Ilmatorjunta

Ilmatorjunta on aselaji, jonka tehtävänä on suojata kohteita vihollisen ilmahyökkäyksiltä estämällä tai häiritsemällä vihollisten ilma-alusten toimintaa. Laajemmin käsitettynä ilmatorjunta on toimintaa, jolla pyritään ylläpitämään jonkun tietyn alueen ilmaherruutta, tai toimintaa jolla pyritään vaikeuttamaan vastustajan ilma-aseen tehokasta käyttöä ja minimoimaan ilma-aseen käytön vaikutuksia.

Intialaisen maasta ilmaan - Akash-ilmatorjuntaohjuksen laukaisu.

Toiminnallisesti ilmatorjunta voidaan jakaa lyhyen kantaman lähi-ilmatorjuntaan, keskikantaman ilmatorjuntaan, pitkän kantaman alueilmatorjuntaan sekä ilmasuojeluun.

Jaottelua

Lyhyen kantaman ilmatorjunta

Suomessa lyhyen kantaman ilmatorjunta jaetaan vielä lyhyen ja erittäin lyhyen kantaman ilmatorjuntaan.

Erittäin lyhyen kantaman ilmatorjunta

Erittäin lyhyen kantaman ilmatorjunnassa torjuntaetäisyys on alle viisi kilometriä ja torjuntakorkeus alle kolme kilometriä.

Ilma-ammunta

Lähi-ilmatorjuntaa voidaan suorittaa rynnäkkökiväärin ilma-ammunnalla, mikä Suomessa opetetaan asepalveluksessa peruskoulutuskaudella, kevytkonekiväärin ilma-ammunnalla tai ilmatorjuntakonekiväärin ammunnalla. Ilma-ammuntaa voidaan kuitenkin harjoittaa periaatteessa millä tahansa suorasuuntausaseella.

Suomessa 12,7 mm:n ilmatorjuntakonekiväärejä on jalkaväen panssaroiduissa miehistönkuljetusvaunuissa, panssarijoukkojen taistelupanssarivaunuissa, laivoissa ja veneissä sekä muissa ajoneuvoissa ja niitä voidaan käyttää myös maataisteluun jalkaväen rynnäkkökiväärien ja kevyiden 7,62 mm:n konekiväärien tukena.

IT-konekiväärit ovat jalkaväen tukiaseita. Varsinainen ilmatorjunta-aselaji käyttää järeämpiä ilmatorjuntakanuunoita, tai -ohjuksia.

Ohjukset

Erittäin lyhyen kantomatkan ilmatorjunnan piiriin kuuluvat olkapäältä laukaistavat ohjukset, jollaisia ovat Suomessa yhdysvaltalaiset kunnostetut Stinger RMP Block 1 -ohjukset, jotka päätettiin hakkkia vuonna 2014. Palveluskäytössä se tunnetaan nimellä Ilmatorjuntaohjus 15 (ITO15). Merivoimilla on aluksillaan vastaavia ranskalaisia Matra Mistral-ohjuksia. Laivoilla ohjuslaukaisin on kiinteässä telineessä.

Kevyt ilmatorjuntakanuuna

ZU-23-2 ilmatorjuntatykki.

Prikaatien ilmatorjuntapattereissa käytetään esim. 23 mm putkilla varustettuja kanuunoita. Suomessa on käytössä venäläisvalmisteisia kaksiputkisia ZU-23-2-ilmatorjuntatykkejä kalustona (23 Itk 61, puhekielessä ”Sergei”) Kanuunan tulinopeus on 2×17 laukausta sekunnissa, ja ammuksen lähtönopeus on yli 970 m/s. 23 ItK 61:iä on modernisoitu Suomessa muun muassa tähtäyslaitteiden osalta, minkä vuoksi uudistetuista kevyistä ilmatorjuntakanuunoista käytetään merkintää 23 ItK 95 uudistamisvuoden 1995 mukaan. 23 ItK 61 on todella tehokas osaavissa käsissä.

Lyhyen kantaman ilmatorjunta

Sveitsiläisen Oerlikonin valmistama 35 mm:n ilmatorjuntakanuuna, 35 Itk 88.

Yhdysvaltain armeijan ilmatorjuntajoukkoja Algeriassa.

