Korean sota
Korean sota käytiin vuosina 1950–1953 Korean demokraattisen kansantasavallan (Pohjois-Korea) ja Korean tasavallan (Etelä-Korea) välillä. Korea oli jaettu toisen maailmansodan seurauksena, ja niemimaalla oli kahakoitu jo 1940-luvun lopulla. Totaalinen sota alkoi kesäkuussa 1950, kun Pohjois-Korean joukot hyökkäsivät Etelä-Koreaan ja valloittivat muutamassa viikossa lähes koko niemimaan.
| Korean sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Alhaalta myötäpäivään: Yhdysvaltain merijalkaväen joukot nousevat maihin Incheonissa; Pjongjangista vetäytyvät YK-joukot ylittävät 38. leveyspiirin; Yhdysvaltain merijalkaväen 1. divisioonan joukot vangitsevat kiinalaisia kommunisteja Keski-Korean rintamalla Hoengsongissa; Yhdysvaltain ilmavoimien 3. lennoston Douglas A-26 Invader -rynnäkköpommituskoneesta pommitetaan pohjoiskorealaisten kommunistien kohdetta; Korealaisia pakolaisia yhdysvaltalaisen M26 Pershing -panssarivaunun edessä;
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
 Korean tasavalta Yhdistyneet kansakunnat:
|
 Pohjois-Korea Kiina Neuvostoliitto
| ||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
Yhteensä: |
Pohjois-Korea 260 000 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
|
| ||||||||
|
Siviilejä 1 315 000–1 946 240 | |||||||||
Syyskuussa Yhdysvaltojen johtamat YK-joukot puuttuivat sotaan Etelä-Korean puolella ja tekivät maihinnousun pohjoiskorealaisten joukkojen selustaan Japanin-puoleiselta rannikolta Busanissa. Pohjois-Korea joutui tappiolle ja lokakuussa YK-joukot saavuttivat Korean ja Kiinan rajan muodostavan Jalu-joen. Kiinan kansantasavallan joukot liittyivät sen jälkeen sotaan Pohjois-Korean puolella ja työnsivät YK-joukot takaisin etelään. Vuonna 1951 rintamalinja vakiintui lähelle Koreoiden vanhaa rajaa, eikä sodassa sen jälkeen tapahtunut merkittäviä käänteitä. Aselepo astui voimaan kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin.
Vaikka Neuvostoliitto ei virallisesti osallistunut sotatoimiin, se tuki Pohjois-Koreaa auttamalla ylintä johtoa strategian suunnittelussa ja toimittamalla tarvikkeita ja aseita. Korean sota oli tyypillinen kylmän sodan sijaissota, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kamppailivat vaikutusvallasta jonkin muun maan alueella. Korea tuhoutui sodassa pahoin ja lähes kaikki niemimaan suurkaupungit raunioituivat. Sodan osapuolet syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin. Sodassa kuoli vähintään satoja tuhansia sotilaita ja yli miljoona siviiliä.
Sodan nimi
muokkaaEtelä-Koreassa sota tunnetaan nimellä ”625-levottomuudet” sodan alkamispäivän eli 25. kesäkuuta mukaan (hangul 6.25 동란, hanja 6.25 動亂; Yug-i-o dongnan).[7]
Pohjois-Koreassa sodan virallinen nimi on ”isänmaan vapautussota” (hangul 조국해방전쟁, hanja 祖國解放戰爭, Joguk haebang jeonjaeng), mutta epävirallisesti ”Joseon-sota” eli ”Korean sota” (hangul 조선전쟁, hanja 朝鮮戰爭; Joseon jeonjaeng).[8]
Kiinassa sodan nimi on virallisesti ”sota Amerikan vastustamiseksi ja Korean avustamiseksi” (perint. 抗美援朝戰爭, yksink. 抗美援朝战争; Kàngměi Yuáncháo Zhànzhēng),[9] vaikkakin epävirallisissa yhteyksissä käytetään nykyään yleisemmin nimitystä ”Chaoxian-sota” (perint. 朝鮮戰爭, yksink. 朝鲜战争; Cháoxiǎn Zhànzhēng), ja Hongkongissa ja Macaossa lisäksi nimitystä ”Han-sota” (perint. 韓戰, yksink. 韩战; Jyutping Hon4 Zin3), jotka molemmat kääntyvät ”Korean sota”.
Lännessä sodasta käytetään joskus nimeä ”unohdettu sota” (The Forgotten War) johtuen sen vähäisestä huomioinnista sekä sodan aikana ja sen jälkeen, erityisesti verrattuna sitä edeltäneeseen toiseen maailmansotaan ja sitä seuranneeseen Vietnamin sotaan.
