Kreikan sisällissota
Kreikan sisällissota käytiin vuosina 1946–1949. Se oli ensimmäinen kommunismin mittelö konservatiivisia voimia vastaan toisen maailmansodan jälkeen. Konservatiivisen puolen voitto johti Kreikan liittymiseen Natoon ja koko Välimeren itäosan painottumiseen osaksi länttä kylmässä sodassa.
| Kreikan sisällissota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa kylmää sotaa | |||||||
 | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
|
| ||||||
| Komentajat | |||||||
|
|
|||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
100 000 miestä |
20 000 miestä ja naista | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
12 777 kaatunutta |
38 000 kaatunuttalähde? | ||||||
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
Ennen Kreikan sisällissotaa Iso-Britannia oli neuvotellut Neuvostoliiton kanssa lokakuussa 1944 prosenttisopimuksen, jossa Britannian pääministeri Winston Churchill oli vaatinut, että Britannia saa 90 prosentin vaikutusvallan Kreikassa. Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 Churchill vetosi prosenttisopimukseen ja Kreikasta ei tullut osa Neuvostoliiton vaikutuspiiriä. 5. maaliskuuta 1946 Churchillin pitämän Rautaesirippu-puheen aikaan Kreikka jäi rautaesiripun läntiselle puolelle.
Varsinaisesti sodan pohjustaminen alkoi jo 1942–1944 saksalaisten miehityksen aikana, kun vasemmisto ja oikeisto kilpailivat vastarintaliikkeen johtoasemasta. Toisen maailmansodan päätyttyä vastarintaliikkeessä voitolle päässeet sosialistit saivat vastaansa liittoutuneiden tukeman oikeistolaismielisen pakolaishallituksen.
Kommunistit hävisivät sisällissodan, ja Kreikka oli ainoa itäisen Euroopan maa josta ei tullut Neuvostoliiton satelliittimaa, kun sisällissodan seurauksena Kreikasta tuli Yhdysvaltain liittolainen ja se liittyi puolustusliitto Natoon. Tämän vuoksi Kreikan suhteet Neuvostoliiton kanssa liittoutuneisiin pohjoisiin naapurimaihin muodostuivat etäisiksi.
Sisällissotaa edeltävät tapahtumat
muokkaaSyyskuussa 1944 allekirjoitetun Casetan sopimuksen mukaan kaikkien kreikkalaisten sissijoukkojen piti olla Kreikan pakolaishallituksen alaisia. Pakolaishallitusta johti Geórgios Papandréou, joka palasi Kreikkaan 18. lokakuuta 1944 brittien sota-aluksella.[1] Papandreoun hallitus määräsi kreikkalaisjoukot brittikenraali Scobien komentoon. ELAS, kommunistien johtama "kansan vapautusarmeija" ei noudattanut sopimusta, vaikka EAM eli ELASin poliittinen siipi oli edustettuna Papandreoun hallituksessa. ELAS oli tässä vaiheessa ottanut vallan suurimmassa osassa Kreikkaa.
Monet ELAS:in jäsenistä olivat Makedonian slaaveja, jotka olivat perustaneet vuonna 1944 SNOF:in (slavomakedonialaisten vapautusrintama), jonka Jugoslavian kommunistinen partisaanijohtaja Josip Broz Tito oli hyväksynyt. Titon tavoitteena oli perustaa Makedonian sosialistinen tasavalta, mihin Kreikan kommunistinen puolue (KKE) suhtautui hyvin positiivisesti. Myöhemmin ELAS ja SNOF irtisanoutuivat tästä tavoitteesta, ja suunnitelma hylättiin lopullisesti. EAM:n kuusi ministeriä erosi Papandréoun hallituksesta 1. joulukuuta 1944.
