Islamilainen arkkitehtuuri

Islamilainen arkkitehtuuri eli islamilainen rakennustaide on osa islamilaista taidetta. Islamilaisen arkkitehtuurin pääpaino on moskeijarakentamisessa, sillä arabit eivät roomalaisten tapaan harrastaneet muita julkisia rakennuksia, kuten siltoja, teattereita tai julkisia kylpylöitä. Islamilaisen arkkitehtuurin merkittävin rakennustyyppi, moskeija ja siihen liittyvä minareetti, saivat esikuvansa Itä-Rooman kirkkorakennuksista. Ne säilyttivät klassisen perusmuotonsa 1300-luvulle asti. Sen jälkeen eri puolilla islamilaista maailmaa kehittyi erilaisia rakennustaiteellisia suuntauksia.

Muita tyypillisiä islamilaisen arkkitehtuurin rakennustyyppejä ovat basaari (kauppakatu), hamam (eli roomalaisen mallin mukainen kylpylä) sekä khan (majatalo). Islamilaisen lain mukaan ihmisten ja eläinten kuvaaminen on kiellettyä, minkä vuoksi kaikelle islamilaiselle taiteelle on tyypillistä runsas ornamentiikka tyyliteltyinä kasviaiheina tai abstrakteina kuvioina. Islamilaisen arkkitehtuurin erottava teema on säännöllinen, järjestelmällinen toisto, säteittäiset rakennelmat ja rytmiset, metriset kuviot. Fraktaalinen geometria on ollut avainasemassa etenkin moskeijoiden ja palatsien suunnittelussa. Muita merkittäviä teemoja ovat pylväät, pilarit ja kaaret, jotka on järjestetty ja kiedottu toisiinsa vaihtelevin syvennyksin.

Yleistä islamilaisesta rakennustaiteesta

Yksi vanhimmista moskeijoista, umaijadikalifien aikainen Umaijadi-moskeija Damaskoksessa Syyriassa.

Islamilaisen maailman maantieteellisen laajuuden vuoksi islamilainen arkkitehtuuri ei ole yksi tyylisuunta, vaan kerrostunut monista paikallisista ja historiallisista vaikutteista. Islamin uskonto ja islamilaisen maailman kulttuuriyhteydet ovat kuitenkin vaikuttaneet islamilaiseen taiteeseen merkittävästi ja saaneet aikaan yhdistäviä piirteitä eri alueiden arkkitehtuuriin.

Merkittävin yhteinen piirre on ihmisiä ja eläimiä esittävien kuvien puuttuminen. Siten mm. kristillisen maailman kirkolliselle taiteelle tyypilliset Raamatun kertomuksia ja henkilöitä havainnollistavat freskot, kuvapatsaat, alttaritaulut, ikonit ja muut esittävät teokset puuttuvat yleensä kokonaan islamilaisista rakennuksista. Niiden sijasta koristeluna on käytetty pitkälle kehittynyttä ornamentiikkaa (erityisesti arabeskeja), rakenteellisia koristeita kuten suippokaaria, stukko- ja stalaktiittimaisia reliefejä, sekä Koraanin lauseista muotoiltua kalligrafiaa.

Aineettomuuden illuusiota tavoitteleva stukkokoristelu oli islamilaisen rakennustaiteen merkittävin erityispiirre. Kreikkalais-roomalaisen maailman julkiset rakennukset oli tehty kivestä ilman niihin muurattuja pintakoristeita. Persian ja Keski-Aasian karkeahkot tiiliseinät peitettiin laastilla muovattujen reliefien alle. Tämä ratkaisu levisi myös länteen ja saavutti esimerkiksi Andalusiassa huippunsa Alhambran hallintopalatsissa.

Paitsi moskeijarakentamiseen, islamilaisen arkkitehtuurin vaikutus on ulottunut myös maalliseen rakentamiseen ja kaupunkirakenteeseen, kuten basaarikatuihin, kylpylöihin ja puutarhoihin.

