Hoitotiede

Hoitotiede on Suomessa terveystieteisiin kuuluva itsenäinen tieteenala. Hoitotieteen keskeisenä mielenkiinnon ja tutkimuksen kohteena ovat eri-ikäiset ihmiset erilaisissa elämäntilanteissa ja heidän terveytensä, terveyden edistäminen tai sairauksien hoitaminen erilaisissa hoitamisen ympäristöissä. Hoitamista tarkastellaan laajasti sekä ammatillisen toiminnan että itsensä hoitamisen näkökulmista.

Hoitotiede on oma itsenäinen tieteenalansa, jolla on oma tieteenalaan perustuva jatkokoulutus (tohtorikoulutus) ja erityiset tutkimuskohteensa. Hoitotiedettä voi opiskella Suomessa viidessä yliopistossa. Yliopistotasoisesta tieteenalan peruskoulutuksesta valmistuu terveystieteiden maistereita pääaineena hoitotiede ja jatkokoulutuksesta terveystieteiden tohtoreita. Hoitotieteen tieteenalaohjelmasta valmistuneet sijoittuvat asiantuntijoiksi vaativiin sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelu-, kehittämis-, tutkimus-, opetus- ja johtotehtäviin kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.

Hoitotiede instituutiona

Suomessa hoitotieteellinen koulutus ja tutkimus käynnistyivät 1970-luvun lopulla. Alan tutkimus ja koulutus oli kuitenkin alkanut jo huomattavasti aikaisemmin. Yhdysvalloissa nähtiin merkkejä alasta jo 1900-luvun alkupuolella ja 1950-luvulla koulutusta ryhdyttiin voimakkaasti kehittämään. Ensimmäinen tieteellinen lehti Nursing Research alkoi ilmestyä vuonna 1952. Euroopassa alkulähtökohtana pidetään vuotta 1956, jolloin koulutus käynnistyi Britanniassa Edinburghin yliopistossa. Pohjoismaissa hoitotieteellinen yliopistokoulutus aloitettiin kokonaisuudessaan 1970-luvulla, ensimmäisenä Bergenin yliopistossa Norjassa. Tämän jälkeen alan koulutus ja tutkimus on levinnyt voimakkaasti Yhdysvalloissa, Kanadassa, eri Euroopan maissa, Australiassa, sekä Aasian maista muun muassa Kiinassa ja Japanissa.

Suomessa hoitotieteellinen koulutus ja tutkimus käynnistyivät 1979 silloisessa Kuopion korkeakoulussa ja sen jälkeen Oulun, Tampereen ja Turun yliopistoissa sekä ruotsinkielisen koulutuksen osalta Åbo Akademissa. Helsingin yliopistossa oli lääketieteen alainen hoito-oppi hoitotieteen opetuksen sijaan. Myös Jyväskylän yliopistossa oli vuosina 1992–1997 hoitotieteen opetusta. Helsingin yliopiston (hoito-oppi) ja Jyväskylän yliopiston koulutukset kuitenkin lakkautettiin 1990-luvulla, joten tällä hetkellä Suomen hoitotieteellisestä koulutuksesta ja tutkimuksesta vastaavat Itä-Suomen, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistot sekä Åbo Akademi. Näissä kaikissa yliopistoissa voidaan suorittaa hoitotiede pääaineena terveystieteiden kandidaatin, maisterin, lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot.