Sisällissodan esinäytös – ELAS:n vallankaappausyritys joulukuussa 1944
muokkaaEnsimmäiset taistelut käytiin ELAS:n ja brittien tukemien hallituksen joukkojen välillä joulukuussa 1944.[2] Taistelut jatkuivat koko joulukuun Ateenassa. Vaikka ELAS olikin vahvistanut sotilaallista asemaansa Ateenassa joulukuun puoleenväliin tultaessa, se suostui neuvotteluihin ja poistumaan Ateenasta ja Salonikista, mikäli uusi kansallinen yhteishallitus saadaan aikaan. Tällöin Ateenaan oli jo kutsuttu mahdolliseksi tulevaksi pääministeriksi maanpaosta kenraali Nikólaos Plastíras, joka oli ollut 1920-luvun tasavallan syntymisen keskeisiä hahmoja.[3] Tilannetta ratkottiin niin, että valtionhoitajaksi nimitettiin arkkipiispa Damaskinós.[4] Nimitys kuitenkin viivästyi maanpaossa olevan kuningas Yrjö II:n vastustukseen. Brittien painostamana kuningas Yrjö hyväksyi Damaskinósin nimityksen 31. joulukuuta 1944.[5] Neuvotteluissa ELAS esitti pitkälle meneviä vaatimuksia hallituspaikoista, jonka vuoksi mukana olleet muut kreikkalaisneuvottelijat eivät hyväksyneet ELAS:n ehtoja. [6] Heti vuoden 1945 alussa kenraali Plastíras valittiin pääministeriksi kompromissiehdokkaana sekavassa poliittisessa tilanteessa.[7]
Taistelut kuitenkin jatkuivat. Aselepo ELAS:n ja kenraali Scobien alaisten joukkojen välillä saatiin solmittua 11. tammikuuta 1945.[8]
Ensimmäiset parlamenttivaalit – ELAS käynnistää sodan Pohjois-Kreikassa
muokkaaKreikan ensimmäiset vapaat vaalit pidettiin maaliskuussa 1946, vaalit voitti ei-kommunistinen enemmistö. Pääministeri Konstantínos Tsaldáris järjesti syyskuussa 1946 kansanäänestyksen monarkiasta. Kansanäänestyksen voittivat monarkian kannattajat 75 prosentin kannatuksella ja he olivat vaatimassa kuningas Yrjö II:n paluuta kotimaahan. Kommunistit eivät olleet tyytyväisiä näihin tuloksiin ja levottomuudet maassa kiihtyivät.
Sodan tapahtumia
muokkaa
Vasemmistolaiset aloittivat uudelleen kapinoinnin maaliskuussa 1946. 30 entistä ELAS:in jäsentä hyökkäsi poliisiasemalle Litohoron kylässä. Kreikan Demokraattinen Armeija (Δημοκρατικός Στρατός Ελλάδας, Dimokratikós Stratós Elládas, DSE) oli perustettu. DSE:n komentajana toimi ELAS:in veteraani Márkos Vafeiádis Jugoslaviassa olevassa tukikohdassa.
Molemmat Jugoslavian ja Albanian kommunistihallitukset hyväksyivät Kreikan kommunistipuolueen KKE:n taistelijat. DSE värväsi noin 10 000 partisaania eri puolelta Kreikkaa. Kreikan armeijassa oli noin 90 000–100 000 ammattisotilasta. Iso-Britannia oli antanut Kreikalle taloudellista tukea 95 miljoonaa puntaa. Presidentti Harry S. Truman ilmoitti Yhdysvaltojen auttavan Kreikkaa kommunistien painostusta vastaan. Tätä ilmoitusta kutsuttiin myöhemmin termillä Trumanin oppi.
DSE suoritti laaja-alaisia hyökkäyksiä pohjoisen Kreikan Epeiroksessa, Thessaliassa ja Makedoniassa. Taistelut olivat kuitenkin enimmäkseen sissisotaa alueen vuoristossa. Vasemmistolaiset antartes-partisaanit saivat apua muun muassa Jugoslaviasta, Albaniasta ja Bulgariasta. Kuitenkin Kreikan kommunistipuolue KKE päätti siirtyä sissisodan taktiikasta täysimittaiseen sotaan syyskuussa 1947. YK:n yleiskokous perusti syksyllä 1947 Balkanin komitean (UNSCOP), joka kokosi valvontaryhmän tutkimaan syntynyttä kriisitilannetta.[9] KKE ilmoitti oman hallituksen perustamisesta joulukuussa 1947 ja hallituksen pääministeriksi valittiin Vafeiádis. Tämän ilmoituksen johdosta Ateenan hallitus kielsi lopullisesti KKE:n.
