Wikipedia

Keminmaan vanha kirkko

kirkkorakennus Keminmaalla

Keminmaan vanha kirkko (myös Pyhän Mikaelin kirkko) on Keminmaassa sijaitseva keskiaikainen harmaakivikirkko, joka on rakennettu pääosiltaan vuosina 1551–1553.[1] Kirkko on Alatornion kirkon ohella Suomen pohjoisin keskiaikainen kivikirkko ja myös viimeisiä katolisen ajan kirkkorakennuksia Suomessa.[2] Keminmaan vanha kirkko tunnetaan harvinaisista 1680-luvun kattomaalauksista sekä erityisesti lasikantisessa arkussa makaavasta kirkkoherra Nikolaus Rungiuksen muumioituneesta ruumiista. Kirkko poistui käytöstä Keminmaan uuden kirkon valmistuttua 1799, jonka jälkeen se toimi enää hautapaikkana. Kirkkoa restauroitiin useaan otteeseen 1920-luvulta lähtien ja nykyään se on merkittävä turistikohde sekä suosittu vihkipaikka.[3]

Keminmaan vanha kirkko
Sijainti Kirkkotie 8, Keminmaa
Koordinaatit 65°48′43″N, 24°32′54″E
Seurakunta Keminmaan seurakunta
Rakentamisvuosi 1530, 1551–1553, 1660
Materiaali harmaakivi
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Keminmaan kirkot ympäristöineen ovat osa Kemijoen jokivarsiasutuksen kulttuurimaisemaa, jonka Museovirasto on luokitellut valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.[4] Keminmaan kirkko on myös kesäaikaan avoinna oleva tiekirkko.[5]

Historia

muokkaa
 
Kirkko pohjoisesta kuvattuna takanaan Kemijoki.

Keminmaan seurakunta perustettiin Pedersören kappeliseurakunnaksi 1320-luvulla. Seudun pysyvä asutus oli vähäistä, joten perustamisen taustalla olivat valtapoliittiset syyt. Perämeren itärannikko oli jo 1200-luvulta lähtien ollut Ruotsin ja Novgorodin kiinnostuksen kohteena. Seurakunnan ensimmäiset kirkot sijaitsivat kolme kilometriä etelämpänä Jokisuun Valmarinniemessä. Alueelta on löydetty kahden puukirkon jäännökset, joista vanhempi rakennettiin 1300-luvun alkupuolella ja toinen 1431. Nykyisen kivikirkon paikalle rakennettiin puukirkko 1400-luvun jälkipuoliskolla. Johannes Messeniuksen mukaan venäläiset polttivat sen 1517, joten kivikirkkoa on saattanut edeltää kaksi puukirkkoa. Vanhemmat lähteet ilmoittavat kivikirkon rakentamisajankohdaksi 1520, mutta vuosirengasajoituksen mukaan runkohuone muurattiin vasta 1550-luvun alussa.[1] Kirkko on valmistunut juuri ennen uskonpuhdistusta, joten useiden 1500-luvun alun kivikirkkohankkeiden tapaan myös Keminmaan kirkko jäi kesken. Rakentamatta jäivät ainakin alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneet runkohuoneen ja sakastin tiiliholvit.[6] Ei ole myöskään varmuutta ehdittiinkö sitä milloinkaan vihkimään katoliseksi kirkoksi.[7]

 
Vuoden 1530 vaiheilla muurattu sakasti.

Keminmaan kirkko oli keskiaikaisen Turun hiippakunnan pohjoisin kivikirkko, sillä parinkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Alatornion kirkko kuului Uppsalan hiippakuntaan. 1500-luvun vaihteessa Uppsalan hiippakunnan puoleisiin naapuriseurakuntiin rakennettiin useita kivikirkkoja, mutta Suomen puolella Keminmaata lähin on vasta yli 200 kilometrin päässä Kaarlelassa. 1600-luvun lopussa kirkkoon tehtiin laajoja kunnostuksia, mutta seuraavan vuosisadan puolivälissä sen ylläpidosta luovuttiin lähes kokonaan. 1780-luvulla kirkko kävi liian pieneksi kasvaneelle seurakunnalle ja sen vakituisesta käytöstä luovutiin. Samalla tehtiin suunnitelma kirkon laajentamisesta ristikirkoksi. Vastaavia toteutettiin Pohjanlahden molemmin puolin, mutta Keminmaan hanke raukesi, kun syntyi päätös uuden kirkon rakentamisesta.[6][8]