Hoitotieteellinen tutkimus ja koulutus on yliopistoissa sijoittunut organisatorisesti hiukan toisistaan poikkeavalla tavalla. Tieteenalan yhteys muihin terveystieteisiin, erityisesti lääketieteeseen, on ollut voimakasta alusta alkaen. Hoitotiede alana sijoittuu Oulun ja Turun yliopistoissa lääketieteellisiin tiedekuntiin, Itä-Suomen yliopistossa terveystieteelliseen tiedekuntaan ja Tampereen yliopistossa yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan. Alalla on yliopistoittain kahdesta viiteen professoria sekä runsaasti muuta opetus- ja tutkimushenkilökuntaa sekä alan dosentteja. Alalle on tyypillistä yhteys terveydenhuollon palvelujärjestelmään, esimerkiksi sairaaloihin, terveyskeskuksiin, hoitolaitoksiin. Tästä yhteydestä esimerkkinä ovat vaikkapa hoitotieteen professorien toimiin liittyvät sivutoimet, joita on neljä Itä-Suomen yliopiston professoreilla, yksi Oulun yliopiston professorilla, yksi Tampereen yliopiston professorilla ja neljä Turun yliopiston professoreilla.

Yliopistojen yhteistyö alalla on ollut alusta alkaen voimakasta. Yliopistot ovat yhteistyössä toteuttaneet muun muassa jo vuodesta 1995 alkaen alan tohtorikoulutusta, joka nykyisin muodostaa alan tohtorikoulutusverkoston. Verkoston ansiosta yliopistot yhdessä voivat hyödyntää esimerkiksi kansainvälisten tutkijoiden osaamista. Yliopistojen tutkimusalueet ovat kuitenkin profiloituneet ja niillä on omat tutkimusstrategiansa.

Kansainvälisyys on leimannut hoitotieteen alaa alusta alkaen. Esimerkiksi Turun yliopiston perustamisvaiheessa yliopisto sai suunnitteluapua Maailman terveysjärjestöltä (WHO), ja tällä hetkellä yliopisto on oleellinen osa muun muassa alan eurooppalaista tohtorikoulutusverkostoa (European Academy of Nursing Science) sekä globaalia ICoNS-verkostoa.

Hoitotieteen alalla on myös oma tieteellinen seuransa eli Hoitotieteiden tutkimusseura, joka julkaisee alan tieteellistä lehteä, vuonna 1998 perustettua Hoitotiede-lehteä, järjestää kansallisia alan tieteellisiä konferensseja sekä jakaa apurahoja ja tunnustuksia. Hoitotiede-lehden edeltäjänä toimi Sairaanhoidon vuosikirja. Nykyään hoitotieteellisiä tutkimuksia julkaisee myös Suomen toinen alan lehti eli Sairaanhoitajaliiton koulutus- ja kustannusyhtiö Fioca Oy:n julkaisema Tutkiva Hoitotyö.

Suomalaista hoitotieteellistä tutkimusta ja kehittymistä on analysoitu eri tavoin. Esimerkkinä voidaan mainita Turun yliopiston ensimmäisen hoitotieteen professori Sirkka Laurin kuvaus tieteenalan alkuvaiheilta sekä kliinisen hoitotieteen alueesta. Lisäksi on analyysin kohteena ollut mm. hoidon didaktiikan tutkimus sekä hoitotieteen etiikan tutkimus. Nämä kaikki osoittavat tieteenalan kehittyneen nopeasti Suomessa, luoden monipuolista tieteellistä näyttöä hoitotyöntekijöiden toimintaan.

Hoitotieteen opiskelu Suomessa

Hoitotiedettä opiskellaan pääaineena viidessä suomalaisessa yliopistossa, joita ovat Itä-Suomen, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistot sekä Åbo Akademin Vaasan yksikössä. Hoitotieteessä voi suuntautua muun muassa gerontologisen, kliinisen tai preventiivisen hoitotieteen asiantuntijuuteen, hoitotyön johtamiseen ja hallintoon tai terveysalan opettajankoulutukseen. Suuntautumisvaihtoehdot vaihtelevat yliopistoittain.

Koulutukseen hakeutumisen edellytyksenä on useimmiten aiempi terveysalan ammattitutkinto. Koulutus kestää kolmesta viiteen vuoteen, jonka aikana opiskelija suorittaa terveystieteiden kandidaatin (TtK, 180op, alempi korkeakoulututkinto) ja terveystieteiden maisterin (TtM, 120op, ylempi korkeakoulututkinto) tutkinnot. Hoitotiedettä pääaineenaan opiskellut terveystieteiden maisteri voi työskennellä sosiaali- ja terveysalan tutkimus-, koulutus-, johtamis- ja kehittämistehtävissä.