Varsinaisessa lyhyen kantaman ilmatorjunnassa torjuntaetäisyys on 5–10 kilometriä ja korkeus 3–5 kilometriä.

Kanuunat Suomessa käytetään sveitsiläisiä 35 mm:n kevyitä ilmatorjuntakanuunoita (35 Itk 88) sekä ilmatorjuntapanssarivaunuja Itpsv 90 Marksman ja ItPsv SU-57.

Ohjukset Lyhyen kantaman ilmatorjuntaohjuskalustona on Suomessa Crotale NG -ohjuslavetteja, jotka on rakennettu muunnellulle Pasi Sisu XA-180 -alustalle, sekä saksalais-ruotsalainen ASRAD-R, eli Ilmatorjuntaohjusjärjestelmä 2005, (ItO 2005)

Keskipitkän kantaman ilmatorjunta

Keskipitkän kantaman ilmatorjunta Suomessa perustuu norjalais-yhdysvaltalaiseen NASAMS-kalustoon. NASAMSin ohjus perustuu hävittäjissä käytettyyn AMRAAM-ohjukseen.

Ilmatorjunnan korkeatorjuntakyvyn kehittämiseksi päätettiin vuonna 2023 hankkia David´s Sling -järjestelmä Israelista. Järjestelmä on tarkoitus ottaa käyttöön 2020-luvun loppupuolella. Järjestelmän kolutus sekä henkilökunnalle että varusmiehille tullaan toteuttamaan Panssariprikaatissa toimivassa Helsingin ilmatorjuntarykmentissä.

Pitkän kantaman ilmatorjunta

Pitkän kantaman ilmatorjunnan torjuntaetäisyys on vähintään viisikymmentä kilometriä yli kahdenkymmenen kilometrin korkeuteen. Tälle etäisyydelle ei Suomessa ole ilmatorjuntaohjuksia. Pitkän kantaman ilmatorjunta onkin torjuntahävittäjien vastuulla.

Aseistus

Ilmatorjunta on käyttänyt aseistuksenaan useita erilaisia tykkejä aina siitä lähtien, kun ensimmäiset lentokoneet ottivat osaa sotilastoimiin ensimmäisessä maailmansodassa. Ensimmäisten ilmatorjunta-aseiden tarkkuus ei ollut kehuttava, mutta toisaalta ilma-asekaan ei ollut vielä sotaa ratkaisevassa asemassa.

Toisen maailmansodan jälkeen kehitettiin lisäksi maasta ammuttavia ilmatorjuntaohjuksia, jotka liitettiin osaksi ilmatorjuntaa.

Nykyään sekä tykkejä että ohjuksia käytetään rinnakkain. Ilmamaalien osoittamiseen käytetään tarkkoja tutkia sekä laskimia.

Ilmatorjuntajoukot toimivat yhteistyössä hävittäjien kanssa muodostaen yhdessä ilmavalvonnan kanssa ilmapuolustuksen.

Historia

Pitkän kantaman ilmatorjuntatykkeinä käytettiin yleisesti tavallisten tykistöjärjestelmien mukaelmia. Aluksi standardiosille tehtiin vain uudet jalustat, mutta ennen toista maailmansotaa ilmatorjuntatykit kehittyivät omaksi tyypikseen, jolla oli paljon parempi suorituskyky.

Tykkien ammuksissa käytetään yleensä ilmanpaineeseen, aikasytytykseen tai kosketukseen perustuvia sytyttimiä. Ajatuksena on luoda räjähtelevä sulku tietylle alueelle. Klassinen esimerkki suuresta pitkän kantaman ilmatorjuntatykistä on saksalainen 88 millimetrin tykki. Sen kaltaiset järjestelmät korvautuivat ohjuksilla 1950-luvulla.

Suomen ilmatorjunta-aselaji

Osana kenttätykistöä

Suomessa ilmatorjunta-aselajin katsotaan syntyneen 1. heinäkuuta 1925 aselajin koulutusyksikön aloittaessa Suomenlinnassa. Ilma-ammuntoja alettiin suorittaa 16. syyskuuta 1927.

Ilmatorjuntatoiminnan aloittivat Suomen suuriruhtinaskunnan alueella venäläiset jo 1915, kun ensimmäiset ilmatorjuntatykit tuotiin Suomenlinnaan. Saksalaisten puolella ensimmäistä maailmansotaa ensimmäiset ilmatorjuntatykkien käyttäjät olivat jääkärit. Myös Saksan Itämeren divisioona loppukeväästä 1918 käytti kenttätykkejä ilmatorjuntavalmiudessa.