Islamilainen alue on historian kuluessa levittäytynyt syntysijoiltaan Lähi-idästä muualle Aasiaan, Eurooppaan ja Afrikkaan. Kaikkialla islamilainen vaikutus on sekoittunut vanhempaan paikalliseen rakennusperinteeseen. Näin on syntynyt omaleimaista arkkitehtuuria mm. Espanjassa, Afrikan pohjoisosien länsipäässä ja Intiassa, joissa paikallinen kulttuuri ei hävinnyt vaan otti vaikutteita islamilaisesta. Toisaalta voi sanoa islamilaisen arkkitehtuurin ainakin alussa ottaneen vaikutteita sitä vanhemmista kulttuureista, lännessä erityisesti klassisesta kreikkalaisesta, roomalaisesta ja bysanttilaisesta temppeli- ja kirkkorakennusperinnöstä. Jonathan M. Bloom on korostanut Mekkaan suuntautuneen pyhiinvaelluksen merkitystä arkkitehtonisten vaikutteiden välittäjänä koko muslimimaailmaan silloin, kun se oli jo hajonnut useiksi erillisiksi valtakunniksi.

Islamilaisen rakennustaiteen vanhin muoto on arabialainen tyyli, jota edustavia moskeijoita on Mekassa, Damaskossa ja Kairossa. Espanjassa kehittyi maurilainen tyyli jota ovat Alhambra Granadassa ja Cordoban moskeija. Ispahanin ja Delhin moskeijat ovat saraseeniläistä tyyliä.

Keskiajan islamilaisessa rakennustaiteessa yhdistettiin bysanttilaiseen tyyliin intialaisia ja persialaisia muotoja.

Tärkeimmät rakennustyypit

Moskeijat

Kalifi Abd al-Malik rakennutti vuonna 691 Jerusalemiin valtakuntansa pääkirkon, joka suomeksi tunnetaan nimellä Kalliomoskeija. Nimestään huolimatta kyse ei vielä ollut moskeijasta, sillä rukoussali puuttui. Rakennus muistutti enemmän zarathustralaista tulitemppeliä kuin kirkkoa tai moskeijaa.

Moskeijan perustyyppi kehittyi luultavasti 800-luvulla. Sen pohja on yleensä neliömäinen, ja koostui muureista, suuresta avopihasta kokoontumisia varten, kaivosta tai lähteestä rituaalista peseytymistä varten, Mekan puoleisella sivulla olevasta rukoussalista sekä minareetista rukouskutsuja varten. Rukoussalin Mekan puoleinen seinä on nimeltään qibla, ja siinä on rukoussyvennys mihrab. Mihrabin oikeassa reunassa on perjantaimoskeijoissa minbar, saarnatuoli, joka on yleensä ornamenttileikkauksin koristeltua puuta. Moskeijoissa korostetaan yleensä kantavien rakenteiden sijasta avaraa tilavaikutelmaa.

Kupolien merkitys on ollut merkittävä ja niitä on käytetty vuosisatojen ajan; ensimmäisen kerran vuonna 691 (Kalliomoskeija) ja aina 1600-luvulle asti (Taj Mahal). Nämä arkkitehtuurin piirteet ovat lainaa roomalaisilta. 1800-luvulla kupoleita yhdistettiin muihin länsimaisesta arkkitehtuurista saatuihin lainoihin. Kapenevat tiilipilarit, suuret arkadit ja useiden pilarien kannattelemat kaaret ovat tyypillisiä persialaistyylisille moskeijoille. Etelä-Aasiassa persialainen tyyli syrjäytti käytössä olleet hinduarkkitehtuurin elementit. Turkissa on isoja moskeijoita, jotka ovat saaneet vaikutteita bysanttilaisesta, persialaisesta ja syyrialaisesta tyylistä. Turkkilaiset arkkitehdit kehittivät oman kupolityylinsä. Esimerkkejä moskeijoista ovat ja Córdobassa Espanjassa.

Vanhimmat edelleen olemassa olevat moskeijat ovat kahdeksankulmainen Jerusalemin Kalliomoskeija (vuosilta 687–691), Damaskoksen Umaijadimoskeija Syyriassa (705–714), Córdoban La Mezquita Espanjassa (785–987) ja Kairouanin suuri moskeija Kairouanissa Tunisiassa. Eräät niistä ovat moneen kertaan uudelleen rakennettuja.

Taj Mahal.

