Henrik Ibsen

Henrik Johan Ibsen (norj. [ˈhɛ̀nrɪk ˈɪ̀psn̩]; 20. maaliskuuta 1828 Skien – 23. toukokuuta 1906 Kristiania (nyk. Oslo)) oli norjalainen näytelmäkirjailija ja runoilija. Ibseniä pidetään usein modernin draaman isänä. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Brand, Peer Gynt, En folkefiende, Kejser og Galilær, Nukkekoti, Hedda Gabler, Kummittelijoita, Villisorsa ja Rosmersholma. Eeppinen runo Terje Vigen on Norjan kirjallisuuden rakastetuimpia runoja. Se kertoo pula-ajasta vuonna 1814, jolloin Tanska-Norja oli sodassa sekä Englannin että Ruotsin kanssa.

Henrik Ibsen
Henrik Ibsen (1828–1906)
Henkilötiedot
Syntynyt	20. maaliskuuta 1828 Skien, Norja
Kuollut	23. toukokuuta 1906 (78 vuotta) Kristiania, Norja
Kansalaisuus	norjalainen
Ammatti	näytelmäkirjailija, runoilija, teatterinjohtaja ja -ohjaaja
Puoliso	Suzannah Ibsen
Kirjailija
Salanimi	Brynjulf Bjarme
Äidinkieli	norja
Tuotannon kieli	tanska ja norja
Kirjallinen suuntaus	realistinen draama
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.hf.uio.no/is/tjenester/virtuelle-ibsensenteret ja www.nb.no/forskning/ibsen
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Ibseniä on pidetty yhtenä eurooppalaisen perinteen merkittävimmistä draamakirjailijoista. Rickhard Hornbyn mukaan hän on "syvästi runollinen näytelmäkirjailija, kuin Shakespeare parhaimmillaan". Ibsen on innoittanut lukuisia taiteilijoita George Bernard Shaw’sta ja Oscar Wildestä James Joyceen. Monet kriitikot nostavatkin hänet Shakespearen ohella yhdeksi merkittävimmistä näytelmäkirjailijoista.

Useimmat Ibsenin näytelmät sijoittuvat Norjaan, ja hänen aiheensa ovat usein peräisin hänen kotikylästään Skienistä. Tunnetuimmat näytelmänsä Ibsen kirjoitti ollessaan vapaaehtoisessa maanpaossa Saksassa ja Italiassa vuosina 1864–1891.

Ibsenin teokset julkaisi tanskalainen kustantamo Gyldendal. Niiden kieli oli tuon ajan tanskalais-norjalaista kirjakieltä.

Henrik Ibsenin poika oli Norjan pääministeri Sigurd Ibsen.

Suurin osa Ibsenin ajan yhteiskuntaa piti hänen näytelmiään skandaalimaisina, sillä viktoriaaniset perhearvot ja käytöstavat olivat vielä vallalla ja niiden kyseenalaistamista pidettiin moraalittomana ja loukkaavana. Ibsenin näytelmät tutkivat julkisivujen takana olevaa todellisuutta, mitä tuon ajan yhteiskunta ei halunnut nähdä. Esimerkiksi näytelmä Nukkekoti (Et dukkehjem) tarkastelee kriittisesti avioliittoa ja naisen asemaa.

Ibsen loi modernin näytelmän ottamalla käyttöön kriittisen näkökulman ja elinolojen sekä moraalikysymysten vapaan käsittelyn. Viktoriaanisena näytelmien oletettiin olevan moraliteetteja, joissa ylväät päähenkilöt kamppailivat pimeyden voimia vastaan. Näytelmän odotettiin päättyvän "oikeaan" lopputulokseen; toisin sanoen hyvyyden piti aikaansaada onnellisuutta ja moraalittomuuden ainoastaan kärsimystä. Ibsen käänsi tuon näkemyksen päinvastaiseksi haastaen aikansa uskomukset ja rikkomalla yleisön kuvitelmat.