Suomessa ilmatorjuntatykistön kehitykseen vaikuttivat rannikkotykistön upseerit kapteeni Åke Törnroos ja jääkärieverstiluutnantti Väinö Valve. Ilmatorjunta oli erityisen tärkeää kiinteisiin asemiin sijoitetuille kenttätykistölle, jolla oli järeitä tykkejä ja jonka sijainti oli tunnettu. Ilmatorjuntavastuu kuului aluksi rannikkotykistölle, mutta myös kenttätykistössä aloitettiin ilmatorjuntakoulutus 1926.

Osana ilmavoimia

Ilmatorjunta erkani aselajina kenttätykistöstä 1. tammikuuta 1939, jolloin se siirtyi samalla maavoimien puolustushaarasta ilmavoimille. Eversti Frans Helmisestä tuli Suomen ensimmäinen ilmatorjuntatarkastaja.

Talvisodassa ilmavoimien osalta Neuvostoliitolla oli aluksi 7-kertainen ilmaylivoima, mikä kasvoi kolmen kuukauden aikana sodan loppuun mennessä 20-kertaiseksi. 700 paikkakuntaa pommitettiin. Ilmavoimien puolustushaaraan aselajina kuuluvat Suomen ilmatorjuntajoukot ampuivat alas vähintään 404 neuvostoliittolaista lentokonetta, vaurioittivat 376 konetta. 404:stä pudotuksesta 280 tapahtui sotatoimialueella kenttäarmeijan toimialueella. Ilmavoimien lentojoukot pudottivat 190 neuvostoliittolaiskonetta.

Tilastollisesti jokaista ilmatorjuntajoukkojen asetta kohden pudotettiin yksi neuvostoliittolaiskone ja vaurioitettiin toista konetta. Ammuksia kului raskailla tykeillä keskimäärin 163, 40 mm:n tykeillä 391 ja 20 mm:n tykeillä 474, mitä on pidettävä vähäisenä.

Jatkosotaan mennessä ilmatorjuntaa vahvistettiin moninkertaiseksi hankkimalla saatavissa olevia aseita. Ilmatorjunta-asetyyppien määrä kasvoi yli 50:een, mikä vaikeutti huoltoa ja koulutusta.

Kova paine Suomen ilmatilaan kohdistui helmikuussa 1944, kun Neuvostoliitto yritti suostutella Suomea rauhaan lisäämällä painetta ilmatilassa. Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat (ADD) hyökkäsivät raskain voimin Helsinkiin, Kotkaan, Turkuun, Ouluun ja Rovaniemellä yöllä.

Koska Suomella – toisin kuin esimerkiksi Saksalla – ei ollut yötorjuntahävittäjiä, oli puolustus ilmatorjunnan varassa. Kaupunkien tappioista ei tullut niin suuria kuin mitä Neuvostoliitto oli asettanut tavoitteekseen Suomen irrottamiseksi sodasta.

Helmikuun 1944 strategisten pommitusten jälkeen seuraava merkittävä koetus oli Kannaksen suurhyökkäys 1944, missä kohteena oli kaupunkien sijasta kenttäarmeija. Koko ilmatorjunta-aseistuksesta kenttäarmeijan käytössä oli vain 1/3, joten sitä olisi voinut siirtää osaksi asutuskeskuksista ja sisämaan kohteista (2/3) osaksi kenttäarmeijan tueksi. Taistelujen kiivaudesta kertoo se, että 95 % (1 031) ilmatorjunnan pudotuksista tapahtui kenttäarmeijan sotatoimialueella. Ilmatorjunnan osuus jatkosodan aikana pudotetuista koneista oli 36,9 %, mutta vuonna 1944 50 %.

Kenttäarmeijalle kohdistettujen ilmatorjuntatykkien pudotusmäärä oli keskimäärin kaksi konetta tykkiä kohden ja ammuskulutus 468 ammusta pudotusta kohden. 169 ilmatorjuntasotilasta kaatui ja 397 haavoittui.

