Jonas Laherma
Jonas Jeremias Laherma (vuoteen 1906 Wikman,[1] 28. syyskuuta 1888 Jyväskylä – 24. marraskuuta 1977 Helsinki) oli suomalainen pankinjohtaja ja poliitikko. Laherma työskenteli Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana 1920–1959 ja toimi SDP:n kansanedustajana 1919–1922.[2] Hän oli säästöpankkialan merkittävimpiä suomalaisia vaikuttajia, jonka aikakaudella HTS kasvoi voimakkaasti laajentaen konttoriverkostoaan myös Helsingin ulkopuolelle.[3] Laherma edusti sosialidemokraattien vasemmisto-oppositiota ja erosi puolueensa eduskuntaryhmästä kesken vaalikauden.[4][5]
| Jonas Laherma | |
|---|---|
 Jonas Laherma vuonna 1950. |
|
| Kansanedustaja | |
|
1.4.1919–4.9.1922
|
|
| Ryhmä/puolue | SDP |
| Vaalipiiri | Oulun pohjoinen |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 28. syyskuuta 1888 Jyväskylä |
| Kuollut | 24. marraskuuta 1977 (89 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | filosofian maisteri, pankinjohtaja |
Elämä
muokkaaNuoruus
muokkaaJonas Laherman vanhemmat olivat Hauholla syntynyt kauppias Jeremias Vikman (1854-1924) ja korpilahtelainen Anna Helena Hautala (1865-1905). Perheensä elatusta auttaakseen hän työskenteli jo lapsena sukulaisten luona renkinä ja äidin kuoltua vuorotöissä sahalla. Kansakoulun jälkeen Laherma kävi Jyväskylän lyseota, kunnes perhe muutti Ouluun. Laherma kirjoitti ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta lyseosta 1907, jonka jälkeen hän opiskeli Helsingin yliopistossa kieli- ja kansatieteitä sekä antropologiaa erikoistuen venäjän kielen murteisiin.[6][7]
Laherma kiinnostui sosialismista lyseossa erään opettajansa innoittamana ja liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen 1908.[7] Hän oli myös Ylioppilaiden Sosialidemokraattisen Yhdistyksen jäsen.[8] Opiskeluvuosinaan Laherma työskenteli kesäisin satamatyöläisten perustamien työosuuskuntien toimitusjohtajana ja taloudenhoitajana Haukiputtaan Kurtinhaudassa ja Iin Röytässä. Vapaa-aikoinaan hän osallistui työväenrientoihin sekä valokuvasi ja teki kansatieteellisiä muistiinpanoja.[7] Laherman opinnäytetyö käsitteli puolan ja venäjän kielten äänteitä.[9] Valmistuttuaan filosofian maisteriksi 1913 hän suoritti jatko-opintoja Moskovan yliopistossa 1913-1915.[6][7] Venäjällä Laherma julkaisi tutkielman Pohjois-Suomen esihistoriasta ja asutuksesta, jonka lisäksi Duodecim-lehdessä ilmestyi hänen antropologinen tutkielmansa Iin pitäjän väestöstä. Laherma jätti tutkimustyönsä ja toimitusjohtajan pestinsä 1916 saatuaan paikan Helsingin Työväen Säästöpankin kamreerina.[3]
Kumousvuodet
muokkaaHelmikuun vallankumouksen jälkeen keväällä 1917 Laherma ryhtyi Edvard Gyllingin painostuksesta eduskunnan valtionvarainvaliokunnan sihteeriksi. Kielitaitoisena hän toimi myös sosialidemokraattien tulkkina. Laherma käänsi muun muassa pääministeri Aleksandr Kerenskin kanssa käytyjä keskusteluja sekä oli yleislakon aikana Suomessa vierailleen Aleksandra Kollontain tulkkina.[7] Kansallisteatterissa järjestetyssä tilaisuudessa Laherma käänsi yleisölle Kollontain vallankumouksellisen puheen, jota hän lehtitietojen mukaan lyhensi vapaasti ja lisäsi mukaan omaa retoriikkaansa.[10] Sisällissodan sytyttyä Laherma kieltäytyi kansanvaltuuskunnan tarjoamista tehtävistä ja pysytteli sivussa vallankumouksesta.[7] Syksyllä 1918 hän oli elvyttämässä sodan lamauttamaa sosialidemokraattien toimintaa. Joulukuun ylimääräisessä puoluekokouksessa hänet valittiin puoluetoimikuntaan Mikko Ampujan kanssa toisena vasemmistosiiven edustajana.[11]
Kansanedustajana ja pankinjohtajana
muokkaa
Sisällissodan jälkeen suuri osa sosialidemokraattista poliitikoista oli teloitettuna, vangittuna tai maanpaossa, joten Lahermaa pyydettiin ehdokkaaksi vuoden 1919 eduskuntavaaleihin. Iin työväenyhdistykseen kuulunut Laherma valittiin kansanedustajaksi Oulun pohjoisesta vaalipiiristä omien sanojensa mukaan ”parempien miesten puutteessa.”[7] Keväällä 1920 Lahermaa ehdotettiin Tarton rauhanneuvotteluihin lähetettävään valtuuskuntaan, mutta lopulta siihen valittiin Väinö Tanner ja Väinö Voionmaa.[12] Puolueensa vasemmisto-oppositioon kuulunut Laherma oli usein eri linjoilla eduskuntaryhmänsä kanssa. Toukokuussa 1920 hän kritisoi Iin työväenyhdistystä, joka oli liittynyt kommunistien perustaman SSTP:n jäseneksi. Seurauksena piirikokous antoi päätöslauselman, jonka mukaan Laherma ei enää edustanut ”Pohjolan työväkeä”. Hän päätti myös itse erota puolueesta katsoessaan voivansa näin tuoda esille vapaammin omia mielipiteitään. Laherma muun muassa vastusti Suomen liittymistä Kansainliittoon pitäen sitä ”imperialistisena, kapitalistisena ja militaristisena sekä työväen ja demokratian etujen vastaisena organisaationa” sekä kannatti kieltolain purkamista ja Ahvenanmaan liittymistä Ruotsiin.[7][13][14] Laherma jätti eduskunnan syksyllä 1922. Hän oli myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1919-1921.[15]