Korean sota loi laajemman sodanuhkan, joka puolestaan synnytti varautumista ja taloudellista toimeliaisuutta, korkeasuhdanteen, joka tunnetaan Korean suhdanteen tai Korean konjunktuurin nimellä.[10]
Sodan tausta
muokkaaKorean jako
muokkaaEnnen toista maailmansotaa Koreaa oli hallinnut Japani. Japani ja Korean Joseon-dynastia olivat solmineet protektoraattisuhteen vuonna 1905 ja vuonna 1910 Korea oli liitetty suoraan Japaniin.[11] Vielä ennen maailmansodan loppua sodan voittaneet liittoutuneet olivat Teheranin ja Jaltan konferensseissa päättäneet, että Korean itsenäisyys palautettaisiin sodan jälkeen in due course eli sopivan ajan tullen.[12] Helmikuussa 1945 sovittiin Jaltassa Korean niemimaan jaosta kahtia 38. leveyspiiriä pitkin siten, että pohjoispuoli jäisi Neuvostoliiton ja eteläpuoli Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeeksi, kunnes olisi sovittu niiden yhdistämisestä yhdeksi valtioksi.[13] Korean niemimaa sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla Keltaisenmeren ja Japaninmeren välissä, eikä kumpikaan suurvalta halunnut sen joutuvan toisen vaikutuspiiriin.[12]
Japanin antautuessa Yhdysvallat oli ehdottanut Mantšuriaan edenneelle Neuvostoliitolle, että Neuvostoliitto ottaisi vastaan japanilaisten antautumisen 38. leveysasteen pohjoispuolella ja Yhdysvallat sen eteläpuolella. Neuvostoliitto suostui ja miehitti Korean niemimaan pohjoisosat amerikkalaisjoukkojen saapuessa syyskuussa 1945. Vielä Moskovan konferenssissa joulukuussa 1945 ajatuksena oli, että Koreasta tehtäisiin Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Britannian ja Kiinan välinen holhoushallintoalue viiden vuoden ajaksi ennen itsenäisyyttä, mutta Neuvostoliitto luopui lopulta ajatuksesta. Korea jäi näin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton miehittämiin kahteen osaan.[14]
Koreat olivat muodostumassa kahdeksi eri valtioksi, kun esimerkiksi vuonna 1946 kummallakin puolella oli perustettu omat väliaikaiset lainsäädäntöelimensä. Yhdysvallat halusi eroon omasta miehityshallinnostaan, mutta toisaalta etelää ei haluttu jättää kokonaan oman onnensa nojaan. Yhdysvallat ehdotti Yhdistyneissä kansakunnissa vuonna 1947 Korean itsenäisyyden tunnustamista ja koko niemimaalla järjestettäviä vaaleja. Ehdotus hyväksyttiin yleiskokouksessa marraskuussa, mutta Neuvostoliitto ei odotetusti päästänyt vaalivalvojia miehitysalueelleen. YK oli nyt kuitenkin näin laillistanut hallinnon etelässä, jossa vaalit järjestettiin. Vaalit voitti konservatiivinen Syngman Rhee, joka oli ajanut itsenäisyyttä Korean jakautumisenkin hinnalla. Korean tasavalta eli Etelä-Korea perustettiin virallisesti 15. elokuuta 1948. Tasavallan perustamisen jälkeen amerikkalaisjoukot vedettiin pois ja maahan jäi vain muutama sata sotilasneuvonantajaa.[15] Korean demokraattinen tasavalta eli Pohjois-Korea julistettiin perustetuksi 8. syyskuuta, eli noin kuukausi Etelä-Korean jälkeen. Pohjoisessa valtaan nousi Kim Il-sung. Kim edusti Korean kommunistisen liikkeen niin sanottua Kapsan-ryhmää, joka koostui maailmansodan aikana Neuvostoliittoon siirtyneistä ja Mantšuriassa toimineista sisseistä, joilla oli läheiset yhteydet Neuvostoliiton miehityshallintoon.[16]
Sodan syttymisen syy
muokkaaMolemmat Koreat pitivät itseään koko niemimaan oikeutettuina hallitsijoina ja molemmilla puolilla oli halu yhdistää niemimaa. Etelässä presidentti Rhee oli esimerkiksi omaksunut tunnuslauseen ”Marssikaamme pohjoiseen”. Yhdysvalloilta oli pyydetty sotilasapua, mutta amerikkalaiset eivät olleet halukkaita tukemaan maan väkivaltaista yhdistämistä ainakaan avoimesti. Yhdysvallat aseisti Etelä-Koreaa, mutta esimerkiksi raskasta aseistusta sille ei luovutettu, jotta Rheetä ei innoitettaisi seikkailupolitiikkaan. Neuvostoliiton apu Pohjois-Korealle oli sen sijaan huomattavaa, vaikkakin sotilaansa Neuvostoliitto oli kotiuttanut vuonna 1948.[17]