DSE oli voimakkaimmillaan vuoden 1948 aikana. DSE laajensi sotatoimiaan Peloponnesokselle ja Attikaan (noin 20 kilometriä Ateenasta) saakka. DSE:llä oli suurimmillaan 20 000 taistelijaa, joista 14 000 oli Makedonian slaaveja. Yhdysvaltojen suuret asetoimitukset muuttivat sodan kuitenkin voitokkaaksi konservatiivisille voimille. Konservatiivien sotavoimia johti Aléxandros Papágos ja brittien sotajoukkoja James Van Fleet, kommunistien joukkojen komentajana toimi Vafeiádis.
Sodan loppu
muokkaaNeuvostoliitto ja sen satelliitit katkaisivat suhteet presidentti Titon Jugoslaviaan, joka oli ollut Kreikan kommunistipuolueen suurin tukija vuodesta 1944 lähtien. Tämän seurauksena Kreikan kommunistipuolue ei saanut täydellistä tukea Neuvostoliitolta, mikä osaltaan vaikutti sodan lopputulokseen. Vafeiádista syytettiin titolaisuudesta tammikuussa 1949. Hänet syrjäytettiin poliittisista ja sotilaallisista tehtävistä ja hänen tilalleen valittiin Níkos Zachariádis. Papágos käynnisti päähyökkäyksen DSE:n sotavoimia vastaan, koodinimellä operaatio Soihtu elokuussa 1949. Hyökkäys johti Kansallisen armeijan voittoon ja DSE kärsi raskaita tappioita. DSE:n taistelijoista useimmat oli vangittu tai paennut rajan yli Albaniaan. Elokuun lopulla Albanian hallitus kielsi Neuvostoliiton vaatimuksesta Kreikan kommunistipuoluetta KKE:ta ja siihen kuuluvaa DSE:ta suorittamasta sotatoimia Albanian alueelta. Myös Jugoslavian presidentti Tito kielsi DSE:n sissejä suorittamasta sotatoimia Jugoslavian alueelta. Zachariádis suostui aloittamaan aselevon 16. lokakuuta 1949.
Sodan vaikutus
muokkaaSisällissodan seurauksena Kreikasta tuli Yhdysvaltain liittolainen ja se liittyi puolustusliitto Natoon. Tämän vuoksi Kreikan suhteet Neuvostoliiton kanssa liittoutuneisiin pohjoisiin naapurimaihin muodostuivat etäisiksi.
Lähteet
muokkaa- Grimberg, Carl & Bjol, Erling: Kansojen historia. Osa 22 – Rauhasta kylmään sotaan, s. 97–98. WSOY, 1984. ISBN 951-0-09750-0
- Tauno Kuosa: ”VII Luku: Länsi herää huomaamaan kommunistien taholta tulevan uhan”, Oman aikamme maailmantapahtumat, osa 1: 1945–1953: hyökkäävä kommunismi, s. 251-259. WSOY, 1965.
Viitteet
muokkaa- ↑ Puoli miljoonaa ihmistä kuollut nälkään Kreikassa. Helsingin Sanomat, 20.10.1944, s. 5. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 6.11.2020.
- ↑ Kuohunta Ateenassa jatkuu - Suurlakko ja poikkeustila kaupungissa jatkuu. Helsingin Sanomat, 5.12.1944, s. 7. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 7.11.2020.
- ↑ ELAS joukot suostuvat poistumaan Attikasta - Ehtona kuitenkin hallituksen joukkojen poistuminen Ateenasta. Helsingin Sanomat, 17.12.1944, s. 8. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 7.11.2020.
- ↑ Kreikassa rauhallisempaa - Arkkipiispa Damaskinos ryhtyy valtionhoitajaksi. Helsingin Sanomat, 18.12.1944, s. 4. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 7.11.2020.
- ↑ Damaskinós, Archbishop of Athen Encyclopedia Britannica. Viitattu 7.11.2020. (englanniksi)
- ↑ Ateenan neuvottelut päättyneet - ELASin edustajat esittäneet uusia pitkällemeneviä vaatimuksia. Helsingin Sanomat, 28.12.1944, s. 6, 8. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 7.11.2020.
- ↑ Kenraali Plastiras Kreikan uuden hallituksen johtoon. Helsingin Sanomat, 4.1.1945, s. 4. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 7.11.2020.
- ↑ ELASin ja Scobien aseleponeuvottelut. Helsingin Sanomat, 12.1.1945, s. 4. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 7.11.2020.
- ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 104. Otava, 1966.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kreikan sisällissota Wikimedia Commonsissa