Historiallis-vertaileva kielitiede

Historiallis-vertaileva kielitiede eli komparatiivinen kielentutkimus (engl. historical-comparative linguistics, saks. historisch-vergleichende Sprachwissenschaft) on historiallisen kielitieteen alue, joka tutkii kielisukulaisuutta käyttäen hyväksi historiallis-vertailevaa metodia. Se on kielitieteen vanhimpia ja laajimmin käytettyjä tutkimusmenetelmiä, ja sitä käytetään kaikkien kielikuntien tutkimuksessa. Sen avulla voidaan tutkia kielten välisiä historiallisia sukulaisuussuhteita ja lainakontakteja sekä kielten äänne- ja muotojärjestelmän ja sanaston historiaa. Kielisukulaisuuden formaali todistaminen tapahtuu laatimalla vertailtavat kielet kattava, monikielinen eli polylektaalinen vertaileva kielioppi. Historiallis-vertailevaa kielitiedettä täydentää historiallinen kielitiede, joka kielijärjestelmän historian lisäksi tutkii myös kieliyhteisöjen historiaa. Kielijärjestelmien historian tutkimusta kutsutaan myös diakroniseksi kielitieteeksi.

Tutkimuskohteet

Historiallis-vertaileva kielitiede tutkii kielen historiaa kielisukulaisuushypoteesin pohjalta ja pyrkii

• määrittelemään, mitkä kielet polveutuvat samasta kantakielestä ja näin ryhmittelemään maailman kieliä kielikuntiin
• rekonstruoimaan eli mallintamaan kantakieliä ja kuvaamaan samaan kielikuntaan kuuluvien kantakielten suhteita esimerkiksi kielellisen sukupuumallin avulla
• kuvaamaan kielissä tapahtuneita äänteenmuutoksia ja selvittämään niiden järjestystä, eli tekemään äännehistoriallista tutkimusta
• kuvaamaan kielten ja kielikuntien historiallisia kontakteja
• selvittämään sanojen alkuperää, äänteenmuutoksia ja merkityskehitystä
• esittämään yleisiä teorioita kielen historiallisesta kehityksestä (historiallinen kielitypologia)

Tutkimusalan historia

Historiallis-vertailevan kielitiede alkoi kehittyä 1700-luvun lopulla kun huomattavia sanaston ja taivutuspäätteiden yhteyksiä havaittiin eri uralilaisten kielten ja indoeurooppalaisten kielten välillä. Alan varhaisia pioneereja olivat János Sajnovics ja William Jones.

Historiallis-vertaileva mentelmä kehittyi todelliseksi tieteeksi kuitenkin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla Saksassa. Kehitystä edesauttoivat erityisesti saksalaiset niin sanotut nuorgrammaatikot, muun muassa Karl Brugmann, Hermann Osthoff ja Hermann Paul.

1900-luvulla historiallis-vertailevaa metodia on menestyksellisesti sovellettu kymmenien kielikuntien tutkimiseen. Kielitypologian kehitys on tarkentanut sen esittämiä mallinnuksia.

Tutkimusmenetelmät

Historiallis-vertailevan kielitieteen perusmenetelmät ovat monista tarkennuksista huolimatta pysyneet oleellisesti samoina 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Näistä tärkeimmät ovat vertaileva menetelmä ja sisäinen mallinnus.

Vertaileva menetelmä

Vertaileva menetelmä perustuu kahden tai usean kielen sanaston ja muoto-opin ja vähäisemmässä määrin myös kielellisten rakenteiden vertailuun ja kielten historiaa koskevien johtopäätösten tekemiseen näiden pohjalta. Esimerkiksi muutaman uralilaisen kielen kättä merkitsevät sanat ovat seuraavat:

suomi käsi

pohjoissaame giehta

ersämordva ked'

niittymari kid

Kaikissa muissa kielissä kuin suomessa ja sen edeltäjissä s:ää vastaavassa asemassa esiintyy t tai d. Tämän pohjalta voidaan päätellä, että suomessa varhaisempi t on muuttunut s-äänteeksi. Vertailevan metodin perusteella voidaan näin esittää, että sanan käsi varhaisempi muoto on ollut *käti (rekonstruoidut muodot merkitään tavallisesti asteriskilla, *).

Sisäinen rekonstruktio

Sisäinen rekonstruktio perustuu yhden kielen äännevaihtelun pohjalta rekonstruoimiseen. Esimerkiksi suomen käsi sana taipuu seuraavalla tavalla:

käsi : käden : kättä : käteen

Koska s esiintyy ainoastaan nominatiivissa, jossa se on i:n edellä, päätellään sisärekonstruktion perusteella, että t on muuttunut suomen kielen edeltäjässä s:ksi ainoastaan i:n edellä. Historiallis-vertaileva metodi voi näin esittää äännelain, jonka mukaan suomen edeltäjässä kantasuomessa on tapahtunut äänteenmuutos *ti > si.