Neuvostoliiton sittemmin avautuneen arkistoaineiston perusteella tiedetään, että tulevan sodan suunnitteluun olivat osallistuneet osapuolet sekä Neuvostoliitosta että Pohjois-Koreasta. Aloitteen hyökkäyksestä teki Kim Il-sung, joka Kiinan kommunistien menestyksen rohkaisemana lähetti Stalinille viestin Korean niemimaan eteläosan vapauttamisesta tammikuun puolivälissä 1950. Stalin vastasi 30. tammikuuta lähettämällä alustavan suostumuksensa. Maaliskuussa Kim Il-sung matkusti salaa Moskovaan neuvottelemaan asiasta Stalinin kanssa. Neuvostoliitossa Korean paikallinen tilanne haluttiin käyttää hyödyksi, vaikka sota niemimaalla ei liene ollut osa suurempaa strategiaa. Neuvostoliitossa ei uskottu Yhdysvaltojen puuttuvan tapahtumiin, koska maa ei ollut esimerkiksi antanut tästä viitteitä virallisissa julkilausumissaan. Yhdysvaltain ulkoministeri Dean Acheson oli tammikuussa 1950 pitämässään puheessa sanonut, että Yhdysvaltain puolustuslinjan Itä-Aasiassa muodostivat saariryhmät Japanista Filippiineille ja Indonesiaan; Yhdysvallat ei tulisi puuttumaan Aasian mantereen selkkauksiin.[18]
Pohjois-Koreassa tilanne vaikutti puolestaan monin tavoin suotuisalta hankkeelle. Etelä-Koreaa riivasi tyytymättömyys hallitukseen ja maa oli poliittisessa kriisissä. Kommunismilla uskottiin olevan laajaa kannatusta Etelä-Koreassa, josta oli saatu viitteitä esimerkiksi pohjoiseen saapuneilta eteläkorealaisilta vasemmistojohtajilta. Maan armeija oli myös selvästi kilpailijaansa paremmin varusteltu Neuvostoliiton tuella.[17][19]
Kiinan suhtautuminen Korean sodan syttymiseen ei ole täysin selvä. Stalinin ja Kim Il-sungin kirjeenvaihdon perusteella tiedetään, että Neuvostoliitto oli vaatinut Pohjois-Koreaa kertomaan suunnitelmistaan Kiinan johtaja Mao Zedongille, jolta piti saada suunnitelmille hyväksyntä.[17] Stalinin ja Mao Zedongin keskinäisiä suhteita leimasi molemminpuolinen epäluulo. Stalin piti Maoa sivistymättömänä moukkana. Mao puolestaan oli katkera siitä, että Kiinan kommunistit eivät olleet Kiinan sisällissodan aikana saaneet Neuvostoliitolta vähäisintäkään apua. Maon vierailu Neuvostoliitossa vuonna 1949 oli kestänyt peräti kaksi kuukautta, mutta suurimman osan tästä ajasta hän oli joutunut odottamaan pääsyä Stalinin puheille. Kun Stalin oli vihdoin suostunut ottamaan Maon vastaan, hän ei ollut tapaamisen aikana peitellyt halveksuntaansa vierastaan kohtaan.[20]
Sodan syttyessä Pohjois-Korean armeijan vahvuus oli noin 150 000 miestä. Armeija oli koulutettu ja varusteltu hyvin. Neuvostoliitolta oli saatu esimerkiksi panssarivaunuja ja lentokoneita. Etelän armeijalla oli kokoa 100 000 ja siltä puuttui raskas aseistus. Sitä paitsi armeijaa etelässä olivat heikentäneet vuonna 1948 toteutetut kommunisteja vastaan tähdätyt puhdistukset. Maiden rajalla oli käyty aseellisia yhteenottoja vuonna 1949 jo ennen varsinaisen sodan syttymistä. Pohjois-Korea on etenkin länsimaissa esitetty tavallisesti sodan aloittajana, kun taas Pohjois-Koreassa sota on usein selitetty vastahyökkäyksenä ja vastauksena aseellisiin provokaatioihin sodan laajentuessa vasta taistelukentällä saatujen voittojen myötä.[17]
Sota
muokkaaSodan alkuvaiheet
muokkaa
Joukot Pohjois-Koreasta ylittivät Etelä-Korean vastaisen rajan 25. kesäkuuta 1950 ja saavuttivat nopeasti voittoja Etelä-Korean armeijasta. Pohjois-Korean joukkojen voittokulku jatkui aina elokuuhun saakka, jolloin Etelä-Korean armeija oli työnnetty alueelle Busanin rannikkokaupungin ympärillä niemimaan kaakkoisosassa. Menestys ei kuitenkaan ollut täydellinen. Syngman Rheen hallitus ei kaatunut tai hajonnut tappioista huolimatta. Yhdysvallat sekaantui sotaan jo sen alusta lähtien. Kyse ei ollut pelkästään Korean auttamisesta, vaan maa halusi osoittaa kykynsä pysäyttää kommunismin ja Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvaminen liittolaisilleen Euroopassa ja Japanissa. Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman oli antanut meri- ja ilmavoimille käskyn tukea Etelä-Korean joukkoja 26. kesäkuuta ja sama käsky annettiin maavoimille muutamaa päivää myöhemmin. Maa otti Korean asian esille myös Yhdistyneissä kansakunnissa, joka tuomitsi Pohjois-Korean sodan hyökkäävänä osapuolena. Sotaan osallistui Yhdysvaltojen lisäksi puolitoista kymmentä YK:n jäsenmaata, tosin huomattavasti pienemmin joukoin. Neuvostoliitto oli boikotoinut YK:n turvallisuusneuvoston kokouksia, vaikka se olisi veto-oikeudellaan voinut estää Koreaa koskevat esitykset.[21]
Neuvostoliiton edustaja jäi pois YK:n turvallisuusneuvoston istunnosta, jossa tuomittiin Pohjois-Korean hyökkäys Etelä-Koreaan ja valtuutettiin Yhdysvaltain johtama liittouma puolustamaan hyökkäyksen uhria. Tämän ilmoitettiin johtuvan siitä, että turvallisuusneuvostossa Kiinaa edusti sisällissodassa tappion kärsinyt ja Taiwanille vetäytynyt Tšiang Kai-šekin hallitus. Max Jakobson on tulkinnut, että todellisuudessa kyseessä oli Stalinin juoni Kiinan kansantasavallan eristämiseksi Yhdysvalloista.[22]
