Karl-August Fagerholm
Karl-August Fagerholm (31. joulukuuta 1901 Siuntio – 22. toukokuuta 1984 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja valtioneuvos.[1] Hän oli SDP:n kansanedustaja 1930–1966, moninkertainen eduskunnan puhemies, pitkäaikainen sosiaaliministeri sekä Suomen pääministeri kolmesti vuosina 1948–1950, 1956–1957 ja 1958–1959. Fagerholm hävisi vuoden 1956 presidentinvaalin niukasti Urho Kekkoselle ja SDP:n puheenjohtajavaalin 1946 Emil Skogille ja 1957 Väinö Tannerille.[2]
Fagerholmin ensimmäinen ja kolmas hallitus joutuivat Neuvostoliiton ulkopoliittisen painostuksen kohteeksi, ja niistä jälkimmäinen tunnetaan myös ”yöpakkashallituksena”, sillä se kaatui yöpakkaskriisin seurauksena. Sisäpolitiikassa Fagerholm oli sovitteleva.
Elämä ja ura
muokkaaLapsuus ja nuoruus
muokkaaFagerholmin vanhemmat olivat kivityömies Johan August Fagerholm ja Olga Serafina Worbs (ent. Nordman).[1] Fagerholmin suku polveutui Siuntiosta ja Inkoosta, jossa Karl-Augustin isoisä Israel August Fagerholm oli ollut torpparina Sunnanvikin kylässä.[3] Karl-Augustin äidinisä oli muuttanut perheineen 1850-luvulla Pohjanmaalta Helsinkiin. Johan August Fagerholm kuoli ”lentävään keuhkotautiin” kesäkuussa 1901, kuusi kuukautta ennen nuorimman poikansa syntymää, minkä jälkeen hänen leskensä muutti neljän pienen lapsensa kanssa Helsingin Pasilaan ja sieltä muutamaa vuotta myöhemmin Lapinlahteen. Kansakoulun ohella Fagerholm ansaitsi taskurahoja muiden muassa lehdenjakajana ja kukkakaupan juoksupoikana. Hänen ensimmäinen vakituinen työpaikkansa oli Hufvudstadsbladetin maaseutupostituksessa ja vuodesta 1916 lähtien hän työskenteli eri parturinliikkeissä Helsingissä.[4]
Varhainen poliittinen ura
muokkaaNuoruudessaan Fagerholm toimi vuosina 1920–1923 Parturien ammattiliiton johdossa, vuodesta 1923 Arbetarbladetin toimittajana, vuodesta 1930 alkaen kansanedustajana, sosiaaliministerinä useissa hallituksissa 1937–1943 ja 1944. Hallituksessa Fagerholm oli puolueettoman skandinaavisen suuntauksen ajajia, eikä peitellyt jyrkästi kielteistä suhtautumistaan, suoranaista inhoaan Natsi-Saksaa ja sen johtajaa Adolf Hitleriä kohtaan. Muistelmissaan Fagerholm luonnehti Hitleriä avoimesti ”yhdeksi maailmanhistorian suurimmista lurjuksista” ja piti hirvittävänä ajatusta Hitleristä Euroopan herrana.[5]
Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher esitti ulkoministeri Rudolf Holstille voimakkaan paheksuntansa Fagerholmin nimityksestä Cajanderin hallituksen sosiaaliministeriksi vuonna 1937 sen vuoksi, että Helsingin raastuvanoikeus oli hieman aiemmin tuominnut Fagerholmin 1 050 markan sakkoihin Hitlerin ja von Blücherin loukkaamisesta erään Arbetarbladetissa julkaistun Elmer Diktoniuksen pakinan vuoksi.[6]
Talvisodan aikana Fagerholmin aloitteesta saatiin alulle työehdoista sopiminen työmarkkinajärjestöjen eli työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välillä tammikuun kihlauksen nimellä tunnetun julistuksen avulla.[7][8]
Jatkosodan aikana 68 000 pakolaisen internointi työleireille ja Anthoni-skandaali eli kahdeksan juutalaisen maasta poistaminen Gestapon käsiin saivat Fagerholmin esittämään omaa eroaan hallituksesta. Erouhkaus johti lopulta siihen, että pakolaisten luovutukset Suomesta Saksaan lopetettiin.[9] Fagerholm ärsytti saksalaisia muun muassa myös Tukholmassa marraskuussa 1942 pitämällään puheella, jossa hän korosti, ettei Suomi taistele minkään Euroopan uudelleenjärjestelyn puolesta ja että ”emme tiedä, kuka sanelee rauhanehdot”.[10] Syksyllä 1943 Fagerholm raivostutti Natsi-Saksan lopullisesti ylistämällä eräässä puheessaan norjalaisten vastarintataistelijoiden toimintaa saksalaisia miehittäjiä vastaan. Puheesta aiheutui vakava välikohtaus Suomen ja Saksan suhteissa. Saksa vaati erittäin jyrkästi Fagerholmin erottamista hallituksesta uhaten Suomea tärkeän elintarvikeavun katkaisemisella. Joulukuussa 1943 Fagerholm vapautettiin hoitamistaan sosiaaliministerin tehtävistä.[11]