Uuden kirkon valmistumisen 1799 jälkeen vanhaa käytettiin vielä hautapaikkana ja myöhemmin varastona 1900-luvulle saakka.[1] Vuonna 1896 kirkossa vieraili Muinaistieteellisen toimikunnan taidehistoriallinen retkikunta, johon kuuluivat Emil Nervander, Emil Wikström ja Armas Lindgren.[9] Kirkon huonoon kuntoon kiinnitti huomiota muun muassa piispa J. R. Forsman vuonna 1903 tekemässään piispantarkastuksessa.[10] Pahoin rapistuneen kirkon restaurointi aloitettiin vuosina 1924–1925. Töitä jatkettiin 1932 valtionarkeologi Juhani Rinteen suunnitelmien pohjalta korjaamalla kirkon lattiaa ja asentamalla kirkkosaliin uudet penkit ja esiintymiskorokkeet kesäjuhlia varten.[7][11][12] Vuosina 1937–1939 restauroitiin koristemaalauksia, ja 1955–1957 tehtiin konservaattori Thorvald Lindquistin johdolla peruskorjaus, jonka yhteydessä sisustus uusittiin.[13][14][15][16] Korjaustöitä tehtiin jälleen vuosina 1975–1976, ja 2018 kunnostettiin kirkon kattorakenteita sekä päätymuureja.[17]

Arkkitehtuuri

muokkaa
 
Kirkon sisätiloja.

Keminmaan kirkko kuuluu muiden Pohjanmaan kirkkojen tavoin Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen nuorimpaan eli kolmanteen sukupolveen. Kirkko on säilynyt hyvin alkuperäisessä asussaan, koska sitä ei ole laajennettu ja se oli myös pitkään käyttämättömänä. Kirkon runkohuone on ulkomitoiltaan noin 21,5×13,5 metriä.[1] Keskiaikaiset kattotuolit ovat harvinaiset, sillä vastaavia on säilynyt vain muutamassa kirkossa.[7] Runkohuoneeseen liittyy jo vuoden 1530 tienoilla valmistunut sakasti sekä 1660-luvulla muurattu asehuone, jota edelsi puurakenteinen eteistila.[1] Asehuoneen päätykolmio on ilmeisesti vuodelta 1678 ja sisäkaton holvirakenteet vasta 1730-luvun vaihteesta.[6] Asehuoneen vintillä on säilynyt runkohuoneen alkuperäistä paanukattoa.[3]

 
Emil Nervander, Emil Wikström, Armas Lindgren kirkossa vuonna 1896.

Ulkoseiniä peitti 1660-luvulla tehty rappaus, joka on parhaiten säilynyt runkohuoneen pohjoissivulla. Itäpääty on noin puoli metriä länsipäätyä alempana, joten kirkko on joko vajonnut tai kyseessä on rakennusaikainen virhe. Myös asehuone on kallistunut, minkä vuoksi sen yhtä kulmaa on tuettu betonipilarilla. Kirkon länsipäädyssä ei poikkeuksellisesti ole sisäänkäyntiä tai ikkunaa. Keminmaan ohella länsisisäänkäynti puuttuu ainoastaan Maskun ja Kumlingen kirkoista. Eteläseinän ja kuorin ikkunat ovat alkuperäiset, mutta pohjoisseinän aukko on laajennettu nykyiseen kokoonsa vuonna 1687. Sakastin pohjoisikkuna on tehty keskiaikaisen muurikomeron paikalle vuonna 1774. Pohjoisseinän sisällä on vintille johtava portaikko, joka on muurattu umpeen.[1][3]

Kirkon kattorakenteista, sisäkatosta ja lattiasta on löydetty lähes 30 puumerkkiä, numeromerkintää tai muuta kaiverrusta. Numerointia on käytetty apuna katon kokoamisessa, ja maatalojen puumerkit kertoivat ilmeisesti työvelvollisuuden suorittamisesta. 1520-luvulta peräisin olevassa asehuoneen ja runkohuoneen välisessä ovessa on lisäksi yli 70 kaiverrusta, joista vanhimmat saattavat olla samalta vuosisadalta. Oven tukkilukko ja metalliosat on taottu vuonna 1669.[1][6]

Koristemaalaukset

muokkaa
 
Rukoilevaa Kristusta esittävä kattomaalaus.