YK:n eteneminen
muokkaaEnsimmäiset Japanista saapuneet amerikkalaiset joukot Korean niemimaalla eivät pystyneet estämään Pohjois-Korean etenemistä, vaan ne olivat vetäytyneet Etelä-Korean joukkojen mukana kohti Busania. Elokuussa Etelä-Korean ja amerikkalaisten hallussa ollut alue eli Busanin sillanpää oli kooltaan vain 145 kilometriä pitkä ja 90 kilometriä leveä. Tänne pohjoiskorealaisten eteneminen onnistuttiin viimein pysäyttämään. Pääosin yhdysvaltalaisista koostuneita YK:n joukkoja johti Yhdysvaltojen Japanin miehityshallinnon päällikkö Douglas MacArthur. Kun pohjoiskorealaisten hyökkäys oli pysäytetty, saatettiin suunnitella vastaiskua. 15. syyskuuta MacArthurin joukot tekivät maihinnousun Inchonissa lähellä pääkaupunki Soulia pohjoiskorealaisten joukkojen selustassa. Maihinnousua seurasi myös ulosmurtautuminen Busanista ja pian oli vallattu takaisin suurin osa 38. leveysasteen eteläpuolesta.[21]
Kiina puuttuu sotaan
muokkaa
Koska sota näytti kääntyneen pohjoista vastaan, päätettiin hyökkäystä jatkaa myös Pohjois-Korean puolelle. Hyökkäys hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa. Pohjois-Korean pääkaupunki Pjongjang vallattiin 19. lokakuuta ja hyökkäyksen jatkuessa edelleen kohti pohjoista 26. lokakuuta ensimmäiset joukkoyksiköt saavuttivat Korean ja Kiinan rajan muodostavan Jalu-joen. Pohjois-Korean luhistuminen koettiin vakavana uhkana Kiinassa. Maan pääministeri Zhou Enlai oli ilmoittanut, että Kiina ei voisi olla puuttumatta sotaan mikäli sen naapuri tuhoutuisi. Yhdysvalloissa tällaisen uhkauksen toteuttamiseen ei kuitenkaan uskottu. Sodan uskottiin sen sijaan olevan loppusuoralla. Illalla 25. marraskuuta seurasi kuitenkin kiinalaisjoukkojen hyökkäys koko rintaman pituudelta.[21] Kiinalaiset kutsuivat joukkojaan virallisesti vapaaehtoisiksi. Vapaaehtoisia joukkoja komensi tammikuussa 1950 toukokuuhun 1951 marsalkka Peng Dehuai.[23]
YK:n joukot joutuivat perääntymään joulukuun puolella jatkuneen kiinalaishyökkäyksen alta. 24. tammikuuta 1951 hyökkäys oli viimein pysäytetty rintamalinjalle noin 80 kilometriä Soulista etelään. YK:n joukkojen komentaja MacArthur esitti sodan laajentamista Kiinan puolelle ilmaiskuilla tukikohtiin Mantšuriassa ja myöhemmin myös laajempimittaisina pommituksina. MacArthur oli ehdottanut myös Kiinan sisällissodan hävinneiden Guomindangin joukkojen tuomista Korean niemimaalle. Yhdysvalloissa poliitikot pelkäsivät kuitenkin tilanteen muuttumista uudeksi maailmansodaksi ja Korean sota haluttiin pitää Korean rajojen sisäpuolella. Presidentti Truman kielsi MacArthuria esittämästä mielipiteitään julkisuudessa ja kun tämä rikkoi kieltoaan hänet vapautettiin tehtävistään huhtikuussa 1951. Hänen seuraajansa oli kenraali Matthew B. Ridgway, joka oli jo aiemmin toiminut kenttäkomentajana.[21]
Rintaman jähmettyminen ja aseleponeuvottelut
muokkaa
YK:n joukot siirtyivät uuteen hyökkäysvaiheeseen kiinalaisia vastaan keväällä 1951. Soul vallattiin takaisin maaliskuussa ja kiinalaisten ja pohjoiskorealaisten vastahyökkäys saavutti vain rajallista menestystä. Kesäkuuhun mennessä rintamalinja oli jähmettynyt taistelujen vielä jatkuessa. Ankaria taisteluja käytiin vielä syksyn puolella, mutta maastonmuodot ja ankara tykkituli teki etenemisen vaikeaksi. Sodan molemmat osapuolet alkoivat olla taipuvaisia neuvotteluihin, vaikkakin sodan tavoitteista oli osapuolten sisäisiä erimielisyyksiä. Ensimmäiset neuvottelut oli pidetty heinäkuussa Gaeseongissa ja ne jatkuivat keskeytyksen jälkeen Panmunjomissa lokakuussa. Jo Panmunjomissa oli päästy yhteisymmärrykseen monista seikoista, kuten uudesta rajalinjasta ja ulkomaalaisten joukkojen vetämisestä niemimaalta. Neuvottelut katkesivat kuitenkin jälleen syksyllä 1952 kysymykseen sotavankien kohtalosta. YK oli kieltäytynyt luovuttamasta takaisin niitä vankeja, jotka olivat ilmoittaneet haluavansa jäädä länteen.[21]
Aselepo
muokkaaVuoden 1953 alussa Yhdysvaltojen presidentiksi nousi Dwight D. Eisenhower, ja saman vuoden maaliskuussa Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kuoli. Maiden uusi johto jatkoi katkenneita neuvotteluja huhtikuussa. Huhti- ja toukokuun aikana päästiin yhteisymmärrykseen aselevon ehdoista ja esimerkiksi sotavankikysymyksestä, joka ratkesi YK:n kannan mukaan.
