Hypofosfatemia
Hypofosfatemia tarkoittaa epänormaalin pientä fosfaattipitoisuutta veressä. Aikuisilla ihmisillä hypofosfatemiana voidaan pitää tilaa, jossa fosfaatteja on alle 0,8 millimoolia per litra veriseerumia (mmol/l). Aikuisilla normaali seerumin fosfaattipitoisuus on noin 0,8–1,45 mmol/l.[1]
| Hypofosfatemia | |
|---|---|
 Phosphate group chemical structure. |
|
| Luokitus | |
| ICD-10 | A81.9E83.3 |
| ICD-9 | 275.3 |
| Tautitietokanta | 6503 |
| MedlinePlus | 000307 |
| MeSH | D017674 |
| Huom! | Tämä artikkeli tarjoaa vain yleistä tietoa aiheesta. Wikipedia ei anna lääketieteellistä neuvontaa. |
Oireita aiheuttaa yleensä vasta vakava hypofosfatemia, jossa fosfaattipitoisuus seerumissa on alle 0,32 mmol/l. Oireet liittyvät usein luurankolihaksiin, jolloin voi ilmetä lihasheikkoutta ja -kipuja. Vielä vakavampi hypofosfatemia voi aiheuttaa rabdomyolyysiä, hemolyysiä, sydänlihaksen heikkoutta ja hermo-oireita, kuten parestesiaa tai kooman.[2]
Yleensä hypofosfatemiaa aiheuttavat useat yhtaikaiset tekijät. Esimerkkejä ovat fosfaattien suolistollista imeytymistä estävät tekijät, kuten antasidien runsas käyttö, ja sen poiseritystä lisäävät tekijät, kuten parathormonin tuottoa vähentävät sairaudet. Sairaalahoidossa olevilla hypofosfatemian yleisyys on noin 2–3 %. Tehohoidossa yleisyys on noin 34 % ja verenmyrkytystä potevilla 65–80 %.[1]
Hyperfosfatemiassa pitoisuudet merkitään millimooleina, sillä kehossa vapaat fosfaatit ovat käytännössä vetyfosfaattina (HPO42–) ja divetyfosfaattina (H2PO4–), joilla on eri massat. Nämä ovat keskenään tasapainoreaktiossa ja niitä on vastaavasti lukumäärällisesti 60 % ja 40 % solujen ulkopuolella. Pitoisuus voidaan ilmaista massanakin. Tällöin käytetään usein fosforin massaa, eli 0,8 mmol/l (fosfaatteja per veriseerumia) on noin 2,5 milligrammaa fosforia per desilitra veriseerumia (mg/dl).[1]
Oireet
muokkaaHypofosfatemiassa ilmenee oireita usein vasta sitten, kun veriseerumin fosfaattipitoisuus on alle 0,32 mmol/l. Monet oireet liittyvät ATP:n ja 2,3-bisfosfoglyseriinihapon vajeeseen. Näiden tuottoon vaaditaan fosforia. Pitkään jatkunut hypofosfatemia voi aiheuttaa lihasvaurioita, -heikkoutta, -kipuja ja luukipuja. Oireista osa voi kuitenkin johtua hypofosfatemiaa aiheuttavasta D-vitamiinipuutoksesta. Hitaasti kehittynyt hypofosfatemia ei yleensä aiheuta rabdomyolyysiä, nopeasti kehittynyt hypofosfatemia voi. Rabdomyolyysin vakavuus vaihtelee, eikä se aina ole välittömästi vaarallista. Luurankolihasten oireet ovat yleisimpiä. Tätäkin vakavammassa hypofosfatemiassa ilmenee muitakin oireita, kuten hemolyysiä.[2] Hemo- ja rabdomyolyysissä soluja hajoaa. Niiden sisästä vapautuu fosfaatteja vereen, joka peittää solutuhoa aiheuttavaa hypofosfatemiaa.[2]