Suomessa Ibsen vaikutti vahvasti 1800-luvun lopulla Minna Canthiin ja muihin realisteihin, jotka pyrkivät nostamaan yhteiskunnan epäkohdat esiin. Ibsenin teoksia on suomennettu 1870-luvulta lähtien ja myös esitetty suomalaisissa teattereissa. 1800-luvulla painottuivat yhteiskunnalliset (Nora, Yhteiskunnan tukeet, Kummittelijoita, Rosmersholma) ja historialliset (Inger, Östråtin rouva, Kuninkaan alut, Helgelannin sankarit) näytelmät, kun taas Ibsenin tuotannon symbolistiset ja fantasiaelementtejä sisältävät teokset (Pikku Eyolf, Merenneito, Rakentaja Solness) nousivat kiinnostuksen kohteiksi suomalaisen uusromantiikan ja symbolismin myötä. Kolmas teosryhmä ovat Ibsenin aatenäytelmät (Brand, Peer Gynt).

Elämä

Lapsuus ja nuoruus 1828–1849

Henrik Ibsenin vanhemmat olivat Knud Ibsen ja Marichen Altenburg, jotka molemmat kuuluivat Skienin porvaristoon. Vuonna 1883 kirjeessään tanskalaiselle kriitikolle Georg Brandesille Ibsen kirjoitti, että "sekä isäni että äitini kuuluivat Skienin arvostetuimpiin sukuihin", ja että hän oli läheistä sukua "suunnilleen kaikille kauppiassuvuille, jotka hallitsivat paikkakuntaa ja sen lähiseutuja".

Ibsenin isoisällä Henrich Ibsenillä oli oma alus Caritas (latinaksi "laupeus"), ja hän menehtyi aluksen haaksirikkouduttua Hesnesille Grimstadin edustalle vuonna 1797. Vuotta myöhemmin leski Johanne (omaa sukua Plesner) meni naimisiin laivanvarustajan ja tulevan tilanomistajan Ole Pausin kanssa, ja Knud Ibsen varttui Pausin tilalla Gjerpenin Østre Risingissä. Knudilla oli viisi nuorempaa velipuolta ja neljä sisarpuolta. Vuonna 1825 Knud Ibsen avioitui Marichen Altenburgin kanssa. Marichen oli Johan Andreas Altenburgin ja Hedevig Christine Pausin tytär, ja Knudin isäpuolen Ole Pausin veljentytär. Avioliitto oli "täydellinen perhejärjestely"; sulhanen ja morsian olivat varttuneet yhdessä ja tulleet yhtä läheisiksi kuin sisar ja veli. Pausin, Altenburgin, Plesnerin ja Ibsenin suvut liittyivät toisiinsa monimutkaisena verkostona. Robert Fergusonin mukaan Ibseniä kiehtoi lapsuudesta asti hänen vanhempiensa "merkillinen, lähes insestinen avioliitto". Ibsen käsitteli lähisukulaisten välisen avioliiton teemaa muun muassa näytelmissä Kummittelijoita ja Rosmersholma.

Henrik Ibsen kastettiin kotonaan 28. maaliskuuta vuonna 1828, ja kaste vahvistettiin Skienin Christianskirkenissä 19. kesäkuuta samana vuonna. Hänet ristittiin isoisoisiensä Henrich Ibsenin ja Johan Altenburgin ja kenties myös setänsä Henrik Johan Pausin mukaan. Ibsen oli vanhin viidestä sisaruksesta (vanhempi veli oli kuollut samana vuonna kuin syntyi). Erityisen läheinen Ibsen oli sisarensa Hedvigin kanssa.

