Heeros

Heeros (m.kreik. ἥρως, hērōs) tarkoitti antiikin Kreikassa sankaria, jota usein saatettiin pitää puolijumalana. Heerokset olivat joko sotataidoillaan tai muilla uroteoilla ansainneet ihmisten kunnioituksen, ja he saattoivat olla jo syntyjään osaksi jumalaista alkuperää. Todellisia henkilöitä saatettiin korottaa heerokseksi, mutta useat heerosmyytit ovat niin vanhoja, ettei voida enää tietää, mistä ne ovat saaneet alkunsa.

Antiikin Kreikassa tunnettuja heeroksia olivat muun muassa Herakles, Kastor ja Polydeukes, Peleus, Pelops, Kadmos, Akhilleus, Aineias, Sarpedon ja Theseus, Roomassa puolestaan esimerkiksi Rooman kaupungin myyttiset perustajat Romulus ja Remus. Jollekin heerokselle omistettua pyhäkköä kutsutaan herooniksi.

Termillä eponyymi heeros tarkoitetaan jollekin paikalle tai muulle asialle nimensä antanutta heerosta. Esimerkiksi najadi Euboian katsottiin antaneen nimensä Euboian saarelle. Attikassa eli Ateenan kaupunkivaltion muodostaneella alueella eponyymeillä heeroksilla viitattiin fyleille eli ”heimoille" nimensä antaneisiin heeroksiin. Esimerkiksi Erekhtheis-fylen eponyymi heeros oli Ateenan myyttinen kuningas Erekhtheus.

Termillä kulttuuriheeros tarkoitetaan usein luojajumalan rinnalla esiintyvää ja ikään kuin hänen työtään jatkavaa olentoa, joka keksii monet kulttuurin yksityiskohdat. Suomalaisessa muinaisuskossa kulttuuriheeroksia ovat esimerkiksi Väinämöinen, joka valmistaa kanteleen, sekä Ilmarinen, joka takoo Sammon. Kulttuuriheerokseen liittyy usein myös ajatus heeroksen kerran tapahtuvasta paluusta kansansa keskuuteen. Kulttuuriheerosta ei useinkaan palvota, koska myytit säilyttävät muiston hänen teoistaan. Jeesus ja pyhimykset esiintyvät usein kulttuuriheeroksen asemassa nimenomaan kansanomaisessa uskonnollisessa elämässä, mikä osoittaa tämän jumalatyypin produktiivisuutta.