Hoitotieteen tieteenalakohtaista jatkokoulutusta järjestetään jokaisessa hoitotieteen koulutusta järjestävässä korkeakouluyksikössä. Yksiköiden tohtoriohjelmat toimivat kiinteässä yhteistyössä hoitotieteen valtakunnallisen tohtoriohjelman kanssa, jonka toiminnasta vastaa viiden hoitotieteen koulutusta järjestävän yliopistoyksikön verkosto.

Hoitotieteellinen tutkimus ja kansallinen yhteistyö

Hoitotieteellinen tutkimus

Hoitotieteellinen tutkimus tuottaa tietoa väestön terveydestä ja terveysongelmista sekä niiden hallinnasta ja väestön selviytymisestä terveyden ja sairauden hallinnasta, tietoa hoitamisesta ja sen arvoperustasta sekä ammatillisesta tietoperustasta, tietoa terveyspalvelujärjestelmästä sekä sen käytännöistä, toimivuudesta ja vaikuttavuudesta, sekä tietoa terveysalan koulutusjärjestelmästä ja hoitamisen ja hoitotyön opetuksesta ja oppimisesta.

Hoitotieteellinen tutkimus on perustutkimusta tai soveltavaa tutkimusta. Perustutkimuksen tarkoituksena on tuottaa uutta hoitotieteellistä tietoa ilman suoranaisia käytännöllisiä tavoitteita tai sovellutustarkoituksia. Hoitotieteellinen soveltava tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa hoitotyön käytännön eri osa-alueille, hoitotyön johtamiseen tai koulutukseen.

Kansallinen yhteistyö

Hoitotieteen koulutusta toteuttavat viisi suomalaista yliopistoa tekevät valtakunnallista hoitotieteen tohtorikoulutusyhteistyötä. Hoitotieteen valtakunnallinen tohtorikoulutusverkosto on kansallisesti alan ainoa ja se on alan tutkijankoulutukselle välttämätön. Tohtorikoulutusverkoston keskeinen yhteistyömuoto on korkeatasoisten kansainvälisten hoitotieteen tohtoriopintojen järjestäminen.

Kansainvälisyys hoitotieteessä

Hoitotiedettä oppiaineena tarjoavat laitokset Suomessa ovat osa kansainvälistä tiedeyhteisöä. Kansainvälisyys hoitotieteessä näkyy tutkimuksessa, opetuksessa ja yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa ja toteutuu yliopistoissa muun muassa opiskelija- ja opettajavaihdossa, tieteellisissä hankkeissa, konferensseissa ja julkaisuissa sekä yliopistojen välisissä sopimuksissa ja verkostoissa. Aktiivista kansainvälistä julkaisutoimintaa ylläpidetään tiedeyhteisöissä, kansainvälistä opetustoimintaa pyritään vahvistamaan ja opiskelijoiden ja henkilökunnan kansainvälisiä valmiuksia ja toimintaa tuetaan. Tavoitteena on, että hoitotieteen perus- ja jatko-opiskelijat omaksuvat kansainvälisesti orientoituneen tiedeyhteisön periaatteet.

Esimerkiksi Turun yliopiston hoitotieteen laitos on kansainvälisesti tunnettu tutkimuksestaan ja koulutuksestaan. Laitos on aktiivinen kansainvälisen tutkimustoiminnan vaikuttaja, joka Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen kansainvälisyyden edistämisen linjausten (OKM 2017) mukaisesti tuntee globaalin vastuunsa muun muassa koulutusviennin lisäämisessä. Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen ilmapiiri kannustaa kansainväliseen liikkuvuuteen esimerkiksi Erasmus-ohjelman kautta. Lisäksi Turun yliopiston hoitotieteen tohtoriohjelma toimii aktiivisessa yhteistyössä esimerkiksi European Academy of Nursing Science -organisaation kanssa eurooppalaisessa tutkijankoulutusverkostossa sekä kansainvälisessä ICoNS - International Collaboration of Nurse Scholars -verkostossa.