Sodan aikana rauhanoppositioon kuulunut Fagerholm oli sodan päätyttyä SDP:n johtava hahmo, joskaan viralliseen puoluejohtoon hän ei noussut, sillä hän hävisi vuoden 1946 puoluekokouksen äänestyksen Emil Skogille. Sovittelevan asenteensa ansiosta häntä pidettiin ministerintehtäviin sopivampana kuin Väinö Tanneria, jolla ei ollut Neuvostoliiton luottamusta. Fagerholmin tehtäväksi muodostui rehabilitoida sosiaalidemokraatit Neuvostoliiton suuntaan.[11] Lisäksi hänellä oli vanhojen henkilösuhteidensa ansiosta keskeinen rooli Suomen pohjoismaisten suhteiden jälleenrakentamisessa ja myöhemmin Suomen liittymisessä Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi.
Kansandemokraatti Mauno Pekkalan hallitukseen Fagerholmia ei nimitetty. Hänestä oli tätä ennen tullut eduskunnan puhemies, jona hän toimi yhteensä yli kymmenen vuoden ajan. Fagerholm oli vakuuttunut siitä, ettei kommunisteja pystytä lyömään sortamalla, vaan kommunismi on kohdattava avoimessa väittelyssä ja vapaissa vaaleissa.[11]
Pääministerinä
muokkaa1940-luvun lopulla vasemmiston sisäisiä kamppailuja käytiin ammattiliitoissa. SDP onnistui yleensä torjumaan kommunistien valtaanpääsyn ammatillisissa järjestöissä. Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa SKDL kärsi huomattavan tappion. Vaalien jälkeen nimitetty Fagerholmin vähemmistöhallitus rakentui pelkästään SDP:n tukeen, eikä kommunisteja enää päästetty hallitukseen ennen vuotta 1966. Hallituksen toimet kommunistien vaikutusvallan vähentämiseksi, muun muassa poliisivoimien puhdistus ”poliittisesta painolastista”, ärsyttivät Neuvostoliittoa, mutta tasavallan presidentti J. K. Paasikivi puolusti johdonmukaisesti Fagerholmia SKDL:n sekä Moskovan radion ja lehdistön hyökkäyksiä vastaan. Tästä syystä myös Kokoomus − oppositioasemastaan huolimatta − tuki Fagerholmin hallitusta. Hallituksen toimikaudelle osuivat myös Arabian lakko ja Kemin kapina, joiden kukistamisessa ansioitui etenkin sisäministeri Aarre Simonen.
Vuoteen 1950 mennessä SDP:n vähemmistöhallituksen ongelmat olivat muodostuneet ylipääsemättömiksi, ja se jätti eronpyyntönsä 1. maaliskuuta 1950. Eduskunnan puhemies Urho Kekkonen muodosti 17. maaliskuuta maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen. Fagerholm valittiin 23. maaliskuuta Kekkosen tilalle eduskunnan puhemieheksi.[12] Puhemiehenä ollessaan Fagerholm kutsuttiin sovittelijaksi STK:n ja SAK:n väliseen työmarkkinakiistaan 6. toukokuuta 1950, kun järjestöjen väliset neuvottelut olivat katkenneet. Järjestöt pääsivät kaksi päivää myöhemmin sopuun 15 %:n palkankorotuksista.[13]
Presidentinvaalissa 1956 eduskunnan puhemies Fagerholm sai ratkaisevassa äänestyksessä kaksi ääntä vähemmän kuin pääministeri Kekkonen. Fagerholm seurasi Kekkosta pääministerin paikalle ja muodosti neljän puolueen enemmistöhallituksen. Hallitus erosi seuraavana vuonna SDP:ssa puhjenneen sisäisen hajaannuksen vuoksi. Hajaannuksessa Fagerholm vältti jyrkkiä kannanottoja, ja häntä pidettiin yhtenäisyyttä rakentavana “kolmaslinjalaisena”.[11]
Kolmannen kerran Fagerholm muodosti hallituksen vuoden 1958 eduskuntavaalien jälkeen. Kyseinen hallitus ajautui niin kutsuttuun yöpakkaskriisiin. Alkuvuodesta 1959 Maalaisliiton V. J. Sukselainen muodosti tilalle uuden hallituksen.