Kylmä sota tuo ohjukset

Pääartikkeli: Kylmä sota

Toisen maailmansodan loppua leimasi Yhdysvaltain Japania vastaan käyttämät atomipommit. Korkealla lentäviin strategisten pommikoneiden lauttoihin eivät ilmatorjuntatykit ylettyneet. Siksi etu alkoi olla hyökkääjällä. Neuvostoliitto saavutti Yhdysvaltoja 1949 tuottamalla oman ydinaseen ja kopioimalla pommin kuljettamiseen kykenevän Tupolev Tu-4:n yhdysvaltalaisesta Boeing B-29 Superfortressista.

Toinen ilmatorjuntatykkien ongelma oli se, että keveiden hävittäjäkoneiden lentonopeudet olivat suihkumoottorien käyttöön oton jälkeen kasvaneet niin paljon, etteivät ilmatorjuntatykit pysyneet rynnäköivien lentokoneiden perässä.

Ratkaisuksi alettiin kehitellä ilmatorjuntaohjuksia ilmatorjuntatykkien korvaajiksi. Strategisiin pommikoneisiin ylettyvät ilmatorjuntaohjukset tulivat ensimmäisinä käyttöön Yhdysvalloissa 1954 ja Neuvostoliitossa 1956, josta levisivät 1950-luvun loppuun mennessä myös muihin maihin.

Suomi yritti hankkia 1960-luvun alussa ilmatorjuntaohjuksia, mutta sen edellytyksenä olisi ollut Pariisin rauhansopimukseen liittyvän ohjuskiellon kumoaminen. Yhdysvallat tai Iso-Britannia eivät myyneet Suomelle uudempaa kalustoaan. Ilmavoimiensa ylivoimalla Varsovan liiton maavoimien ylivoimaa tasoittavien maiden intressissä ei ollut vahvistaa puolueettoman Suomen ilmatorjuntaa, koska strategisten pommikoneiden ja myöhemmin risteilyohjusten lentoreitit kulkivat Etelä-Suomen kautta Leningradin sotilaspiirin sotilaallisiin kohteisiin. Länsisaksalaista Roland-järjestelmää puolestaan ei pidetty soveltuvana.

Suomen ilmatorjuntaohjushankinnat alkoivat vasta 1978–1979, kun Neuvostoliitosta hankittiin ajanmukaisia keveitä olkapäältä laukaistavia ohjuksia ItO 78 (Strela 2M) sekä pääkaupunkiseudun suojaamiseen sopiva alueilmatorjuntaohjus ItO 79 (S-125 M1 Petshora).

ItO 78:n korvasi ItO 86M (Igla), joka oli Streloja seuraava neuvostoliittolainen olkapäältä laukaistava kevyt lyhyen kantaman ilmatorjuntaohjus. Maavoimille hankittiin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Ranskasta ItO 90 (Crotale NG) ja merivoimille ItO 91 (Matra Mistral) ilmatorjuntaohjusjärjestelmät. Crotalen torjuntaulottuvuus on vaakasuunnassa kymmenen kilometriä ja pystysuunnassa kuusi kilometriä.

Alueilmatorjuntaohjukset BUK M1 hankittiin 1990-luvun alussa Venäjältä lyhentämällä Neuvostoliitolta periytynyttä bilateraalikaupan valtionvelkaa. BUK M1 on tarkoitettu pääkaupunkiseudun suojaksi torjumaan lentokoneiden ja helikoptereiden lisäksi muun muassa risteilyohjuksia. Se soveltuu rajoitetusti myös ballististen maalien, kuten tykistöohjusten torjuntaan. Järjestelmän torjuntaulottuvuus on vaakasuunnassa 35 kilometriä ja pystysuunnassa 22 kilometriä. Järjestelmä korvataan 2010-luvulla norjalais-yhdysvaltalaisella NASAMS-järjestelmässä, joka käyttää AMRAAM-ohjuksen muunnosta.

Uuden lyhyen kantaman ilmatorjuntaohjusjärjestelmän hankinta alkoi 1990 luvun loppupuolella. Hankinnan tavoitteena oli parantaa valmiusyhtymien ilmatorjuntasuojaa rynnäkköhävittäjiä ja taisteluhelikoptereita vastaan. Hankinnassa päädyttiin saksalaisen RDE:n toimittamaan ASRAD-R- ilmatorjuntaohjusjärjestelmään. Suomessa järjestelmä sai nimen ilmatorjuntaohjusjärjestelmä 2005, ItO 2005. Järjestelmän torjuntaulottuvuus on vaakasuunnassa kahdeksan kilometriä ja pystysuunnassa viisi kilometriä.