On huomattava, että historiallis-vertaileva metodi ei vertaile niinkään yksittäisiä äänteitä, kuin toisiaan vastaavia äännejonoja. Esimerkiksi suomen kielen t-äänteen kehitys voidaan kuvata kahden säännön avulla:

1. i:n edellä t > s

2. muualla t säilynyt

Historiallis-vertaileva metodi perustuu siis äänteistössä kielen sisällä ja kielten välillä havaittavaan vaihteluun ja sen pohjalta suoritettavaan deduktiiviseen päättelyyn. Käytännössä on havaittu, että niissä tapauksissa, joissa kielen historia on historiallisesti tunnettu, esimerkiksi vanhojen tekstien perusteella, historiallis-vertailevan metodin avulla tehdyt rekonstruktiot ovat melko yhtä pitäviä dokumentoidun kielen historian kanssa.

Historiallis-vertailevaa metodia on mahdollista soveltaa myös eri kielikuntien välisessä lainasanojen tutkimuksessa.

Historiallis-vertailevan kielitieteen tulokset ja sovellukset

Historiallis-vertailevan kielitieteen keskeisiin tutkimustuloksiin kuuluu eri kielten välisen kielisukulaisuuden määrittely. Suurin osa historiallis-vertailevaa metodia käyttävistä kielitieteilijöistä uskoo, että useimmat maailman kielisukulaisuudet on jo todistettu, eikä ainakaan suuria uusia kielikuntia enää löydy.

Historiallis-vertailevan kielitieteen avulla on myös rekonstruoitu lukuisia kantakieliä. Kantakieliä toistensa kanssa edelleen vertaillen ja sisärekonstruktiota hyväksikäyttäen voidaan päästä vielä suurempaan historialliseen aikaulottuvuuteen, joskin rekonstruktioiden epävarmuus ja abstraktisuus samalla kasvaa. Esimerkiksi suomi yhdessä lähisukukielineen palautuu kantasuomeen. Vastaavasti saamelaiskielet palautuvat kantasaameen. Kantasuomea, kantasaamea ja eräitä muita uralilaisen kielikunnan niin sanottuja välikantakieliä, kuten kantasamojedia, kantapermiä ja kantamordvaa vertailemalla on esitetty suomalais-ugrilaisen kantakielen ja kantauralin rekonstruktioita. Koska näiden kaukaisten kantakielten rekonstruktiot eivät perustu nykykielten vaan jo itsessään rekonstruoitujen välikantakielten pohjalta rekonstruoimiseen, ovat ne melko abstrakteja.

Eri kantakielten rekonstruktioitavuus on kuitenkin hyvin eri tasoista. Esimerkiksi indoeurooppalainen kantakieli on paljon yksityiskohtaisemmin rekonstruoitavissa kuin kantaurali. Tavallisesti historiallisesti lähempänä olevia kantakieliä koskeva rekonstruktioihin perustuva tieto on yksityiskohtaisempaa ja luotettavampaa kuin kaukaisempia kantakieliä koskeva.

Kielellisten rakenteiden (esimerkiksi lauseopin) rekonstruointi historiallis-vertailevan metodin avulla ei tavallisesti ole yhtä helppoa kuin kielenaineksen, eli sanojen ja äänteiden. Tämä johtuu siitä, että historiallis-vertailevaa metodia sovelletaan nimenomaan kielen fonologiseen ainekseen.

Historiallis-vertailevaa metodia on menestyksellisesti käytetty lähes kaikkiin kielikuntiin kuuluvien kielten tutkimuksessa. Pisimmälle sitä on voitu soveltaa indoeurooppalaisten kielten tutkimuksessa. Myös muun muassa uralilaisia kieliä, turkkilaiskieliä, austronesialaisia kieliä ja bantukieliä on tutkittu sen avulla jo pitkään.

Historiallinen kielitiede kuuluu keskeisiin esihistoriaa tutkiviin tieteisiin. Paleolingvistiikaksi kutsuttu tutkimusala, joka rekonstruoitujen kantakielten avulla pyrkii rekonstruoimaan kantakielen puhujien kulttuuria on yhdessä arkeologian kanssa mahdollistanut monien kantakielten puhuma-alueiden ajoituksen ja paikannuksen.

Kirjallisuutta

• Raimo Anttila: Historical and comparative linguistics. Amsterdam 1988.
• Lyle Campbell: Historical linguistics. An introduction. Edinburgh 1998 (uusintapainos 2004).
• Anthony Fox: Linguistic reconstruction. Oxford 1995.
• Erkki Itkonen: Kieli ja sen tutkimus. WSOY. Porvoo. 1966.
• Paavo Ravila: Johdatus kielihistoriaan. Tietolipas 3. SKS. Helsinki 1946. (uusintapainokset 1961, 1966, 1975)