Knud Ibsen perusti puutavarayrityksen vuonna 1825, ja Marichenin suuren isänperinnön turvin – hänen isänsä oli ollut Skienin rikkaimpia miehiä – he pystyivät jatkuvasti laajentamaan liiketoimintaansa 1830-luvun alussa. Myöhemmin yritys joutui kuitenkin ongelmiin, ja vuonna 1835 Knud Ibsen menetti lähes kaiken, minkä omisti, ja perhe joutui muutamaan kesähuvilaan muutaman kilometrin päähän Skienin keskustasta. Varakkaat sukulaiset hylkäsivät perheen. Sosiaalisen aseman heikentyminen katkeroitti Knud Ibsenin, ja tämä alkoi juoda.

Marichen oli ollut lapsesta saakka kiinnostunut teatterista ja leikki nukeilla aikuisenakin. Hän vei Henrikin teatteriin aina kun Skienissä vieraili teatteriryhmiä. Henrik ilmeisesti peri taiteelliset lahjansa ja kiinnostuksenkohteensa äidiltään. Aviomiehen epäonni teki Marichenista hiljaisen ja aran. Tytär Hedvig kirjoitti äidistään: "Hän oli hiljainen, rakastettava nainen, kodin sydän. Hän uhrasi jatkuvasti itsensä. Hänessä ei ollut katkeruutta eikä halveksuntaa." Monet Ibsenin teosten hahmot perustuvat hänen perheenjäseniinsä, usein isään ja äitiin, joita kuvataan näytelmissä Peer Gynt, Villisorsa ja Kuninkaan alut.

Nuoruudessaan Ibsen luki kaunokirjallisuutta ja harrasti nukketeatteria, piirtämistä ja maalaamista. Hän alkoi myös varhain kirjoittaa runoja. Vähän sen jälkeen, kun Ibsen oli päässyt ripille Gjerpenin kirkossa 1. lokakuuta vuonna 1843, perhe muutti takaisin Skieniin. He asuivat Snipetorpissa talossa, jonka omisti Knud Ibsenin yksitoista vuotta nuorempi velipuoli, laivanvarustaja ja kauppias Christopher Blom Paus. 15-vuotias Henrik lähti saman vuoden joulukuussa Skienistä ja meni apteekkarin oppiin Grimstadiin. Ibsenin perhe asui Snipetorpissa vuoteen 1865 saakka.

Apteekkarin oppipoikana Grimstadissa

Grimstadissakin asuessaan Ibsen jatkoi vapaa-aikanaan kirjallisuusharrastustaan. Hän luki muun muassa Oehlenschlägeriä, Kierkegaardia, Welhavenia ja Wergelandia, ja tutustui Voltaireen. Ibsen aikoi yliopistoon lukemaan lääketiedettä. Tuolloin hän alkoi myös opiskella latinaa.

Pyykkäri Else Sophie Birkedalen synnytti vuonna 1846 lapsen, jolle antoi nimeksi Henrik Ibsenin mukaan Hans Jacob Henriksen. Else Sophieta kymmenen vuotta nuorempi Ibsen tunnusti isyyden, mutta ei halunnut olla missään tekemisissä pojan kanssa lukuun ottamatta pojalle tämän 14-vuotispäivään asti maksamaansa avustusta.

Brynjolf Bjarmen Catilina

Grimstadissa Ibsen ystävystyi älykköjen Christopher Duen ja Ole Schulerudin kanssa. He kolme viettivät paljon aikaa yhdessä pohtien eksistentiaalisia kysymyksiä. Tuolloin Ibsen kirjoitti lukuisien runojen lisäksi myös ensimmäisen näytelmänsä Catilinan, joka syntyi osittain latinan opiskelun ja osittain vallankumousvuoden 1848 inspiroimana. Silosäkeellä kirjoitettu Catilina ilmestyi Kristianiassa (nyk. Oslo) salanimellä Byrnjolf Bjarme. Ibsen oli tuolloin 22-vuotias. Koska mikään kustantamo ei ollut halukas julkaisemaan näytelmää, julkaisemisen maksoi Ole Schulerud saamallaan pienellä perinnöllä. Hänestä Catilina oli lupaava teos. Se myi kuitenkin vain vähän, ja suurin osa painoksesta päätyi jätepaperiksi.