Suomen merivoimat on valinnut eteläafrikkalaisen UMKHONTO-ilmatorjuntaohjuksen uusiin Hamina-luokan ohjusveneisiin. Suomessa järjestelmä sai nimen ilmatorjuntaohjus ITO2004 UMKHONTO.

Suomen puolustusvoimat on päättänyt korvata vanhenevat ITO 86M (Igla) -ohjukset ruotsalaisen Saab Bofors Dynamic AB:n RBS 70 -kalustoon perustuvilla ilmatorjuntaohjuksilla.

Ilmatorjuntapatterien historia

Oma ilmatorjuntapatteristo on Suomessa toiminut Turussa Turun Ilmatorjuntapatteristo (TurItPsto), Oulussa Oulun Ilmatorjuntapatteristo (OulItPsto) sekä Lahdessa Salpausselän Ilmatorjuntapatteristo (SalpItPsto) Näistä viimeksi mainittu toimi myöhemmin Kouvolassa. TurItPsto:n patterien sijoituspaikat olivat Pääskyvuori ja Uittamo.

Nykyään

Ilmatorjuntatykit tekevät voimakasta paluuta, vaikka ohjuskaluston kantama ja osumatarkkuus onkin niihin verrattuna moninkertainen. Ohjusten hinta on korkea ja niillä on tietyissä olosuhteissa käyttörajoituksia.

Nykyään puolustusvoimissa käytetään joukkojen lähitorjuntaan kevyitä maastokelpoisia tykkejä kuten 23 ItK 61-2 (ZU-23-2) sekä tärkeiden kohteiden suojaamiseen raskaampia tutkaohjattuja tykkejä kuten 35 ItK 88 (35 mm:n sveitsiläinen Oerlikon).

Laivoilla jo pidempään käytössä olleet ohjustentorjuntajärjestelmät kuten yhdysvaltalainen Phalanx ovat tulossa maakäyttöön matalalla ohjuskatveessa lentävien risteilyohjusten sekä jopa raketinheittimien rakettien torjuntaan. Tällaisten ammusasejärjestelmien teho perustuu tutkaohjaukseen, suureen tulinopeuteen ja herätesytyttimelliseen ammukseen.

Ilmatorjuntajoukkojen ja ilmavoimien yhteistoimintaa varten on jokaisessa kolmessa lennostossa nimettynä ilmatorjuntaupseeri.

Vapaaehtoinen maanpuolustuskoulutus

Ilmapuolustukseen yleensä ja ilmatorjuntaan erityisesti voivat tutustua Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen ilmapuolustuspiirin kursseilla 18 vuotta täyttäneet sekä muut reserviläiset.

Katso myös

• Buk-ilmatorjuntajärjestelmä
• ZU-23-2, kevyt ilmatorjuntakanuuna ”Sergei”
• Sotienjälkeiset suomalaiset ilmatorjuntayksiköt

Kirjallisuutta

• Biaudet, Bob: Ohiampujat – ilmatorjuntamiesten kokemuksia jatkosodan ratkaisutaisteluista. WSOY, 2002.
• Haupt, Dirk Roland: Ballistiskt missilförsvar i Europa och folkrätten. Jus ad bellum, jus in bello och staters folkrättsliga ansvar ex delicto; i: Kungliga Krigsvetenskapsakademiens Handlingar och Tidskrift, 218:e årgången (2014), fjärde häftet, sid 53-83 (ruotsiksi)
• Lappi, Ahti: Ilmatorjunta ilmasodassa 1794–1945. Ilmatorjuntasäätiö, 2000.
• Lappi, Ahti: Ilmatorjunta kylmässä sodassa. Ilmatorjuntasäätiö, 2003.

Aiheesta muualla

• Puolustusvoimien ilmatorjuntakalustoa (Arkistoitu – Internet Archive)
• Ilmatorjuntamuseo (Arkistoitu – Internet Archive)
• Ilmatorjuntaupseeriyhdistys
• Ilmatorjuntajoukkojen käyttämät Latil-tykinvetäjät

Sota