Seinien huonokuntoisista kalkkimaalauksista ainoastaan kuori-ikkunan pieliin maalatut Pietari ja Paavali ovat keskiajalta. 1700-luvun alussa peitetyt maalaukset löydettiin jälleen vuonna 1937. Keskiaikaisissa kivikirkoissa yleisiä vihkiristejä ei ole löydetty yhtään. Vuosina 1687–1693 tehdyistä seinämaalauksista on jäljellä vain haalistuneita katkelmia.[1]

Sisäkaton koristemaalaukset kuvaavat Kristuksen kärsimyskertomusta. Niiden hahmoihin on otettu mallia alankomaalaisen Hendrik Goltziuksen kuparipiirroksista. Maalaukset on katosta löytyvän epäselvän vuosiluvun perusteella tehty vuonna 1681 tai 1687. Aikaisemmin ne ajoitettiin laipion keskellä näkyvän vuosiluvun 1650 perusteella, mutta se on eri käsialaa kuin kärsimyskertomuksen goottilaiset kirjaimet, ja jää myös siihen liittyvien koristeviivojen alle. Vanhempi vuosiluku viittaakin todennäköisesti kattoholvin valmistumisajankohtaan ja koristemaalaukset ovat myöhempiä. Maalausten tekijästä ei ole varmaa tietoa, mutta ne ovat mahdollisesti Pohjanmaalla vaikuttaneen kirkkomaalarin Lars Galleniuksen tuotantoa. Hän suoritti kirkossa erilaisia maalaustöitä 1680-luvulla ja teki myös Tornion kirkon kattomaalaukset vuonna 1688. Maalaukset eivät ole täysin alkuperäisessä kuosissaan, sillä taidemaalari Oskari Niemi restauroi niitä 1930-luvulla rankalla kädellä ja korjasi muun muassa henkilöhahmojen kasvonpiirteitä.[6]

Sisustus ja esineistö

muokkaa
 
1520-luvulla rakennettu ovi.

Alttareista ja muista kirkkosalin alkuperäisistä kiinteistä rakenteista ei ole säilynyt tietoja. Lautarakenteinen kattoholvi on valmistunut vuonna 1650. Lehteri rakennettiin 1680-luvulla ja samalla vuosikymmenellä kirkko sai myös penkit, jotka uusittiin jälleen 1731. Nämä penkit puolestaan pistettiin polttopuiksi 1930-luvulla, mikä herätti närkästystä paikallisissa museopiireissä. Kirkkoherra Rungiuksen 1610 lahjoittama saarnastuoli annettiin Rovaniemen kappelikirkkoon ja vaihdettiin kirkkoherra Gabriel Tuderuksen lahjoittamaan vuonna 1678.[1][6][18]

Kaksi säilynyttä alttarikaappia ovat peräisin edeltäneistä puukirkoista, joiden lisäksi yksi alttarikaappi on hävinnyt. Puuveistoksia on säilynyt seitsemän. Vanhimmat 1400-luvun lopun Pyhä Anna ja Pyhä Jaakob ovat kotimaista tekoa. Hävinneeseen alttarikaappiin kuuluneet Kristus, Pyhä Olavi ja tuntematon naispyhimys on valmistettu Lyypekissä noin vuonna 1500. Saman tekijän veistos on myös eteläikkunan länsipuolella oleva Pyhä Laurentius. Nuorinta 1500-luvun alusta peräisin olevaa lyypekkiläistä triumfikrusifiksia säilytetään uudessa kirkossa.[1] Kirkon kastemalja ja vihkivesiastia ovat katolilaiselta ajalta.[19] Kastemaljan jalusta on puulustoajoituksen mukaan kaadettu 1620-1650-luvuilla. Lisäksi kirkossa on 1400-luvun puolivälistä peräisin oleva kalkin ja pateenin yhdistelmä.[1] Kirkkosalissa on myös naisille tarkoitettu häpeäpenkki ja asehuoneessa miesten jalkapuu, ruumispaarit sekä puretusta kellotapulista peräisin oleva kellotaulu.[15]