Ibsen uudisti näytelmän 25 vuotta myöhemmin ja kommentoi nuoruudentyötään näin:

»Paljon sellaista, mitä myöhemmät teokseni ovat käsitelleet – ristiriitaa kyvyn ja halun, tahdon ja sattuman, ihmiskunnan ja yksilön välillä, samanaikaista tragediaa ja komediaa – on näissä säkeissä jo idullaan."»

Kypsymisvuodet 1850–1863

Vuonna 1850 Ibsen muutti Kristianiaan. Matkalla pääkaupunkiin hän vieraili Skienin-kodissa viimeistä kertaa. Perhe oli sillä välin liittynyt Lammers-liikkeeseen, joka oli kristillinen herätysliike. Tuolloin hän myös tapasi viimeistä kertaa Hedvig-sisarensa. Lammers-liike piti muun muassa kirjallisuutta paholaisen työnä.

Kun Ibsenin veli Ole pyysi tätä kirjoittamaan suosituksen hakiessaan työtä majakanvartijana, Ibsen kirjoitti: "Teidän erinomaisuuteenne! Ainoa elossa oleva veljeni Ole Paus Ibsen, joka asuu Tjømessa, hakee majakanvartijan paikkaa ja on pyytänyt minua puhemiehekseen Teidän Erinomaisuudellenne. Tässä ominaisuudessa pyydän Teitä lukemaan liitteenä olevat kirjeet ja asiakirjat. Itselläni ei ole muuta lisättävää."

Kristianiassa Ibsen kävi yhdessä muun muassa runoilija Bjørnstjerne Bjørnsonin kanssa pedagogi Henrik Heltbergin koulua, joka valmisti yliopistoon pyrkiviä. Rahaa Ibsen ansaitsi satunnaisilla toimittajan töillä. Hän reputti kreikassa ja aritmetiikassa. Todellisuudessa hän oli käynyt koulua vain kaksi viikkoa. Siihen aikaan köyhyys oli niin yleistä, ettei herättänyt huomiota, vaikka Ibsen käytti takkina huopaa ja jaloissa hänellä oli pelkät kalossit. Kenkiin hänellä ei ollut varaa.

Ibsen sai ainutlaatuisen tilaisuuden, kun viuluvirtuoosi ja kulttuuripersoona Ole Bull kutsui 23-vuotiaan Ibsenin vasta-avattuun teatteriinsa Bergeniin vuonna 1851. Teatterin johtokunta myönsi hänelle alustavasti stipendimatkan, jolla hän pääsisi opiskelemaan teatteria Kööpenhaminaan ja Dresdeniin. Ole Bullin Det norske Theater -teatterissa Ibsen teki teatteriohjaajan työtehtäviä. Hän oli vastuussa koristuksista, puvustuksesta, rekvisiitasta ja näyttelijöiden asettelemisesta lavalle. Työskentely tässä pioneeriteatterissa vuosina 1851-57 loi pohjaa Ibsenin tulevalle näytelmäkirjailijan uralle.

Työskennellessään teatterissa Ibsen kirjoitti neljä uutta näytelmää, joissa oli vaikutteita Norjan kansanrunoudesta ja historiasta. Historia on erityisesti läsnä näytelmässä Inger, Östråtin rouva (Fru Inger til Østeraad).

Vuonna 1857 Ibsen palasi Kristianiaan mentyään naimisiin Suzannah Thoresenin kanssa, joka oli kirjailija Magdalene Thoresenin tytärpuoli. Vuotta myöhemmin syntyi heidän ainoa lapsensa Sigurd Ibsen, ja Ibsen työskenteli ohjaajana uudessa Christiania Theaterissa Møllergatanilla vuoteen 1864 saakka. Suzannah oli lahjakas nainen, ja hän oli Ibsenille tärkeä innoittaja, kuuntelija ja kriitikko tämän koko loppuelämän ajan.