Hoitotiede ja yhteiskunta

Hoitotieteellinen tutkimus on yhteydessä yhteiskunta-, terveys- ja koulutuspolitiikkaan. Hoitotiede vastaa yhteiskunnan haasteisiin tekemällä tutkimusta, jonka tulokset siirtyvät terveydenhuollon toimintaan ja hoitotyön käytäntöön. Terveyspoliittisesti keskeisiä kysymyksiä ovat väestön terveysongelmat, niiden ehkäisy ja hoitotyö. Hoitotyöllä on oma tärkeä roolinsa näiden kysymysten ratkaisemisessa ja hoitotieteellinen tutkimus tuottaa ratkaisuille tietopohjaa. Näin edistetään näyttöön perustuvan potilashoidon toteutumista. Hoitotieteen tehtävä on myös tutkimustulostensa kansantajuistaminen kirjoittamalla mm. sanoma- ja ammattilehtiin.

Suomalaisen hoitotieteellisen tutkimuksen suuntaukset

Kliininen hoitotiede

Kliinisellä hoitotieteellä ei ole vakiintunutta käsitteistöä eikä yhtä yhteneväistä määritelmää. Sanakirjamääritelmä kliiniselle sisältää ajatuksen potilaan vuoteen vieressä tapahtuvasta hoitamisesta. Kliininen hoitotiede on tieteenala, joka tutkii potilasta ja hänen hoitoaan siinä hoitotodellisuudessa, jossa potilas on. Kliininen tutkimus voidaan ymmärtää myös teoreettisen tutkimuksen vastinparina. Kliininen hoitotieteellinen tutkimus on yleensä suoraan hyödynnettävissä käytännön hoitotyöhön.

Kliinistä hoitotiedettä voidaan edelleen jaotella monin eri tavoin, eikä jaottelu ole vakiintunut. Kliininen hoitotiede voidaan luokitella samaan tapaan kuin kliininen lääketiede eri tautiryhmien- kuten sisätaudit, silmätaudit, korva-nenä ja kurkkutaudit - ja hoitojen mukaan - kuten kirurginen hoito, tehohoito ja sädehoito. Jaottelu voi tapahtua myös hoidon vaiheen mukaan: voidaan käyttää termejä ennalta ehkäisevä eli preventiivinen, hoitava eli kuratiivinen ja oireita lievittävä eli palliatiivinen kliininen hoitotiede. Yksi käytetty jako on myös ikäryhmäkohtainen lasten- ja nuorten, aikuisten ja ikääntyneiden näkökulmasta.

Esimerkiksi Turun yliopiston hoitotieteen laitoksella, jossa tarjotaan kliinisen hoitotieteen koulutusta, kliininen hoitotiede jaotellaan potilaan hoitoprosessin mukaisesti. Oleellisia tutkimuskohteita ovat potilas ja hänen terveytensä, terveysongelmat ja niiden tunnistaminen sekä hoitotyön tarpeiden arviointi, hoitotyön auttamiskeinot eli interventiot, hoidon onnistumisen arviointi ja lisäksi vielä hoitoympäristöön liittyvä tutkimus.

Yliopistoissa kliinisen hoitotieteen koulutus on keskittynyt hoitotieteen asiantuntijakoulutukseen sekä johtamistaitojen koulutukseen. Kansainvälisesti kliinisen hoitotieteen asiantuntijoista käytetään termiä Clinical Nurse Specialist (CNS). Kliinisen hoitotieteen asiantuntijuus edellyttää yliopistokoulutusta. Tehtävänkuvat ovat yleensä laajoja, ja niihin kuuluu myös kliininen työ, johon liittyy erikoisosaamista, konsultointia, tutkimuksiin osallistumista, innovaatiotoimintaa, kouluttamista ja johtamista.