Muumiot

muokkaa

Lattian alle hautaaminen lopetettiin määräysten mukaisesti 1760-luvulla, mutta tapa aloitettiin uudelleen kirkon autioiduttua, ja sitä jatkettiin aina 1870-luvulle saakka.[16] Ainakin 40 vainajaa on kylmän ja kuivan ilman ansiosta säilynyt hyväkuntoisena.[20] Tunnetuin on lasikantisessa arkussa makaava muumio, jota pidetään vuonna 1629 kuolleena kirkkoherra Nikolaus Rungiuksena. Henkilöllisyydestä ei ole täyttä varmuutta, vaan tieto perustuu kansanperinteeseen sekä 1700-luvun alun lähteisiin. Varhaisin maininta muumiosta on vuodelta 1704, ja hieman myöhemmin siitä tuli seurakuntalaisten keskuudessa suosittu nähtävyys, jonka saamaa huomiota on verrattu katolisen ajan pyhäinjäännöksiin. 1800-luvulla muumio sai kirjojen ja sanomalehtien ansiosta myös valtakunnallista julkisuutta. Siitä muodostui turistikohde, jota saavuttiin ihmettelemään ulkomaita myöten. 1930-luvulla muumio siirrettiin lasikantiseen arkkuun ja sijoitettiin nykyiselle paikalleen avattavan lattialuukun alle.[21]

Kirkon ympäristö

muokkaa
 
Kirkkomaata.

Kemijokeen loivasti viettävään rinteeseen rakennettu kirkko sijaitsi alun perin hieman kauempana rantaviivasta, sillä vedenpinta nousi Isohaaran vesivoimalaitoksen rakentamisen johdosta 1940-luvun lopussa. Rantaniityt sekä kirkon edustalla sijainneet saaret jäivät veden alle ja myös joessa kuohunut koski hävisi. Suurin saarista oli markkinapaikkana yli 300 vuoden ajan toiminut Haminasaari. Kirkon ympäristö ja Haminasaari muodostivatkin pitkään Kemin laajan kirkkopitäjän hallinnollisen ja taloudellisen keskuksen. Kirkonmäellä oli kirkkotalleja ja -tupia sekä tilattoman väestön asumuksia. Kirkon ja joen välisellä alueella sijaitsivat myös pitäjäntupa sekä pappila.[22]

Kirkonmäellä on ollut kaksi kellotapulia, joista nuorempi 1751 valmistunut purettiin uuden kirkon rakentamisen alettua 1795.[23] Kirkkoa ympäröinyt hautausmaa poistui myös käytöstä uuden kirkon myötä. Alueella on säilynyt muutamia hautamuistomerkkejä sekä puisten talvihautahuoneiden jättämiä painaumia.[8] Kirkkomaalla on myös 1800-luvulla rakennettu puurakenteinen luuhuone.[20] Kirkon eteläpuolella sijaitsevan vuonna 1859 valmistuneen vanhan pappilan on suunnitellut lääninarkkitehti L. I. Lindqvist.[4] Sen rakennukset ovat edelleen seurakunnan käytössä.[24] Kirkon vieressä on myös Keminmaan kotiseutumuseo, joka toimii vuonna 1849 valmistuneessa pitäjänmakasiinissa.[15] Keminmaan uusi kirkko sijaitsee kivenheiton päässä Rovaniementien eli paikallistie 19575:n länsipuolella.

Lähteet

muokkaa
  • Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot. (Kolmas täydennetty painos) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014. ISBN 978-952-22260-0-6