Abbasidien aikana (750–1258) moskeijan perusmuoto sai merkittävän lisän sassanideilta: korkea, holvattu, yhdeltä sivulta avoin sali nimeltään ivaani, joita etenkin Persiassa sijoitettiin sisäpihan ympärille jokaisen neljän sivun keskelle. Näistä ivaaneista muodostuivat koraanikoulujen ja madrasojen opetustilat eli madrasah. Persiasta tämä muoto levisi muuallekin, kuten Irakiin, Turkkiin ja Egyptiin. Varhaisten moskeijoiden rakennusmateriaali vaihteli: Arabiassa yleisin oli savi ja puu, Turkissa luonnonkivi ja Persiassa tiili.

Abbasidien kautta seuranneella mamelukkien kaudella (1258–1517) arkkitehtuurin hallitseva piirre oli sirous ja koristeellisuus. Osmanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453. Kaupungin pääkirkko, Hagia Sofia, muutettiin moskeijaksi ja siihen lisättiin minareetit. Kirkon muodosta syntyi kuitenkin samalla uusi moskeijatyyppi, jonka muotona oli yhtenäinen korkea tila ja sitä kattava kupoli. Moguli-imperiumin aikana (1556–1707) Intiassa syntyi loisteliaasti koristeltu yhdistelmätyyli siten, että hindulaiseen arkkitehtuuriin liitettiin persialaiset ivaanit, suippokaariholvit ja sipulikupolit sekä kasviaiheiset koristeet. Tämän tyylin tunnetuin rakennus on mausoleumi Taj Mahal Intian Agrassa.

Basaarit, hamamit ja khanit

Sisäkuva Thessalonikin hamamista.

Basaari, islamilaisen maailman kauppakatu, -tori tai -kortteli, kehittyi jo varhain keskiajalla islamilaisen kaupunkirakenteen perusosaksi. Basaarin yhteyteen puolestaan rakennettiin majatalo khan, joissa yöpymistilojen lisäksi oli usein varastoja, kylpylä hamam, kauppoja, rukoustila ja yleisiä oleskelutiloja.

Hamamien traditio nojaa antiikin kylpylöihin, jopa niin, että tilajakokin on vastaava: pukuhuoneet sekä kylmä, lämmin ja kuuma kylpytila. Arkkitehtuurille ominaista ovat kupolit monivärisine lasi-ikkunoineen.

Kaupungit

Merkittäviä islamilaisia kaupunkikeskuksia syntyi pääasiassa kahdella tavalla. Islam levittäytyi alueille, joissa vanhastaan oli merkittäviä kaupunkeja, ja nämä muuttuivat islamilaiseen suuntaan, mutta säilyttivät silti pääosin vanhan kaupunkirakenteensa ja perinteisen kehityslinjansa. Tunnetuimpia tällaisia olivat Aleksandria, Damaskos, Córdoba ja Buhara. Toisaalta syntyi kokonaan uusia islamilaisia hallintokaupunkeja, kuten Bagdad, Kairo ja Fez.

Islamilaisen kaupungin perinteinen piirre on jako julkisiin ja yksityisiin tiloihin. Julkisia tiloja ovat moskeijat, basaarit, khanit ja hamamit. Yksityisiä ovat erilaiset asuintilat. Kaupungin ulkopuolella oli usein hallintopalatseja puutarhoineen; tällaisista tunnettu säilynyt esimerkki ja samalla Euroopan merkittävin islamilaisen arkkitehtuurin muistomerkki on Espanjan Granadassa sijaitseva palatsi Alhambra, joka oli myös puolustusvarustus. Julkiset rakennukset liitettiin usein ympäristönsä arkkitehtuuriin geometrisin puistoistutuksin, kanavin ja vesialtain.

Myöhempi aika

Modernin tyylinen Baitul Futuh -moskeija Lontoossa.

Islamilaisen maailman alueellinen laajentuminen hidastui ja merkittävyys maailmassa väheni länsimaisen kulttuurin kehittymisen myötä niin, että 1700-luvulle tultaessa islamilainen rakentaminen ja arkkitehtuurin kehitys paljolti tyrehtyi. Vasta viime vuosikymmeninä rakennuskulttuuria on uudelleen elvytetty, ja mm. uusia, modernin tyylisiä moskeijoita on rakennettu eri puolille maailmaa.

Lähteet

• Yrjö Karilas (toim.): Pikku Jättiläinen, Taidehistoria, s. 982, 8. painos, WSOY 1958
• Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)