 kuninkaallisen oopperan, vuonna 1786 Ruotsin Akatemian ja vuonna 1788 kuninkaallisen draamateatterin. Hän suosi erityisesti näyttämötaidetta, ja esiintyi itsekin näyttelijänä. Kustaan kiinnostus arkkitehtuuriin ja sisustamiseen näkyy etenkin siinä, että hänen mukaansa on nimetty kokonainen tyylisuunta, "kustavilaisuus".
Enonsa Fredrik II Suuren tavoin Kustaa oli erityisen kiinnostunut ranskalaisesta kulttuurista ja puhui sujuvasti ranskaa. Mielenkiintoa riitti myös Suomen asioihin. On jopa väitetty, ettei yksikään Ruotsin hallitsija ole osoittanut niin paljon kiinnostusta Suomen kehittämiseen kuin Kustaa.[14]
Kustaa vieraili ensimmäisen kerran nykyisen Suomen alueella vuonna 1775. Vaasaan perustettiin tuolloin hovioikeus. Kustaan hallintokaudella perustettiin myös Tampereen (1779) ja Kuopion (1775) kaupungit, ja Hämeenlinna siirrettiin Kustaan aloitteesta linnan puolustusvarustusten tieltä nykyiselle paikalleen vuonna 1777.
Kustaa ei ollut kuitenkaan kiinnostunut valtiontalouteen liittyvistä asioista, joten hän delegoi vastuun niistä muille.lähde? Aluksi valtiontaloudesta vastasi Johan Liljencrants. Hän onnistui vakauttamaan valuutan arvon lunastamalla setelirahat pois liikenteestä. Ruotsi siirtyi hopearahakantaan. Valtion tuloja yritettiin lisätä säätämällä vuonna 1775 viinanpolttomonopoli valtiolle. Kansa kuitenkin jatkoi ahkerasti viinan kotipolttoa. Kun viranomaiset alkoivat sakottaa kotipolttajia ja takavarikoida viinapannuja, aiheutui tästä suurta katkeruutta, ja kuninkaan kansansuosio heikkeni. Kustaa rauhoitti tilanteen palauttamalla kotipoltto-oikeuden vuonna 1777.[15]
Kustaalla oli myös huonot puolensa. Hänen tunteellinen ja oikutteleva luonteensa teki politiikasta epäjohdonmukaista.[16] Kuninkaan tuhlaavaisuus heikensi vaarallisella tavalla valtiontaloutta. 1780-luvulla hän alkoi hallita yhä itsevaltaisemmin ja asetti virkanimityksissä usein henkilökohtaiset mieltymyksensä pätevyyden edelle. Kuninkaan ympärille kasvoi liehittelijöiden ja juonittelijoiden verkosto, mikä heikensi valtionhallinnon toimivuutta. Hän myös perui joitakin aiemmin tehtyjä edistyksellisiä säädöksiä. Esimerkiksi vuoden 1774 painovapauslaki kavensi huomattavasti sananvapauden rajoja.
Perhe-elämä
muokkaaKustaa avioitui vuonna 1766 tanskalaisen prinsessan Sofia Magdalenan kanssa. Kihloihin he olivat menneet jo viisivuotiaina. Avioliitosta tuli onneton, sillä Sofia Magdalena ei uskonnollisena ja ujona koskaan sopeutunut Kustaan eloisaan hoviin. Lisäksi Kustaan äiti, leskikuningatar Loviisa Ulriika, joka oli vastustanut poikansa avioliittoa, teki parhaansa pilatakseen sen kokonaan.[13][17]
Kustaan ja Sofia Magdalenan välinen kirjeenvaihto on arkistoitu Uppsalan yliopiston kirjastoon. Kustaa kohteli pitkään puolisoaan varoen, mutta suomalaisen hovitallimestari Adolf Fredrik Munckin avustamana puolisot lähenivät toisiaan. Liikkui tosin huhuja näiden kolmen jakamasta vuoteesta ja mahdollisuudesta, että Munck olisi kruununperillisen Kustaa Aadolfin isä.[17] Myöhempi historiankirjoitus on kuitenkin yleisesti vapauttanut Munckin isyysepäilyistä ja kuningasta pidetään kruununperillisen todellisena isänä, vaikka esimerkiksi kuninkaan äiti uskoikin muuta.[18]
Kustaan toinen poika Kaarle Kustaa kuoli jo vauvaiässä. Pojan kuolema oli Kustaalle niin suuri järkytys, että hän ei kyennyt osallistumaan hautajaisiin.