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h i j k Hiekkanen 2014, s. 508–511.
  2. ↑ Sinisalo, Antero; Lilius, Henrik (toim.): Kauneimmat kirkkomme, s. 174. Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1962.
  3. ↑ a b c Huttunen, Marko ; Saarinen, Lauri: Keminmaan vanha kirkko : rakennusperintökohteen alustava rakennetutkimus 12.–14.6.2017, s. 5, 7, 31. Helsinki: Arkkitehtitoimisto Livady, 2017. Teoksen verkkoversio (PDF).
  4. ↑ a b Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Museovirasto. Viitattu 16.2.2023.
  5. ↑ Keminmaan vanha kirkko (Pyhän Mikaelin kirkko) 2021. Tiekirkot. Viitattu 12.2.2023.
  6. ↑ a b c d e f Saarinen Lauri; Wirkkala Elina; Savolainen Panu; Laine Laura; Huttunen Marko: Historiallisen arkeologian näkökulma uuden ajan alun kivikirkkoon : tapaustutkimus Keminmaan vanhasta kirkosta. SKAS, 2018, nro 2, s. 40–64. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura. ISSN 1455-0334 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 14.2.2023.
  7. ↑ a b c Laine, Laura: Keminmaan vanha kirkko – rakennushistoriaselvitys (tiivistelmä) 2019. Aalto-yliopisto. Viitattu 12.2.2023.
  8. ↑ a b Keminmaan vanha kirkko (rakennusperintörekisteri) Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. Museovirasto. Viitattu 3.7.2009.
  9. ↑ Emil Nervander, Axel Wikström, Armas Lindgren Kemin vanhassa kirkossa sen ollessa heinälatona (valokuva) Finna.
  10. ↑ Piispa ja Kemin vanha kirkko. Louhi, 27.8.1903, nro 101, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.2.2023.
  11. ↑ Läänin rakennuskonttorin alaiset työt Oulun läänissä v. 1925. Rovaniemi, 22.4.1926, nro 45, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 17.2.2023.
  12. ↑ Kemin vanhimman kirkon paikalla kasvaa nyt ruis. Pohjolan Sanomat, 6.7.1932, nro 150, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 17.2.2023.
  13. ↑ Kemin vanhan kirkon seinissä paksun rapauksen [sic] alla ennentuntemattomia maalauksia. Pohjolan Sanomat, 8.8.1937, nro 177, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 17.2.2023.
  14. ↑ Muinaistieteellinen toimikunta huolehtii vanhan säilymisestä. Kaiku, 9.8.1939, nro 179, s. 1–2. Kansalliskirjasto. Viitattu 17.2.2023.
  15. ↑ a b c Pyhän Mikaelin kirkko Keminmaan seurakunta. Viitattu 12.2.2023.
  16. ↑ a b Paavola, Kirsti: ”Keminmaan vanhan kirkon hautojen tutkimus”, Keminmaan kirkkohaudat, s. 1–2. Oulu: Oulun yliopisto, 1997. ISBN 951-42474-4-2 Teoksen verkkoversio.
  17. ↑ Ullakko, Antti: Muumiostaan tunnetun Keminmaan vanhan kirkon kunnostustyö on valmistumassa kesän aikana 19.6.2018. Yle Uutiset. Viitattu 15.2.2023.
  18. ↑ Kemin museoasia ollut vireillä jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Pohjois-Pohja, 17.2.1938, nro 38, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 17.2.2023.
  19. ↑ Keminmaan seurakunnan vanha kirkko (Pyhän Mikaelin kirkko). (Matkailuesite) Kemi: Värisuora, 2001.
  20. ↑ a b Mehtonen, Jenni: Pyhän Mikaelin kirkon lattian alla on yli 40 muumiota – säilymisessä sama ilmiö kuin kuivalihan valmistuksessa 3.9.2016. Yle Uutiset. Viitattu 12.2.2023.
  21. ↑ Väre, Tiina: Osteobiography of Vicar Rungius: Analyses of the Bones and Tissues of the Mummy of an Early 17th-century Northern Finnish Clergyman Using Radiology and Stable Isotopes, s. 48–51, 76–80. (Väitöskirja) Oulu: Oulun yliopisto, 2017. ISBN 978-952-62152-4-2 Teoksen verkkoversio (PDF). (englanniksi)
  22. ↑ Tanska, Terhi: Mitä vanhat kartat kertovat Keminmaan kirkon ympäristöstä? Kirkko, tila ja muisti -hanke. 26.8.2019. Oulun yliopisto. Viitattu 15.2.2023.
  23. ↑ Huusko, Jorma (toim.): Lapin rakennusperintö, s. 101. Oulu; Rovaniemi: Pohjoinen; Lapin läänin rakennusperinne, 1984. ISBN 951-91527-4-1
  24. ↑ Vanha pappila Keminmaan seurakunta. Viitattu 15.2.2023.

Aiheesta muualla

muokkaa
  • Virmajoki, Valtteri: Kirkkojemme merkillisyyksiä. Suomen Kuvalehti, 16.6.1934, nro 25, s. 834. Kansalliskirjasto.
  • Aution kirkon salaisuus. Seura, 1.12.1937, nro 48, s. 12–13. Kansalliskirjasto.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Keminmaan_vanha_kirkko&oldid=22852293”