YK:n pääsihteeri Trygve Lie, jota Neuvostoliitto oli arvostellut puolueellisuudesta jo ennen Korean sotaa, mutta varsinkin sen aikana, joutui eroamaan keväällä 1953, ja uudeksi pääsihteeriksi valittiin ruotsalainen diplomaatti Dag Hammarskjöld.[24]
Aseleposopimus allekirjoitettiin Panmunjomissa 27. heinäkuuta 1953. Sota ei päättynyt rauhaan, vaan aselepoon. Aselevon solmijaosapuolina olivat Kiina, Pohjois-Korea ja Yhdysvallat. Etelä-Korea ei hyväksynyt niemimaan jakoa eikä tunnustanut sopimusta. Pohjois-Korea sanoi sanoutuvansa irti sopimuksesta 2009.[25][26][27]
YK:n päätöslauselmassa 3. joulukuuta 1953 tuomittiin äänin 42–5 pohjoiskorealaisten julmuudet YK:n sotavankeja ja Etelä-Korean siviilejä kohtaan. Vuoden lopussa käytiin poliittista kokousta valmistelevia neuvotteluja, jotka päättyivät 12. joulukuuta tuloksettomina.[28] Genevessä huhtikuussa 1954 käydyt kaikkiaan seitsemän viikkoa kestäneet rauhanneuvottelut päättyivät umpikujaan. Rauhansopimusta ei saatu aikaiseksi, ja virallisesti maat ovat sodassa edelleen. Esimerkkinä sodan jatkumisesta aselevon jälkeenkin mainittakoon Pohjois-Korean 31 kommandomiehen epäonnistunut isku Etelä-Korean presidentti Park Chung-heen virka-asuntoon vuonna 1968. Vain yksi hyökkääjistä jäi henkiin.[29]
Koreoiden johtajat ilmoittivat huippukokouksessaan 27. huhtikuuta 2018 allekirjoitetussa julkilausumassa tavoittelevansa rauhansopimusta ja sotatilan päättämistä maiden välillä.[30]
YK:n joukot ja kalusto
muokkaa
Sotaan osallistui YK:n lipun alla henkilöstöä 20:stä eri maasta. Kesäkuun 1951 lopussa Etelä-Koreassa oli 554 577 henkilöä, vuotta myöhemmin 678 051 ja sodan lopussa 932 539. Eteläkorealaisia sotilaita oli sodan lopussa eniten, 590 911, amerikkalaisia 302 483, brittejä 14 198, kanadalaisia 6 146 ja turkkilaisia 5 455. Lääkintäyksiköitä oli Ruotsista (154 henkilöä), Norjasta (105), Italiasta (72) ja Intiasta (70).[31][32]
Liittokunnan ilmavoimien pääosa koostui Yhdysvaltain ilmavoimien, laivaston ilmavoimien ja merijalkaväen ilmavoimien koneista, joiden vahvennuksena oli brittiläisen kansainyhteisön lentojoukkoja Britanniasta, Australiasta ja Etelä-Afrikasta. 30. kesäkuuta 1950 koko USAF:n konevahvuus oli 20 968, joista FEAF:n (Far East Air Forces) käytössä oli vain 657 konetta. Ilmavoimaa vahvennettiin niin, että heinäkuussa 1951 oli käytössä 70 laivuetta ja niissä 1 441 konetta, ja sodan lopussa (7/1953) oli 1 536 konetta. Lentokuntoisten koneiden keskivahvuus oli 839.[33][34] YK:n ilmavoimat suorittivat yhteensä 1 040 708 lentoa, joista FEAF:n osuus oli 720 980, Merijalkaväen ilmavoimien 107 303, Laivaston ilmavoimien 167 552 ja muiden maiden 44 873.[33]
Kiinan ja Pohjois-Korean kalusto
muokkaaKansanarmeijan maksimivahvuus oli lähes miljoona sotilasta sekä toinen miljoona kuljetustehtävissä.[35] Ilmavoimien rungoksi muodostettiin syksyllä 1950 Neuvostoliiton 64. hävittäjälentoarmeijakunta. Hävittäjätoiminnan johtaja oli Neuvostoliiton ansioitunein hävittäjälentäjä ”Suuressa isänmaallisessa sodassa” (62 ilmavoittoa) Ivan Kožedub, joka ei itse saanut osallistua taistelutehtäviin. Monet muutkin hävittäjälentäjät olivat maailmansodan kokeneita veteraaneja. Venäläiset pilotit esiintyivät Kiinan ilmavoimien univormuissa ja myös koneissa oli kiinalaiset tunnukset. Neuvostoliitto halusi näin peitellä suoraa osallistumistaan sotatoimiin.[35] [36][37][38]