Hyökkäys Venäjälle
muokkaa- Pääartikkeli: Kustaa III:n sota
Vaikka Kustaa III viihtyi parhaiten teatterissa, eivät sotilasasiatkaan olleet hänelle vastenmielisiä. Ulkopolitiikassa suurin painoarvo oli idänpolitiikalla, eli Ruotsin suhtautumisessa Venäjän uhkaan.[14] Kustaa osoitti suurta mielenkiintoa Suomen itärajan puolustusta kohtaan ja valtuutti Göran Magnus Sprengtportenin (Yrjö Maunu Sprengtporten) perustamaan rajalle pieniä helposti liikuteltavia yksiköitä, jotka soveltaisivat vihollisen torjumiseen sissitaktiikkaa. Viaporin ja Svartholman linnoituksia vahvistettiin sekä laivastoa kehitettiin. Rantasalmelle perustettiin Sprengtportenin aloitteesta Haapaniemen kadettikoulu. Sprengtporten oli erittäin lahjakas upseeri, mutta hän ajautui vuonna 1780 välirikkoon kuninkaan kanssa ja erosi virastaan. Hänen eronsa on arvioitu olleen korvaamaton vahinko Suomen puolustukselle.[19]
Sprengtporten ei ollut ainoa mies, jolla oli vaikeuksia tulla toimeen kuninkaan kanssa. 1780-luvulla aateliston tyytymättömyys kuninkaan itsevaltaiseen hallintotapaan kasvoi. Tässä tilanteessa Kustaa alkoi etsiä sotilaallisia keinoja oman kunniansa kirkastamiseksi. Ruotsin suurvalta-aseman palauttaminen valloitussodan avulla oli alun alkaenkin ollut keskeinen osa hänen ulkopolitiikkaansa. Taustalla vaikutti myös hänen halunsa esiintyä suurena Kustaa II Aadolfin kaltaisena soturikuninkaana.[15]
Ensin Kustaa suunnitteli hyökkäystä Norjaan, mutta muutti sitten mielensä ja otti tavoitteekseen Venäjälle vuosina 1721 ja 1743 menetettyjen alueiden palauttamisen. Hyökkäyssotaan olisi kuitenkin tarvittu valtiopäivien lupa, joten Kustaa tarvitsi tekosyyn sodanjulistukseen. Sellainen saatiin kesäkuussa 1788, kun venäläinen rajapartio eksyi Suomen puolelle.
Sota sujui kokonaisuutena huonosti. Vaikka Venäjä oli samaan aikaan sodassa Turkkia vastaan, se pystyi puolustautumaan menestyksellisesti. Maavoimien hyökkäys Haminaa kohti pysähtyi heti alkuunsa, eikä Suursaaren meritaistelussa pystytty lyömään Venäjän laivastoa. Alkuperäinen suunnitelma Pietarin valtaamisesta osoittautui täysin epärealistiseksi. Upseerien keskuuteen levisi kapinamieliala: jotkut ottivat maanpetoksellisella tavalla yhteyttä Venäjän keisarinna Katariina II:een (ns. Liikkalan nootti), ja 112 upseeria oli mukana ns. Anjalan liitossa, jossa kuningasta arvosteltiin laittoman hyökkäyssodan aloittamisesta. Tavallisten sotilaiden keskuuteen kapina ei kuitenkaan levinnyt, vaikka olosuhteet rintamalla olivatkin enimmäkseen kurjat.[20]
Vaikeassa tilanteessa Kustaa pohti jopa kruunusta luopumista. Tanskan sodanjulistus antoi hänelle kuitenkin sopivan syyn poistua ongelmalliselta itärintamalta. Tanskalaisten hyökkäys torjuttiin, ja Kustaa levitti propagandaa, jossa hänet esiteltiin isänmaan pelastajana. Anjalan liiton upseereista puolestaan tuli kansan silmissä maanpettureita, vaikka tosiasiassa upseerit olivat vain vaatineet Ruotsin lakien noudattamista ja rauhan palauttamista. Anjalan liiton johtajat vangittiin, ja heistä yhdeksän tuomittiin kuolemaan, mutta vain yksi lopulta teloitettiin.
Venäjän vastaisen sodan ratkaisutaistelut käytiin Suomenlahdella. Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa elokuussa 1789 Ruotsi kärsi tappion, mutta Ruotsinsalmen toinen meritaistelu heinäkuussa 1790 päättyi Ruotsin suureen voittoon. Ruotsi ja Venäjä olivat nyt molemmat saaneet tarpeekseen sotimisesta. Maiden välillä solmittiin 14. elokuuta 1790 Värälän rauha, jossa rajat pysyivät entisellään.
Yhdistys- ja vakuuskirja
muokkaa- Pääartikkeli: Yhdistys- ja vakuuskirja
Lujittaakseen asemaansa Kustaa III:n oli ennen kaikkea pyrittävä aateliston vallan vähentämiseen. Niinpä hallitusmuotoon lisättiin vuonna 1789 ns. yhdistys- ja vakuuskirja, joka muun muassa lakkautti valtaneuvoston ja kavensi aateliston yksinoikeutta moniin valtion virkoihin. Talonpoikien asemaa sen sijaan parannettiin, sillä heidän omistusoikeutensa perintötiloihin turvattiin.