Kun avioitunut Ibsen oli asettunut väliaikaisesti Kristianiaan, hän kirjoitti Edda-runojen inspiroiman näytelmän Helgelannin sankarit (Hærmændene paa Helgeland)ja 1200-luvun kansalaissotaa käsittelevän teoksen Kuninkaan alut (Kongs-Emnerne). Lisäksi hän kirjoitti aikalaisnäytelmän Rakkauden komedia (Kjærlighedens Komedie). Näistä Kuninkaan alut on merkittävin.

Vuonna 1859 Ibsen kokeili siipiään myös oopperalaulajana ja alkoi kirjoittaa librettoa Fjeldfuglen. Se ei koskaan valmistunut, vaan Ibsen jätti libreton kesken jo toisen näytöksen kohdalla. Teksti kuitenkin julkaistiin postuumisti vuonna 1909.

Ulkomailla

Vuonna 1863 Ibsen sai Det akademiske Collegiumin matka-apurahan, jonka suuruus oli 400 Norjan speciedaleria. Vaimo Suzannah ja poika Sigurd matkustivat edeltä Kööpenhaminaan, mutta Ibsen jäi Kristianiaan auttamaan Christiania Theateria Kuninkaan alut -näytelmänsä näyttämösovituksessa. Hän lähti Norjasta 1. huhtikuuta vuonna 1864 kevään ensimmäisellä höyrylaivalla, joka mursi tiensä jään läpi ja vapautti kaupungin talven aiheuttamasta pitkästä eristyksestä. Ibsen vietti kuukauden vaimonsa ja poikansa kanssa Kööpenhaminassa, ennen kuin jatkoi matkaansa Saksan kautta junalla Venetsiaan, missä hän vietti pari viikkoa. Hän saapui Roomaan 19. kesäkuuta. Ensimmäisinä vuosina Ibsenin matkakassan huvettua Bjørnstjerne Bjørnson ja valtion asianajaja Bernhard Dunker lähettivät hänelle rahaa.

Seuraavat 27 vuotta Ibsen vietti ulkomailla ja vieraili kotimaassa vain harvoin ja lyhyesti. Tänä ajanjaksona Italiassa ja Saksassa asuessaan Ibsen kirjoitti tunnetuimmat näytelmänsä. Ensin ilmestyi Brand (1866), symbolinen tragedia papista, joka seuraa korkeita periaatteitaan. Vuotta myöhemmin hän kirjoitti ehkä tunnetuimman teoksensa, Peer Gyntin. Nämä teokset tekivät Ibsenistä yhden Skandinavian tunnetuimmista kirjailijoista, ja vuonna 1866 hänelle myönnettiin Norjan valtion taiteilijapalkka.

Paluu Norjaan

Vuonna 1891 Ibsen palasi Norjaan, missä hän jatkoi kirjoittamistaan vuoteen 1900 asti. Hänen avioliittonsa oli iloton, mutta ystävyyssuhteet nuorempiin naisiin rikkoivat yksitoikkoisuutta. Vuonna 1893 hänelle myönnettiin Pyhän Olavin ritarikunnan suurristi.

Vuonna 1898 Ibsen juhli 70-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlallisuuksien yhteydessä sekä Tanskan että Ruotsin kuningas myönsi hänelle Dannebrogin ritarikunnan ja Nordstjernen ritarikunnan suurristit.