Vakava hypofosfatemia voi myös heikentää hengityslihasten ja sydänlihaksen voimaa, jotka esimerkiksi lisäävät tarvetta hengityskoneelle ja pahentavat sydämen vajaatoimintaa. Vakava hypofosfatemia voi myös johtaa moniin hermoston häiriöihin, joissa oireita ovat muun muassa hetkittäinen ihon tunnottomuus, muut vakavammat neuropatiat, epilepsia tai kooma.[1]
Syyt
muokkaaFosforia on useissa ruuissa tarpeeksi ja hypofosfatemia johtuu harvoin ravintopuutoksesta. Muun muassa fosforin liikaeritys pois kehosta on todennäköisempi syy. Fosforin kertymistä kehoon aiheuttavat keskeisimmin D-vitamiinit muun muassa lisäämällä parathormonin (PTH) tuottoa. PTH vähentää fosfaattien eritystä virtsaan. Hypofosfatemiaan voivat johtaa siis ravinnollinen tai geneettinen D-vitamiinipuutos, sillä fosfaatteja päätyy tällöin normaalia enemmän virtsaan.[1]
Eräs yleinen syy liikaeritykseen on primäärinen lisäkilpirauhasen vajaatoiminta, jossa keho tuottaa liikaa PTH:ta. Kirurginen munuaisensiirto voi johtaa myös liikaerityksen, kun kehon PTH:n tuotto ei riitä hillitsemään siirteen fosfaattien eritystä virtsaan. Fosfaattien liikaeritystä aiheuttaa myös Fanconin oireyhtymä.[1]
Syynä voi olla myös imeytymishäiriö. Esimerkkejä ovat ripuli ja fosforia sitovien aineiden liikakäyttö. Sitovia aineita ovat esimerkiksi sevelameeri ja ainakin kalsiumia, magnesiumia tai alumiinia sisältävät antasidit. Nikotiinihappo voi myös lääkekäytön annoksin laskea veriseerumin fosforipitoisuutta hieman, noin 0,1 mmol/l.[1]
Fosfaattien liika siirtyminen verestä muihin kudoksiin on eräs syy hypofosfatemialle. Esimerkkejä tästä ovat nälkiintymisen aiheuttama refeeding-oireyhtymä (tässä insuliinin nopea eritys johtaa mm. fosfaattien ja glukoosin siirtymiseen soluihin), hengitysalkaloosi ja "nälkäisten luiden oireyhtymä", joka ilmenee lisäkilpirauhasen liikatoimintaa korjaavan kirurgisen leikkauksen jälkeen, jolloin PTH:n tuotto alenee ja veren fosfaatteja kuluu liikaa luuston kasvuun. Lisäksi oireyhtymässä ilmenee usein hypokalsemia, hypomagnesemia ja hypokalemia.[1]
Hoito
muokkaaHypofosfatemian hoito riippuu aiheuttajasta. Keskivakavaa hypofosfatemiaa, jossa seerumin fosfaattipitoisuus on yli 0,32 mmol/l, voidaan hoitaa antamalla suun kautta fosforia. Esimerkiksi lehmänmaidossa on paljon fosforia. Vakavampi hypofosfatemia tai potilaan kyvyttömyys niellä voi vaatia fosforia sisältävän infuusion antamisen. Fosforia annettaessa tulee huomioida, että munuaisten vajaatoimintaa potevilla fosforin poistuminen kehosta on heikentynyt ja liika annostelu voi johtaa hyperfosfatemiaan ja hypokalsemiaan.[1]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i EV Lerma et al: Nephrology secrets, s. 532–537. (4. painos) Elsevier, 2019. doi:10.1016/C2015-0-06604-7 ISBN 9780323478717
- ↑ a b c A Gaasbeek, AE Meinders: Hypophosphatemia: an update on its etiology and treatment. The American Journal of Medicine, 2005, 118. vsk, nro 10, s. 1094–1101. PubMed:16194637 doi:10.1016/j.amjmed.2005.02.014 ISSN 0002-9343 Artikkelin verkkoversio.