Aatelisto luonnollisestikin vastusti jyrkästi yhdistys- ja vakuuskirjaa. Kustaa ratkaisi ongelman käskemällä aateliston edustajat poistumaan asiaa käsittelevästä kokouksesta.[21] Hänen itsevaltainen käytöksensä saavutti näin uuden huipun. Tällainen menettely voidaan jopa tulkita uudeksi vallankaappaukseksi, sillä hän muutti hallitusmuodon vastaisesti aateliston etuoikeuksia ilman sen hyväksyntää.[22]
Kuningas murhataan
muokkaa
Kustaa III joutui hallintokautensa lopussa yhä enemmän etsimään tukea alemmilta säädyiltä. Varsinkin talonpojat olivat hyvin kuningasmielisiä. Tilanne oli Kustaan kannalta erikoinen. Hän oli erittäin hienostunut ihminen, joka viihtyi oopperassa, tanssiaisissa ja naamiaisissa. Hänen tukijansa puolestaan olivat maaseudun köyhissä oloissa asuvia talonpoikia, joille kevytmielinen hovielämä oli täysin vierasta.
Kustaan taipumus luottaa vain omiin suosikkeihinsa kasvoi hänen hallintokautensa loppua kohti, mikä herätti paljon katkeruutta vallasta syrjään joutuneissa aatelismiehissä.[2] Vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja johti lopulta kuninkaan ja aatelistoon täydelliseen välirikkoon.[22] Tyytymättömyys kuninkaaseen kasvoi niin suureksi, että syntyi hänen murhaamiseensa tähtäävä salaliitto. Siihen kuului noin sata miestä, enimmäkseen aatelisia. Osa salaliittolaisista toivoi, että kuninkaan murhan jälkeen voitaisiin palata aiempaan hallintojärjestelmään, jossa säädyt ja varsinkin aatelisto käytti ylintä valtaa. Osa puolestaan oli mukana puhtaasti henkilökohtaisen kaunan vuoksi.
Murhatyön tekijäksi valikoitui kapteeni Jacob Johan Anckarström. Hän ampui 16. maaliskuuta 1792 Kustaata kylkeen Tukholman oopperatalon naamiaisissa. Kuninkaan haavoja ei pidetty ensin hengenvaarallisina, mutta ammuksena käytetty ruostunut rautanaula aiheutti kuolion, ja kuningas kuoli kaksi viikkoa myöhemmin. Uudeksi kuninkaaksi tuli hänen alaikäinen poikansa Kustaa IV Aadolf.
Salaliittolaiset eivät saavuttaneet poliittisia tavoitteitaan, sillä kuninkaan murhaa pidettiin kansan keskuudessa raukkamaisena tekona. Kustaan luoma kuningasvaltainen hallintojärjestelmä jäi voimaan. Koska Kustaa IV Aadolf oli alaikäinen, valta siirtyi Kustaa III:n veljelle, Södermanlannin herttua Kaarlelle, joka syrjäytti Kustaa III:n suosikit laillisuuden rajoja hiponein keinoin oman suosikkinsa vapaaherra Gustaf Adolf Reuterholmin avulla. Kustaa oli ollut jyrkästi Ranskan vallankumousta vastaan, ja oli jopa laatinut kunnianhimoisia suunnitelmia siitä, miten hänen avustuksellaan vanha hallinto palautettaisiin Ranskaan.
Paljon myöhemmin, 1850-luvulla, italialainen Giuseppe Verdi sävelsi oopperan nimeltä ”Naamiohuvit”, joka perustuu väljästi Kustaa III:n murhaan.
Lähteet
muokkaa- Fagerlund, Rainer – Villstrand, Nils Erik – Jern, Kurt: Kuninkaita ja alamaisia. Suomentanut Mirja Itkonen. Schildt 2000. ISBN 951-50-1241-4.
- Grenholm, Gunvor (toim.): Den svenska historien 9. Bonniers 1978. ISBN 91-0-042678-4.
- Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta. Werner Söderström Osakeyhtiö 1999. ISBN 951-0-23739-6.
- Virrankoski, Pentti: Suomen historia 1, s. 321–342. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001. ISBN 951-746-341-3.
Viitteet
muokkaa- ↑ Knapas, Rainer – Mäntylä, Ilkka: ”Kustaa III (1746–1792)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 555–562. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Fagerlund, Villstrand, Jern s. 401
- ↑ Virrankoski s. 322; Karonen s. 406
- ↑ a b Karonen s. 404
- ↑ Karonen s. 402
- ↑ Virrankoski s. 323
- ↑ Virrankoski s. 317
- ↑ Virrankoski s. 325
- ↑ Fagerlund, Villstrand, Jern s. 356
- ↑ Fagerlund, Villstrand, Jern s. 359
- ↑ Karonen s. 407
- ↑ Virrankoski s. 331
- ↑ a b Virrankoski s. 332
- ↑ a b Fagerlund, Villstrand, Jern s. 402
- ↑ a b Virrankoski s. 333
- ↑ Karonen s. 411
- ↑ a b Grenholm s. 67
- ↑ Knapas, Rainer: ”Munck, Adolf Fredrik (1749 - 1831)”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 746–748. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Virrankoski s. 328
- ↑ Virrankoski s. 334–336
- ↑ Virrankoski s. 337
- ↑ a b Fagerlund, Villstrand, Jern s. 418
Aiheesta muualla
muokkaa
- Gustav III hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
|
Edeltäjä: Aadolf Fredrik |
Ruotsin kuningas 1771–1792 |
Seuraaja: Kustaa IV Aadolf |