Eduskunnan puhemiehenä
muokkaaFagerholm on Suomen historian pitkäaikaisin eduskunnan puhemies; hän toimi puhemiehenä kaikkiaan 16 valtiopäivillä. Fagerholmin uran tähtihetkiä oli hänen eduskunnan puhemiehenä pitämänsä puhe Carl Gustaf Emil Mannerheimin hautajaisissa. Sosiaalidemokraattijohtaja onnistui muotoilemaan valkoisen kenraalin arkun äärellä pitämänsä puheen niin, ettei hän mielistellyt sisällissodan voittajia, mutta ei myöskään loukannut heitä, kuten ei sodan hävinnyttä osapuoltakaan, joka kuitenkin oli siihen saakka ollut yksi tärkeimmistä kannattajaryhmistä sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Mannerheimin ratsastajapatsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1960 eduskunnan tervehdyksen esitti kuitenkin Fagerholmin puolesta ja hänen pyynnöstään varapuhemies Johannes Virolainen. Viimeisen kerran Fagerholm valittiin puhemieheksi Maalaisliiton Kauno Kleemolan kuoltua keväällä 1965. Fagerholm jätti eduskunnan vuoden 1966 vaaleissa istuttuaan 38 valtiopäivät.
Alkon johdossa
muokkaaPoliittisen uran ohella Fagerholm teki mittavan työpanoksen Alkon pitkäaikaisimpana pääjohtajana vuosina 1952–1968. Fagerholm oli ottanut kantaa alkoholipolitiikkaan aiemminkin: jo vuonna 1923 hän oli esittänyt puolueelleen lievempää suhtautumista kieltolakiin, mutta asiaan liittyvää aloitetta ei hyväksytty vuoden 1930 puoluekokouksessa. Fagerholm oli ollut mukana säätämässä uutta lakia kansanäänestyksestä ja väkijuomista jo ensimmäisellä kansanedustajakaudellaan vuosina 1930–1934, ja sosiaaliministerinä hän oli esittänyt alkoholikomitean asettamista vuonna 1938. Komitea sai perusteellisen mietintönsä valmiiksi lopulta sodan jälkeen vuonna 1946.[14]
Fagerholm aloitti Alkossa johtokunnan jäsenenä Kaarlo Harvalan paikalla tämän kuoltua vuonna 1942. Alkon johtokunnan varapuheenjohtajana hän aloitti vuonna 1947, ja pääjohtajaksi hänet valittiin aiemman pääjohtajan Toivo Veistaron yllättävän eropyynnön seurauksena vuonna 1952. Erityisesti raittiusliikkeen edustajat ovat myöhemmin muistelleet Fagerholmin pääjohtajan aikaa sovittelevana, Fagerholmin ajoittaisista terävistä sanoista huolimatta. Parhaiten Alkossa Fagerholm muistetaan omistajasuhteiden hoitamisesta: hänen pääjohtajakaudellaan Alkon ja valtion välillä ei ollut lainkaan merkittäviä talouteen liittyviä ristiriitoja. Alkon työntekijät taas muistavat Fagerholmin siitä, että tämä solmi itse Alkon työntekijöiden ja toimihenkilöiden palkkasopimukset omaa ammattiyhdistystaustaansa hyödyntäen, mistä johtuen Alkon työehdot olivat selvästi paremmat kuin alalla yleensä.[14]
Ministeri Reino Oittisen mukaan Fagerholmin alkoholipolitiikan ytimessä oli käsitys ihmisen yksilöllisestä vapaudesta ja yhteiskunnallisten rajoitusten minimoimisesta. Oittinen kuvasi Fagerholmia mieheksi, joka "ei hyväksynyt sensuuria tai kieltolakia, ja joka oli eronnut kirkosta".[14]
Kunnianosoitukset
muokkaa
Fagerholm palkittiin ansioistaan 14. helmikuuta 1969 valtioneuvoksen arvolla. Samana vuonna Åbo Akademi promovoi Fagerholmin valtiotieteiden kunniatohtoriksi.[1]
Fagerholm sai ansioistaan seuraavat kunniamerkit:[2]
- Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristi
- Suomen Olympialainen ansioristi
- Ruotsin Vasa-ritarikunnan suurristi
- Norjan Pyhän Olavin ritarikunnan suurristi