Vuonna 1920 Laherma nimitettiin Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajaksi.[3] Laherma osallistui lukuisiin kansainvälisiin konferensseihin, joissa hän tutustui pankkialan uusiin virtauksiin. Laherma teki viimeisimmän tekniikan mukaisia laitehankintoja pankkinsa konttoreihin ja kehitti mainontaa ulkomaisten esikuvien mukaan. Hänen aikanaan HTS laajensi konttoriverkostoaan Helsingin ulkopuolelle ja saavutti merkittävän aseman palkansaajien ja työväenjärjestöjen säästöpankkina.[7] Laherma kuului Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin ja Peruspankin hallintoneuvostoihin sekä Säästöpankkiliiton johtokuntaan.[2]
Laherma oli kiinnostunut myös työväensivistyksestä. Hän oli jo 1917 puuhannut Työväen kirjallisuusliittoa Kössi Ahmalan, Mikko Ampujan, Konrad Lehtimäen, Emil Lindahlin ja Olavi H. Puron kanssa, mutta hanke raukesi syksyn levottomuuksiin ja sisällissotaan.[16] Vuonna 1919 Laherma oli perustamassa Työväen Sivistysliittoa. Lisäksi hänellä oli merkittävä rooli vuonna 1924 toimintansa aloittaneen Työväen Akatemian perustamisessa. Laherma muun muassa hankki akatemialle tontin Kauniaisesta, jonne hän oli perheineen muuttanut vuosikymmenen alussa.[17][18] Jonas Laherma kuoli 89-vuotiaana marraskuussa 1977. Hänet on haudattu sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle.[19]
Perhe
muokkaaJonas Laherman puoliso oli helsinkiläinen Enni Leontine Lindsted (1890-1981), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1917. Pariskunnalla oli kolme lasta. Laherman veli oli urheiluvaikuttaja Väinö Laherma.[15]
Teokset
muokkaa- Kuvia Helsingin Työväen Säästöpankista 1909–1959. Helsinki: Suomen Työväen Säästöpankki, 1974.
Lähteet
muokkaa- ↑ Nimenmuuttoja | Oulu. Lisälehti Suomalaisen Virallisen Lehden N:oon 109, 12.5.1906, nro 109, s. 12. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.7.2024.
- ↑ a b Jonas Laherma Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 26.2.2008.
- ↑ a b c J. J. Laherma 50-vuotias. Kansan Työ, 28.9.1938, nro 223, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.7.2024.
- ↑ Paavolainen, Jaakko: Väinö Tanner : senaattori ja rauhantekijä. Elämäkerta vuosilta 1912–1923, s. 296. (Väinö Tannerin elämäkerta 2) Helsinki: Tammi, 1979. ISBN 951-30499-1-4
- ↑ Kansanedustaja Laherma eronnut sos. demok. ryhmästä. Aamulehti, 11.5.1920, nro 107, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.7.2024.
- ↑ a b Laherma, Jonas Työväen Arkisto. Viitattu 13.7.2024.
- ↑ a b c d e f g h i Olavinen, Iris: Jonas Laherma – tie satamajätkien kassanhoitajasta pankinjohtajaksi 3.10.2023. Arjen historia. Viitattu 13.7.2024.
- ↑ Paavolainen , Jaakko: Nuori Tanner : menestyvä sosialisti. Elämäkerta vuoteen 1911, s. 302–303. (Väinö Tannerin elämäkerta 1) Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30325-8-2
- ↑ Tolvanen, Jari: Akateemisia opinnäytetöitä, s. 13. (Luettelo nro 600) Helsinki: Kansalliskirjasto, 1999. Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ Ketola, Eino: Kansalliseen kansanvaltaan : Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917, s. 58–59, 64. Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30672-8-9
- ↑ Paavolainen 1979, s. 245, 248–249.
- ↑ Paavolainen 1979, s. 316–317.
- ↑ Tanner, Väinö: Kuinka se oikein tapahtui : vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen, s. 347–348. Helsinki: Tammi, 1957. Marxists Internet Archive (PDF).
- ↑ Ihalainen, Pasi: ”Proletariaatin vallasta yhteistyöhön porvarillisten demokraattien kanssa – SDP:n eduskuntaryhmä demokratian määrittelijänä 1917–1920”, Väki Voimakas -vuosikirja 32. Työväestö ja demokratia, s. 46–47. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2019. ISBN 978-952-59767-5-5 Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ a b Kuka kukin on 1954 : henkilötietoja nykypolven suomalaisista, s. 436. Helsinki: Otava, 1954. Projekt Runeberg.
- ↑ Tuomisto, Tero: Työväkeä, Sivistystä, Liikettä : satavuotias Työväen Sivistysliitto. Osa 1, s. 48–49. Helsinki: Into; Työväen Sivistysliitto, 2022. ISBN 978-952-39307-6-6 Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ Tuomisto 2022, s. 68, 135, 139.
- ↑ Palmgren, Clara: Juttusarja kaupungin rakennuksista: Työväen Akatemia. Kaunis Grani, 2023, nro 7, s. 18. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 13.7.2024.
- ↑ Jonas Laherma 4.7.2014. BillionGraves. Viitattu 13.7.2024.