Kaleeri

Kaleeri on pääasiassa soutamalla liikuteltava historiallinen laivatyyppi, useimmiten sotalaiva. Monissa kaleereissa oli myös purjeet, joita käytettiin suotuisilla tuulilla. Menestynein kaleerityyppi oli kreikkalaisten noin 600 eaa. kehittämä kolmisoutu, jonka versioita käytettiin Välimeren piirissä kaksi vuosituhatta.

Rekonstruoitu kuva kreikkalaisista kaleereista.

Etymologia

Sana kaleeri tulee latinan kielen sanasta galēra, joka on muunnelma sanasta galea, joka taas tulee muinaiskreikan sanasta γαλέα (galéa). Sen alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta sen arvellaan tulevan eräänlaista kalaa tarkoittavasta sanasta γαλεός (galeós).

Varhaiset soutulaivat

Pentekonter-tyyppisissä laivoissa ei ole kantta. Lipun ja purjeiden perusteella kuvattu laiva näyttäisi kulkevan vasemmalle, mutta perämiehen ja keulapuskurin mukaan oikealle.

Pronssinen keulapuskuri Israelin merimuseossa

Kaleereiksi kutsuttavia soutulaivoja käytettiin Välimerellä ehkä jopa 3000-luvulta eaa. alkaen. Muinaisen Egyptin soudettavia aurinkolaivoja on säilynyt faaraoiden hautojen yhteydessä. Sota-aikoina tällaisia aluksia käytettiin pääasiassa taistelijoiden ja varusteiden kuljettamiseen, ja ne eivät osallistuneet varsinaisiin taisteluihin. Törmäyskärki (Rostrum, "keulajuhmuri") keksittiin 800-luvulla eaa., ja se teki soutulaivasta sotalaivan. Törmäyskärki sijaitsi vesilinjan alapuolella. Taistelussa kärki ajettiin suurella nopeudella vihollislaivan kylkeen. Kreikkalaisten kehittämä ensimmäinen törmäyskärjellinen alustyyppi oli yhdellä soutajarivillä varustettu pentekonter, jossa oli 50 soutajaa, ja sen pienemmässä versiossa eli triakonterissa oli 30 soutajaa. Näitä kutsuttiin myös pitkäveneiksi (νῆες μακραί, nḗes markaí ), ja ne muistuttivatkin teknisesti viikinkien pitkäveneitä. Törmäyksen jälkeen taistelu käytiin laivojen ollessa toisissa kiinni mies miestä vastaan. Jos alusta ei pystytty valtaamaan (”entraamaan”), vaihtoehdoksi jäi irrottautuminen.

Kolmisoutu

Pääartikkeli: Kolmisoutu

Kreikkalainen trieeri.

Pienoismalli Karthagon sotasatamasta, jossa nähdään laivatallit liuskoilla, joita pitkin laivat vedettiin ylös merestä silloin, kun niitä ei käytetty. Muulla tavalla puulaivoja ei osattu suojata laivamadoilta.

Seitsemännellä vuosisadalla eaa. kreikkalaiset lisäsivät pentekonteriin ulkohankapuomin, jonka avulla saatiin aikaan paikat ylemmälle soutajariville. Kahdella soutajarivillä saatiin lisää nopeutta, ja alustyyppiä kutsutaan kaksisouduksi eli "dieeri". Seuraavan askeleen ottivat vuoden 600 eaa. joko kreikkalaiset tai foinikialaiset lisäämällä vielä kolmannen soutajarivin, jolloin syntyi kolmisoutu eli trieeri. Kolmisoudusta kehittyi 300-luvulla eaa. antiikin paras sotalaiva. Aluksen kummallakin sivulla oli soutajia kolmessa rivissä. Yksi riveistä oli sijoitettu muita alemmaksi, ja sen airorei’issä oli nahkapussit, jotta vesi ei pääsisi sisään. Yksi rivi oli sijoitettu parvelle veden päälle. Kolmisoutu voitiin pitää lyhyenä, jotta käännökset onnistuivat nopeasti. Kolmisoudun nopeuden on arvioitu olleen maksimissaan noin 10 solmua. Kolmisoutujen jälkeen tulivat nelisoudut ja viisisoudut 300-luvulla eaa. Näissä ei ole airoja kolmisoutuja enempää, vaan ylemmissä airoissa on kaksi soutajaa. Kreikkalaisten ja roomalaisten kaleereissa oli yleensä yksi masto, ja siinä oli raakapurje. Keulapuskurin käyttö kaleereissa vaati hyvin koulutettua miehistöä, jotta laiva voitiin kääntää tarpeeksi nopeasti ja kiihdyttää iskunopeuteen. Tämän vuoksi nämä merimiehet eivät olleet orjia.^{lähde tarkemmin?}

Maalla säilytetyt sotalaivat pysyivät kuivina, ja jouduttuaan pusketuiksi ne eivät uponneet vesilastissakaan. Raskas pronssinen keulajuhmurikaan ei riittänyt upottamaan alusta. Hylkyjä voitiin ilmeisesti korjata, koska ne yleensä pyrittiin pelastamaan. Suurin Ptolemaios IV:n Aleksandriassa 200-luvun eaa. lopulla rakentama sotalaiva, nelikymmensouduksi mainittu, oli kuvausten mukaan 130 metriä pitkä, ja soutajia oli yli 4 000. Todennäköisesti alus ei ole juuri liikkunut merillä, vaan se on toiminut pelotteena.

Salamiin taistelua vuonna 480 eaa. pidetään merkittävimpänä kreikkalaisten käymänä meritaisteluna kolmisouduilla. Tämä taistelu liittyi kreikkalaisten Persiaa vastaan käymiin sotiin ja auttoi säilyttämään Kreikan kreikkalaisena.