Kliinisen hoitotieteen tutkimuskohteet ovat yleensä kiinteästi yhteydessä terveyspalvelujärjestelmään ja potilaiden tai asiakkaiden terveyteen ja sen mittaamiseen, terveyden edistämiseen ja terveyden ja sairauksien hoitotyöhön sekä hoidon onnistumisen arviointiin.

Gerontologinen hoitotiede

Gerontologinen hoitotiede (engl. Older people nursing science) tarkastelee ikääntyvien ja ikääntyneiden ihmisten hyvinvoinnin ulottuvuuksia pitkäaikaisista sairauksistakin huolimatta. Gerontologinen hoitotieteellinen tutkimus tuottaa tietoa ikääntyneiden hoitotyön eri tasoille. Tavoitteena on tukea monipuolisesti iäkkäiden ihmisten terveyttä ja elämänlaatua, toimintakykyä, iäkkäiden terveydessä tapahtuneiden muutosten arviointia ja näyttöön perustuvaa hoitotyötä. Tutkimuksen tavoitteena on myös hoitotieteen tietoperustan kehittäminen ja monipuolisten tutkimusmenetelmien soveltaminen ja kehittäminen.

Ikääntyneisiin suuntautuvan hoitotieteellisen tutkimuksen kohteet ovat muun muassa ikääntymiseen liittyvät yleiset, tyypilliset tai monimutkaiset terveyskysymykset ja niihin liittyvä hoitotyön osaaminen, eettiset kysymykset ikääntyneiden hoitotyössä, ikääntyvien omien voimavarojen ja lähtökohtien arviointi ja itsenäistä selviytymistä edistävien tai estävien tekijöiden tunnistaminen. Ikääntyneet ihmiset ovat sosiaali- ja terveydenhuollon tyypillisiä asiakkaita ja palvelujen käyttäjiä, joiden terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja edistämiseksi tarvitaan laaja-alaista monialaista tutkimukseen perustuvaa osaamista.

Mielenterveyteen suuntautuva hoitotiede

Mielenterveyteen suuntautuva hoitotiede tutkii mielenterveyden ajankohtaisia kysymyksiä ja tuottaa tietoa, jota voidaan hyödyntää käytännön terveydenhuollossa ja potilaan hoidon eri vaiheissa.  Koulutuksella pyritään vastaamaan lisääntyneeseen tarpeeseen saada hoitotyöhön mielenterveyshoitotieteen asiantuntijoita.  Valmistuneet sijoittuvat erilaisiin asiantuntijatehtäviin, kuten tutkijoiksi, suunnittelijoiksi tai erilaisiin johtotehtäviin. Työllisyystilanne on hyvä koko Suomen alueella. Esimerkiksi Turun yliopiston hoitotieteen laitoksella on mielenterveyteen suuntautuva hoitotieteen asiantuntijuusalue-vaihtoehto alkanut vuonna 2014.

Hoitotieteen didaktiikka

Hoitotieteen didaktiikan opinnot tuottavat terveysalan opettajan kelpoisuuden ja sisältävät kasvatustieteellisiä, hoidon opetuksen teoreettisia opintoja ja opetusharjoittelua vähintään 60 opintopistettä, joka on sekä ammattikorkeakoulu- että sosiaali- ja terveysalan perustutkintokoulutuksen opettajan kelpoisuusvaatimus. Opintojen tavoitteena on, että opiskelija hallitsee terveydenhuollossa ja terveysalan koulutuksessa tapahtuvan oppimis-, opetus- ja kehittämistoiminnan, osaa toimia suunnitelmallisesti, joustavasti ja yhteistyökykyisesti, osaa tietoverkko-oppimisympäristössä tapahtuvan ohjaamisen ja opettamisen perusteet terveysalan koulutuksessa sekä osaa tutkimuksellisen, näyttöön perustuvan ja kehittävän opetus- ja toimintatavan.