Kun ilmahyökkäykset Pohjois-Korean kohteita vastaan kiihtyivät, Neuvostoliitto lisäsi tukeaan Pohjois-Korean ja Kiinan ilmapuolustukselle. 12.4.1951 yleisesikunta esitti Stalinille kenraalieversti P. A. Belovin ilma-armeijakunnan vahventamista siirtämällä kaksi hävittäjädivisioonaa ja yksi yötaisteluun soveltuva rykmentti (La-5) Kiinaan ja Koreaan. Ilmavalvontaa varten armeijakunnalle annettiin kaksi tutka-asemaa. Sotatoimialueelle keskitettiin myös kaksi ilmatorjuntadivisioonaa; ensimmäisessä oli kolme rykmenttiä, ja niillä 86 kpl 85 mm ja 72 kpl 37 mm tykkejä, ja toisessa divisioonassa kaksi rykmenttiä, 64 kpl 85 mm ja 48 kpl 37 mm tykkejä. Lisäksi siirrettiin yksi valonheitinrykmentti Moskovasta Koreaan.[39][40]
Neuvostoliiton johtaja Josef Stalin viestitti Kiinan johtaja Mao Zedongille lokakuussa 1951 ohjeita ilmapuolustuksen järjestelyistä. Pohjois-Koreaa piti tukea ensisijaisesti hävittäjäilmavoimilla, joiden toiminnan turvaamiseksi piti kiirehtiä kahden uuden lentokentän (Nansi, Taisen) rakentamista; niiden suojana oli venäläisiä ilmatorjuntayksiköitä. Kaksi venäläistä ilmatorjuntadivisioonaa oli suojaamassa Andun-Singisjun lentokenttää ja Jalatszjan-joen yli menevää siltaa. Stalinin kirjeestä käy ilmi, että Neuvostoliitto oli jo tällöin toimittanut Kiinalle sotaluoton turvin 1 854 ilmatorjuntatykkiä ja 3 268 ilmatorjuntakonekivääriä. 64. ilma-armeijakunnan vahvuus syksyllä 1952 oli noin 26 000 henkilöä.[39][41] [42]
Korean sodassa kommunistiosapuolella oli käytettävänään moderneja venäläisiä MiG-15-suihkuhävittäjiä noin 4 000 kpl. Alkuvaiheessa ne olivat kova vastustaja vastapuolen potkurikoneisiin nähden.
Tappiot
muokkaaSodan tappioilmoitukset eivät täsmää puolin ja toisin. Siten absoluuttiseen totuuteen tuskin voidaan päästä ja onkin parasta kirjata eri osapuolien ilmoituksia sellaisenaan lukijan arvioitavaksi. Lisäksi kannattaa lukea erilaisia arvioita tappioista, jotta voisi päästä edes lähelle totuutta.
Amerikkalaisten tilastoista voidaan poimia esimerkiksi FEAF:n aiheuttamiksi vahvistettuja tappioita: sotilaita 184 808, panssarivaunuja 1 327, asepesäkkeitä 17 502, vetureita 963, junanvaunuja 10 407, ajoneuvoja 82 920, rakennuksia 118 231, siltoja 1 153, rautatiekatkoksia 28 621, aluksia 593.[43][44]
YK:n liittokunnalle aiheutettiin pohjoiskorealaisten lähteiden mukaan yli miljoonan (1 093 839) miehen tappiot.[45][46] Materiaalitappiot tuhottuina olivat pohjoiskorealaisten mukaan seuraavat: tykkejä 1 374, panssarivaunuja 2 690, kuorma-autoja 4 111, panssariajoneuvoja 45. Lentokoneita ammuttiin alas 5 729 ja vaurioitettiin 6 484. Pohjois-Korean esittämiä lukuja ei lännessä ole pidetty uskottavina, sillä läntisten lähteiden mukaan lentokoneita ei edes ollut vastaavaa määrää.