Linnassa järjestettyjen tanssiaisten jälkeen vuonna 1900 Ibsen sairastui. Aftenposten-lehdessä kirjoitettiin joitakin päiviä myöhemmin, että Ibsen oli "influessan kourissa" eikä voinut ottaa vastaan vieraita syntymäpäivänään 20. maaliskuuta. Jälkeenpäin on spekuloitu, oliko oikeasti kysymyksessä Ibsenin ensimmäinen aivohalvaus. Joka tapauksessa Ibsenin heikkenevä terveys esti kirjallisen uran jatkon, vaikka hän antoikin yhä haastatteluja. Bjørnson vieraili 70-vuotispäivänään 8. joulukuuta vuonna 1902 Ibsenin luona, sillä tämä oli liian sairas lähteäkseen kotoaan. Ibsen otti hänen kätensä omiensa väliin ja sanoi, että kaikista "muistelen useimmin sinua. Olit rakkaimpani. Sinua ajattelin myös hänen kohdallaan... lääkintäupseerin..." "Lääkintäupseerin?", Bjørnson ihmetteli, ja molemmat miettivät hyvän tovin, ennen kuin tajusivat, että kyse oli En folkefiende -näytelmän tohtori Stockmannista.

Vuonna 1903 Ibsen esiintyi viimeisen kerran julkisuudessa, sillä sen jälkeen useat halvauskohtaukset aiheuttivat hänelle vakavia vammoja. Myöhemmin hänen tilansa vain heikkeni. Kolme vuotta myöhemmin, toukokuun 23. päivänä vuonna 1906 kello 14.30, Ibsen kuoli asunnossaan Kristianian Albins gatella 78-vuotiaana.

Ibsenin lääkäri Edvard Bull kertoi, että Ibsenin lähiomaiset olivat kerääntyneet kirjailijan sängyn ympärille ennen tämän kuolemaa. Ilmeisesti omaisia lohduttaakseen sairaanhoitaja sanoi Ibsenin näyttävän vähän paremmalta tänään. Anekdootin mukana Ibsen kohottautui tällöin vuoteessaan ja sanoi selkeällä äänellä: "Kaikkea muuta!" Sitten hän vajosi takaisin sängylle ja vaipui koomaan, eikä enää puhunut mitään. Lääkärin mukaan Ibsenin sanat eivät olleet vastaus siihen, mitä oli puhuttu, vaan hänen viimeiset sanansa olivat protesti, mikä tuntuu sopivalta koko elämänsä ajan vastavirtaan uineelle miehelle.

Vuonna 1903 näyttelijä Knut Wigert ja Nasjonalmuseet Henrik Ibsen -säätiö vuokrasivat kirjailijan viimeisen kodin. Vuodesta 1993 Norske Folkemuseum -museo alkoi vastata sen toiminnasta. Kun Ibsenin kodin ovet oli suljettu yleisöltä vuonna 2005, avattiin Oslon Ibsen-museo (Ibsenmuseet) uudelleen Ibsenin kuoleman satavuotispäivän 23. toukokuuta 2006 johdosta. Museota oli laajennettu uusin näyttelytiloin ja sinne oli rakennettu alkuperäisen kaltainen runoilijakoti.

Hautajaiset

Ibsenin kuva Norwegianin Boeing 737:n pyrstössä.

Ibsen haudattiin Grav Felserin hautalehtoon 1. kesäkuuta vuonna 1906. Hautajaisseremonia pidettiin täydessä Oslon Trefoldighetskirkenissä, jonka ulkopuolella hautajaisia seurasi arvioiden mukaan 20 000 ihmistä. Peräti 44 seppelettä laskettiin arkulle. Tilaisuuden jälkeen arkkua kannettiin pitkin Ullevålsveien-katua kulkueessa, johon kuului edustajia Norjan suurkäräjiltä, hallituksesta, korkeimmasta oikeudesta, Oslon kaupunginvaltuustosta sekä ulkomaisista edustustoista. Kirkkomaalla pidettiin yksinkertainen seremonia, jonka aikana kauppiaskuoro esitti kappaleen "Vaag o sjæl o bed" ja kaartinorkesteri soitti Edvard Griegin säveltämän Rikard Nordaakin surumarssin.

Arkun laskivat taidemaalari Eilif Petersen, kirjailija Wilhelm Krag, arkkitehti Harald Olsen, säveltäjä Ole Olsen, toimittaja Nils Vogt ja teatterinjohtaja Johan Fahstrøm yhdessä opiskelijaliitto Studentersamfundetin kanssa. Kirkkoherra Christopher Bruun johti maahanpanijaisia.

