Jooninen
Jooninen on Heinrich Glareanin vuonna 1547 antama nimi hänen määrittelemälleen uudelle kirkkosävellajille, hänen käyttämänsä numeroinnin mukaan 11. moodille, jossa sävelala ulottui C:stä oktaavia korkeammalla olevaan C:hen, ja jonka dominanttina (tenor) toiminut G jakoi puhtaan kvintin laajuiseen pentakordiin (kokoaskel-kokoaskel-puoliaskel-kokoaskel) ja puhtaan kvartin laajuiseen tetrakordiin (kokoaskel-kokoaskel-puoliaskel): C D E F G G A B C.[1] Tämä asteikko on oleellisesti sama kuin myöhemmän tonaalisen musiikin duuriasteikko.[2][3]
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Ennen Glareania vallinneen käsityksen mukaan kirkkosävellajeja oli kahdeksan: autenttiset asteikot jotka alkavat sävelistä D, E, F ja G [4] sekä niiden plagaaliset vastineet, joilla oli autenttisen kanssa yhteinen päätössävel (finalis), mutta joiden sävelala alkoi kvarttia alempaa.
Glareanin 12. moodi oli joonisen moodin plagaalinen muunnos, hypojooninen. Siinäkin finalis-sävelenä oli C, mutta sävelala ulottui sen alapuolella olevasta G:stä seuraavaan ylempään G:hen, ja tenor -sävelenä oli E.[5]
Jo keskiajalla oli lyydisessä sävellajissa usein käytetty H:n sijasta puoliaskelen verran alempaa B:tä, jolloin tämä asteikko oli sekin aivan joonisen eli nykyisen duuriasteikon kaltainen, vaikkakin toisella korkeudella kuin C:stä alkava jooninen. Ennen Glareania ei joonista asteikkoa kuitenkaan ollut tunnustettu omaksi sävellajikseen.[6]
Jo vuosisatoja on yleensä ajateltu, että duuri ja molli, joihin lähes koko myöhempi eurooppalainen klassinen musiikki perustuu, syntyivät joonisesta ja aiolisesta kirkkosävellajista, kun soinnullisuus syrjäytti renessanssin aikaisen polyfonian. Tämä käsitys kuitenkin yksinkertaistaa asiaa liiaksi. Onkin väitetty, että Glareanin uudet moodit olivat lähinnä vain teoreetikkojen alustava ja sellaisena lyhytaikaiseksi jäänyt yritys selittää aikansa ilmiöitä, jotka vähitellen johtivat kirkkosävellajien korvautumiseen duurilla ja mollilla.[7]
Lähteet
muokkaa- ↑ ”Ionian”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 12. osa. Lontoo: MacMillan, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
- ↑ George Thaddeus Jones: ”Medieval Church Modes”, Music Theory: The Fundamental Concepts of Tonal Music, Including Notation, Terminolgy, and Harmony, s. 42–43. Barnes & Noble Books. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
- ↑ ”Jooninen”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A–L), s. 185. Tammi, 1983. ISBN 951-30-5915-4
- ↑ ”Medieval Modal Theory”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 12. osa. Lontoo: MacMillan, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
- ↑ ”Hypoionian”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 12. osa. Lontoo: MacMillan, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
- ↑ ”Kirkkosävellajit”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A–L), s. 209. Tammi, 1983. ISBN 951-30-5915-4
- ↑ ”Jooninen”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 3. osa (Herz-Laudes). Otava, 1978. ISBN 951-1-04553-9
Aiheesta muualla
muokkaa- Jooninen moodi kitaralle sovitettuna at GOSK.com