Siviiliuhreja arvioidaan olleen pohjoisessa 1 000 000–1 185 000 ja etelässä 315 000–761 240. Eteläkorealaisten tappiot olivat 47 000–415 000 sotilasta. Vangiksi jäi 8 321 eteläkorealaista, joista 325 ei palannut vankien vaihdossa. Pohjoiskorealaiset kärsivät heti sodan alussa suuria tappioita, kaikkiaan arviolta 130 000–520 000 pohjoiskorealaista sotilasta kuoli. Kiinalaisia kaatui 145 000–1 000 000. Heidän joukossaan oli korkea-arvoinen kiinalainen upseeri, Mao Tse Tungin vanhin poika. 83 723 pohjoiskorealaista ja 21 374 kiinalaista jäi vangiksi. Vangeista pääosa vapautettiin, mutta 14 235 kiinalaista ja 7 604 korealaista ei halunnut palata takaisin.[47][48]
Korean sotaan osallistui 1 789 000 amerikkalaista sotilasta, joista 33 000–54 246 kaatui. Tämän lisäksi 92 134 amerikkalaista haavoittui tai loukkaantui vakavasti sotanäyttämöllä. Sotavangiksi jäi 7 140 amerikkalaista. Heidän lisäkseen luokiteltiin tuhansia sotilaita kadonneiksi. Huomattava osa ilmeisesti kuljetettiin vankileireille Neuvostoliittoon pakkotyöhön kuolemaansa asti.[49] Muiden YK-maiden sotilastappiot olivat 2 186–3 194 kaatunutta. Vangiksi jäi 1 377 YK-liittolaisten sotilasta, joista 977 oli brittejä ja 243 turkkilaisia.[47][50]
Ilmasodan tappiot
muokkaaAmerikkalaisten pilottien ilmoitusten mukaan tuhottiin 1 048 lentokonetta varmasti ja 191 luultavasti, minkä lisäksi vaurioitettiin 1 186 konetta. F-86 Sabre -hävittäjät saivat tililleen 810 ilmavoittoa, joista 792 oli tyyppiä MiG-15. On arvioitu, että taistelutappioiden ohella 400 konetta tuhoutui paluulennoilla ja 1 400 konetta muista syistä. Kokonaismenetykset saattoivat olla jopa 2 800 konetta. MiG-15-koneita tuhoutui noin 2 000 kpl.[45][51]
Itäblokin lähteissä pohjoiskorealaisten ja kiinalaisten ilmoitetaan menettäneen 850 suihkukonetta ja 150 potkurikonetta taisteluissa sekä 400 konetta onnettomuuksissa.[45][52] Neuvostoliiton 64. hävittäjälentoarmeijakunta menetti 335 lentokonetta ja 120 lentäjää.[38]
YK:n konetappiot kappalemääräisenä olivat suuret. Virallisten tilastojen mukaan FEAF menetti 1 466 konetta, laivasto 814, merijalkaväki 368 ja liittolaiset 152 konetta, yhteensä 2 800. Kirjaustavasta johtuen todelliset tappiot olivat suuremmat, koska pahasti vaurioituneina poistoon menneitä koneita ei laskettu tappioihin mukaan. Eräiden arvioiden mukaan USAF menetti 2 500 konetta, laivasto ja merijalkaväki yli 1 200 konetta ja maavoimat satoja kevyitä koneita, eli yhteensä ehkä yli 4 000 konetta.[45][53]
FEAF:n ja sen liittolaisten virallisista konetappioista vihollinen aiheutti 1 041 koneen tuhoutumisen (52,4 %), loput (945) johtuivat muista syistä. Vihollisen ilmatorjunta ampui alas 816 konetta (78,3 %), hävittäjät 147 konetta (14,1 %) ja 78 koneen tuhoutumisen syy jäi epäselväksi. YK:n ilmavoimien kokonaistappiot taistelulentojen määrästä laskien olivat 0,5 %, mikä on vähän, jos verrataan maailmansodan keskiarvoihin.[45][54]
FEAF:n henkilötappiot olivat 1 180 kaatunutta, 368 haavoittunutta ja 38 kadonnutta. Lisäksi 255 joutui sotavangiksi, heistä 220 palautettiin sodan päätyttyä.[45][55]
Itäblokin lähteissä YK:n kokonaistappioksi ilmoitetaan noin 4 000 konetta, joista USAF:n osuus oli 2 000, meri-ilmavoimien 1 182 ja maavoimien 700–800 konetta.[45][52]
Lähteet
muokkaa- Futrell, Rober Frank: The United States Air Force in Korea 1950–1953. 1961.
- Groehler, Olaf: Geschichte des Luftkriegs 1910 bis 1970. 1975.
- Hermes Walter G.: United States Army in the Korean War. 1966.
- Korean People’s Army Publishing House. L’Imperialisme Americain – Boutefeu de la Guerre de Coree, 1965.
- Lappi, Ahti: Ilmatorjunta kylmässä sodassa. Ilmatorjuntasäätiö, 2003. ISBN 951-958634-2
- Manninen, Ohto: Korean sodan sosialistiset suojelusenkelit. Sotilasaikakauslehti 9/2001.