Opintoihin sisältyvä opetusharjoittelu toteutuu pääsääntöisesti ammattikorkeakouluissa, toisen asteen oppilaitoksissa, terveydenhuollon palvelujärjestelmässä tai vapaaehtoisjärjestöissä. Opetusharjoittelun voi toteuttaa myös kansainvälisenä vaihtona.

Hoitotieteen teorioiden kehittäminen

Hoitotieteeseen on kehitetty useita erilaisia ja eritasoisia teorioita, joiden avulla on pyritty jäsentämään tieteenalaa ja rajaamaan tieteenalan tutkimusta ja tutkimuskohteita sekä rajaamaan yksittäistä tutkimusta.

Teorian johtaminen muista tieteistä

Yhdellä tieteenalalla kehitettyä teoriaa voidaan käyttää toisella tieteenalalla, jos teorian kuvaama ilmiö on analoginen myös toisen tieteenalan ilmiön kanssa; teoria voidaan siirtää tai johtaa tieteenalalta toiselle. Keskitason teorioita ja malleja on melko suoraan siirretty hoitotieteeseen suoraan mm. psykologiasta. Tutkimuksen kautta johdettuja teorioita ovat esimerkiksi päätöksentekoteoriat. Päätöksentekoteorioita on käytetty mm. hoitotyön ongelman määrittelyn, hoitotyön prosessin ja hoitotyön kirjaamisen perustana.

Teorian kehittäminen hoitotieteen lähtökohdista

Hoitotyön käytännöstä lähtevien teorioiden kehittämisen alkuvaiheessa voidaan käyttää induktiivista tai deduktiivista lähestymistapaa. Tavoitteena on muodostaa tutkittua ilmiötä kuvaavia ja selittäviä malleja tai pieniä teorioita.

Teoreettisiin lähtökohtiin pohjautuva teorian kehittäminen

Tutkimusongelmat ja mahdolliset hypoteesit esitetään joko hoitotieteessä kehitettyjen mallien/teorioiden tai aikaisempien hoitotieteellisten tutkimustulosten perusteella (mallin testaus).

Induktiivinen

• Lähtökohtana yksittäiset havainnot, joista tehdään päätelmiä
• Useiden yksittäisten havaintojen perusteella tehdään johtopäätökset

Deduktiivinen

• Lähdetään yleisistä lainalaisuuksista
• Olemassa teoreettinen oletus asiasta, oletus perustuu olemassa olevaan tietoon

Hoitotieteen embleemi

Terveystieteiden tohtorin (aiemmin terveydenhuollon tohtorin), joka on väitellyt hoitotieteestä, mustassa tohtorinhatussa on Florence Nightingalen lamppua ja koivun lehtiä kuvaava neliön muotoinen embleemi.

Hoitotieteen embleemin suunnittelussa terveyteen liittyvä symboliikka on ollut lähtökohtana. Embleemin neliömuoto ja reunuksia koristavat koivunlehdet viittaavat saunarakennukseen. Vanhan kansan sanonta "Jos ei sauna, viina ja terva auta, on tauti kuolemaksi", on ollut yksi lähtökohta suunnittelijalla. Embleemin keskellä oleva lamppu/lyhty viittaa modernin sairaanhoidon luojaan Florence Nightingaleen ja hänen arvoihinsa pyyteettömästä hoitotyöstä sekä hänen hoitotyössään korostamaan hygienian merkitykseen, joka myös suomalaisessa saunassa saavutetaan. Embleemin on suunnitellut Heikki Häiväoja 1980-luvun alussa. Ensimmäinen embleemi oli käytössä Maija Hentisen väitellessä terveydenhuollon tohtoriksi vuonna 1984 Kuopion yliopistossa.^lähde?

Aiheesta muualla

• Tampereen yliopisto: Hoitotiede 10.6.2010. Tampereen yliopisto. Viitattu 10.11.2014.