- Tanskan Dannebrog-ritarikunnan suurristi
- Islannin Haukan ritarikunnan suurristi
- Ranskan Kunnialegioonan suurristi
- Itävallan Ansioritarikunnan suurristi
- Kreikan Fenix-ritarikunnan suurristi
Perhe
muokkaaK.-A. Fagerholmilla oli kolme lasta: Brita (s. 1927), Stina (s. 1929) ja Einar (s. 1935). Tytär Brita avioitui Urho Kekkosen pojan, suurlähettiläs Taneli Kekkosen kanssa. Heidän poikansa on diplomi-insinööri, Elinkeinoelämän keskusliiton innovaatiojohtaja Timo Kekkonen ja tyttärensä Tea Kekkonen on kotiäiti. K.-A. Fagerholmin Einar-pojan lapsia ovat ekonomit Jannica Fagerholm (s. 1961) ja Catarina Fagerholm (s. 1963).
Lähteet
muokkaa- Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni. ((Talmannens röst.) Suomentanut Maija-Liisa Heini) Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c Karl-August Fagerholm Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- ↑ a b Majander, Mikko: ”Fagerholm, Karl-August (1901–1984).”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 708–713. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Fagerholm | Anbytarforum. Genealogi.se. Viitattu 6.12.2017.
- ↑ Fagerholm 1977, s. 7–16.
- ↑ Fagerholm 1977, s. 136.
- ↑ Fagerholm 1977, s. 51−52.
- ↑ Ammattiosaston historiaa Turun kirjatyöntekijäin yhdistys. Arkistoitu 18.6.2008. Viitattu 15.9.2009.
- ↑ Bergholm, Tapio: Sopimusyhteiskunnan synty I, s. 25–27. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20418-1
- ↑ Fagerholm 1977, s. 139–140.
- ↑ Fagerholm 1977, s. 141–142.
- ↑ a b c d Oittinen, R. H. ym. (toim.): K.-A. Fagerholm – mies ja työkenttä. Mannen och verket, s. 26–33, 43–44, 50–53. 1961.
- ↑ Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 16–17. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
- ↑ Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 20. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
- ↑ a b c Häikiö, Martti: Alkon historia, s. 197-199. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21310-9
Kirjallisuutta
muokkaa- Koski, Heikki: Vastuun vuosia: Keskusteluja Fagerholmin kanssa.
- Lehtinen, Lasse: Fagerholm – Kekkosen tasavallan kakkonen: Pohjoismaisen poliitikon muotokuva. 1981.
- Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä: Brita Kekkonen. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 978-951-0-40241-2
- Itse asiassa kuultuna: Karl-August Fagerholm. (Kooste samannimisestä TV-ohjelmasta.) 1977.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Karl-August Fagerholm Wikimedia Commonsissa
- Fagerholm, Karl-August hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
- Itse asiassa kuultuna, tv-haastattelu vuodelta 1975, 70 min, Yle Areena.
| Edeltäjä: Mauno Pekkala Urho Kekkonen Reino Kuuskoski |
Suomen pääministeri 1948−1950 1956−1957 1958−1959 |
Seuraaja: Urho Kekkonen V. J. Sukselainen V. J. Sukselainen |
| Edeltäjä: Jaakko Keto Aleksi Aaltonen |
Suomen sosiaaliministeri 1937−1943 1944 |
Seuraaja: Aleksi Aaltonen Ralf Törngren |
| Edeltäjä: Johannes Virolainen |
Suomen ulkoministeri 1958-1959 |
Seuraaja: Ralf Törngren |
| Edeltäjä: Väinö Hakkila Urho Kekkonen V. J. Sukselainen V. J. Sukselainen Kauno Kleemola |
Eduskunnan puhemies 1945−1948 1950−1956 1957−1958 1958−1962 1965−1966 |
Seuraaja: Urho Kekkonen V. J. Sukselainen V. J. Sukselainen Kauno Kleemola Rafael Paasio |