- Matray, James I. – Boose, Donald W. (toim.): The Ashgate Research Companion to the Korean War. Farnham: Ashgate, 2014. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
- Nordberg, Erkki: Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla. Art House, 2003. ISBN 951-884362-7
- Stewart, James T: Air Power: The Decisive Force in Korea. 1957.
- Torkunov, A.V.: Zagadotsnaja voina Koreiski konflikt 1950–1953.
- Weathersby, Kathryn: New Findings on the Korean War. 2001.
- Vesterinen & Janhunen & Huotari: Korea, kolme ovea tiikerin valtakuntaan. Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662797-8
Viitteet
muokkaa- ↑ Buell, Thomas B.: Naval Leadership in Korea: The First Six Months, s. 32–36. Naval Historical Center, 2002. ISBN 0-16-051080-5 (englanniksi)
- ↑ Porter, Samuel P.: In Dangerous Waters: Japan’s Forgotten Minesweeping Operations in the Korean War The Asia-Pacific Journal. 1.10.2022. Viitattu 23.12.2022.
- ↑ On This Day 29 August 1950 from BBC
- ↑ The Korean War at Veterans Affairs Canada Web archive 2007
- ↑ Turkey at Korean-War.com
- ↑ Miyamoto, Archie: Remembering the Korean War: Japanese Blood Was Shed in the Defense of South Korea Japan Forward. 29.6.2021. Viitattu 23.12.2022. (englanniksi)
- ↑ Pratt, Keith L.; Rutt, Richard; Hoare, Jame: Korea: A Historical and Cultural Dictionary. Richmond: Curzon, 1999. ISBN 978-0700704644 (englanniksi)
- ↑ Kim, Ilpyong J.: Historical Dictionary of North Korea. Lanham: Scarecrow Press, 2003. ISBN 978-0810843318 (englanniksi)
- ↑ War to Resist US Aggression and Aid Korea Marked in DPRK Xinhua. Arkistoitu 1.5.2011. Viitattu 28.9.2018. (englanniksi)
- ↑ Eskelinen, Heikki: ”Korean konjunktuuri”, Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917-66, s. 205. Yhtyneet kuvalehdet, 1966.
- ↑ Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 151–155.
- ↑ a b Dan Gordin, Olavi Laine ja Kari Tapiola: Maailma 1945–71, s. 358. Helsinki: Otava, 1972.
- ↑ Max Jakobson: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 81. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
- ↑ Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 169
- ↑ Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 170-172
- ↑ Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 174-178
- ↑ a b c d Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 174-180
- ↑ Jakobson 2001, s. 83–84.
- ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 130. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
- ↑ Jakobson 2001, s. 83.
- ↑ a b c d e Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 180-184
- ↑ Jakobson 2001, s. 83–84.
- ↑ David Pong: Encyclopedia of Modern China, s. 406-408. (Volume 2 F–M) Charles Scribner’s Sons, 2009. ISBN 978-0-684-31566-9 (englanniksi)
- ↑ Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 748 ja 750. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
- ↑ BBC World
- ↑ Stratfor.com
- ↑ Telegraph News
- ↑ Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1955, s. 20–21. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954.
- ↑ Stéphane Courtois et al: Kommunismin musta kirja, 2002, s. 615.
- ↑ Koreat tavoittelevat rauhansopimusta ja sotatilan lopettamista – Trump: Tapahtuu hyviä asioita Yle uutiset. 27.4.2018. Viitattu 27.4.2018.
- ↑ Lappi 2003, s. 142.
- ↑ Hermes 1966, liite A1–A2.
- ↑ a b Lappi 2003, s. 145.
- ↑ Futrell 1961, s. 644.
- ↑ a b Lappi 2003, s. 143.
- ↑ Torkunov 2000, s. 83, 97, 100.
- ↑ Manninen 2001
- ↑ a b Nordberg 2003, s. 298.
- ↑ a b Lappi 2003, s. 144.
- ↑ Torkunov 2000, sivut 148–149, 296.
- ↑ Torkunov 2000, s. 177, 180–184.
- ↑ Weathersby 2001, sivu 10 (kenrl Georgi Lobov)
- ↑ Lappi 2003, s. 153
- ↑ Futrell 1961, s. 645.
- ↑ a b c d e f g Lappi 2003, s. 154.
- ↑ Korean People’s Army Publishing House 1965, s. 9.
- ↑ a b Lappi 2003, s. 155.
- ↑ Hermes 1966, s. 524–515.
- ↑ The Gulag Study
- ↑ Office of Secretary of Defence: Washington Headquarters Services, Directorate for Information Operations and Reports, Defence Prisoners of War/Missing in action Office. Data released 10th January 2000.
- ↑ Stewart 1957, s. 283.
- ↑ a b Groehler 1975, s. 105.
- ↑ Stewart 1957, s. 286–287.
- ↑ Stewart 1957, s. 92–97.
- ↑ Futrell 1961, s. 645–652.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Korean sota Wikimedia Commonsissa