Rooman laivasto

Rooman valtakunnalla ei historiansa aikana ollut merivoimia kuin ajoittain, ja silloin se koostui kaleerilaivastosta. Roomalaiset rakensivat laivaston vahvaa merivaltaa Karthagoa vastaan käytyihin puunilaissotiin. Toisen puunilaissodan jälkeen Rooma antoi laivastonsa rappeutua. Myöhemmin laivasto koottiin tarvittaessa Etelä-Italian kreikkalaisilta kaupungeilta. Roomalaisissa kaleereissa käytettiin usein erityistä liikuteltavaa entraussiltaa, corvusta, ja 100-luvulta lähtien ballistoilla ammuttavia entrausnaaroja, harpagoita. Corvuksessa oli alapuolella piikki, joka lukitsi alukset toisiinsa. Näiden teknisten sodankäynnin muutosten vuoksi soutajilta ei enää vaadittu niin suurta taitoa. Roomalaisessa viisisoutukaleerissa 400 hengen miehistö, joista 300 oli soutajia.

Keskiajan kaleerit

Pienoismalli 1600-luvun maltalaisesta sotakaleerista Venetsian merimuseosta

Pyhiinvaeltajia kuljettanut kaleeri, kuva vuodelta 1487

Osmaanien kaleereita taistelussa, kuva noin vuodelta 1636

Rooman valtakunnan länsiosa sortui viidennellä vuosisadalla, ja kaleeriperinne jatkui itäosassa. Kaleeri-nimityksellä useimmiten viitataan juuri keskiaikaisiin soudettaviin sotalaivoihin. Bysantin laivaston selkärangan muodostivat kevyet kaleerit, dromonit (”juoksija”), sekä raskaammat khelandriat ja pamfyliat. Dromonit olivat täyskannellisia aluksia, ja näissä, samoin kuin myöhemmissä kaleereissa, käytettiin mastoissa latinalaispurjetta. Keulapuskuria ei enää käytetty. Sifonoforos puolestaan oli alus, johon oli asennettu kreikkalaista tulta syöksevä liekinheitin. Keskiajalta lähtien kaleereissa käytettiin entraussiltaa, spironia. 1400-luvun lopulta lähtien kaleerin keulapakan, rambaten, päälle asennettiin 3–5 tykkiä.

Venetsian merimahdin perusta oli 1100-luvulla valmistunut Arsenalen telakka ja siellä valmistetut kaleerit. Kaleerien rakentaminen rationalisoitiin niin pitkälle, että laivoja pystyttiin saamaan valmiiksi sarjatuotantona jopa yksi päivässä.

Tykistöteknologian kehityksen myötä tykein aseistetut purjealukset alkoivat syrjäyttää kaleereja 1400-luvun lopulta lähtien. 1500-luvulla soutumiehistöjen kokoamisessa alettiin käyttää kaleeriorjia, sillä tuon vuosisadan suurissa sodissa kaikki osapuolet olivat kärsineet suuria alus- ja miestappioita, eikä merisotilaita enää riittänyt soutajiksi. Tätä varten piti kehittää myös uusi soututekniikka: tähän saakka jokainen soutaja oli soutanut omaa airoaan (alla sensile), kun taas orjien soutamana 3–7 orjaa souti samaa airoa (alla scaloccio). Vaikka alla sensile oli tehokkaampi ja käytännöllisempi tapa, alla scaloccio oli ainoa tapa käyttää soutajina orjia.

Viimeinen suuri kaleerilaivastojen välinen taistelu oli Lepanton taistelu vuonna 1571. Kaleerit säilyivät Välimeren maiden laivastoissa 1600-luvulle asti. Viimeisen kerran kaleereita käytettiin taistelussa Välimerellä vuonna 1770. Muutama yksittäinen kappale säilyi Espanjan käytössä 1800-luvun alkuun asti. Niitä käytettiin tukemaan suurempia laivoja rannikko- ja jokioperaatiossa. Kaleereista muodostui rangaistusvankien sijoituspaikkoja. Lopullisesti kaleerit katosivat Napoleonin vallan aikana: hän katsoi niiden käytön haaskaukseksi, ja kaleereille tuomitut vangit siirrettiin raskaisiin pakkotöihin, tyypillisimmin suurten satamien lastaajiksi.

Itämeren kaleerit

Matalammalla Itämerellä Ruotsilla ja Venäjällä oli kaleereista koostunut saaristolaivasto. Viimeiset Itämeren kaleerit osallistuivat Suomen sotaan vuonna 1809. Itämerellä kaleerit syrjäytti soutufregatti: se oli kylläkin kaleeria hitaampi ja kömpelömpi soudettava mutta tulivoimaltaan ja purjehduskyvyltään parempi. Sekä ruotsalaisissa että venäläisissä kaleereissa soutajat olivat värvättyjä tai ruotuarmeijan merisotilaita.

Kaleerien käytön lopettamisen syitä

Kaleerin syrjäytti purjealusten rakennustaidon ja asetekniikan kehitys. Kaleerissa oli vain muutama tykki edessä, kun purjelaivaan saattoi tykkiportin keksimisen jälkeen sijoittaa kymmeniä tykkejä. Kaleerit oli ominaisuuksiensa vuoksi pakko rakentaa kevytrakenteisiksi, jolloin yksi ainoa tykinkuulan osuma saattoi merkitä kannen pääpalkin, corsian, murtumista ja aluksen katkeamista sekä uppoamista.

Katso myös

• Laivanrakennuksen historia osa Egeanmeren pronssikaudesta roomalaisiin
• Riilahden meritaistelu
• Olympias (trieeri)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaleeri Wikimedia Commonsissa