Norwegian Air Shuttle -lentoyhtiö on maalauttanut Ibsenin kuvan yhden Boeing 737-800 -koneensa pyrstöön. Ibsenin kuva on aiemmin ollut myös Boeing 737-300 -koneessa.

Ibsen kirjailijana

Kuninkaan alut

Kuninkaan alut (Kongs-Emnerne) ilmestyi lokakuussa vuonna 1863 ja sai ensi-iltansa 17. joulukuuta vuonna 1864. Se oli ensimmäinen Ibsenin 1860-luvun suurista tragedioista. Näytelmä sijoittuu 1200-luvun alkupuoliskolle, jolloin herttua Skule taisteli Norjan kruunusta nuoren kuninkaan Haakon Haakoninpojan kanssa. Samalla piispa Nikolas Arnesson juonitteli herättääkseen pahaa verta heidän välilleen. Näytelmä on kirjoitettu hyvin, siinä on jännittävä juoni ja iskeviä repliikkejä, ja se sopi hyvin aikansa kansallisromanttiseen makuun. Aikalaiset tiesivät nyt, että Ibsenistä oli kehittymässä mestarillinen näytelmäkirjailija. Teatterin suurin vaikeus on näytelmän tiivistäminen yhteen iltaan, ja näytelmä onkin lyhyempi kuin Ibsenin kaksi seuraavaa.

Jälkipolvien keskuudessa Kuninkaan alut ei ole nauttinut yhtä suurta suosiota kuin Ibsenin myöhemmät näytelmät. Näytelmän opetuksena on Brandin tapaan silkan tahdonvoiman palvonta, mihin nykyajan katsojan on vaikea samaistua. On ehkä kuvaavaa, että Vidkun Quisling innostui näytelmästä ja kuvasi sitä Nasjonal Samling -puolueen ohjelmaksi. Vaikka Ibseniä ei voikaan epäillä fasismisympatioista, teoksessa esiintyy kansallismielistä taisteluhenkeä ja veristä kuolemaa, mikä 150 vuotta myöhemmin voi tuntua vieraalta. Piispa Nikolaksen pahuus ja pelkuruus selitetään näytelmässä tämän surkastuneilla sukupuolielimillä, mikä myös vaikuttaa vanhanaikaiselta.

Kuninkaan alut oli Ibsenin viimeinen näytelmä, jota voi kutsua viikinkiaikaiseksi, ja toiseksi viimeinen vanhemmasta historiallisesta ajasta kertova näytelmä (viimeinen oli Keiser og Galilæer (1873)).

Brand

Ibsenin läpimurtoteos näytelmäkirjailijana oli Brand vuodelta 1866. Näytelmä käsittelee suoraviivaista pappia, joka asettaa kohtuuttomia vaatimuksia itselleen ja läheisilleen. Nämä vaatimukset johtavat hänet lopulta mahdototmaan tilanteeseen, mutta kuten aina Ibsenillä, loppu jää avoimeksi. Lopetusrepliikki "Hän on Deus Caritatis [rakkauden jumala]" voidaan tulkita monella tavalla. Päähenkilö on välttelevän ja syrjäänvetäytyvän Peer Gyntin täydellinen vastakohta. Tämän päivän lukijoiden on helppo tuomita hänet, mutta Ibsen itse sanoi: "Brand olen minä parhaina hetkinäni."

Näytelmä on kirjoitettu hyvin vaativaan muotoon, jossa repliikit ovat myös loppusointuisia säkeitä. Tätä muotoa Ibsen oli jo aiemmin käyttänyt Rakkauden komediassa ja käyttäisi jälleen Peer Gyntissä. Se, että Ibsenin onnistui kirjoittamaan samaan aikaan sekä loppusoinnullista runoa että iskeviä repliikkejä, on osoitus hänen kielellisestä taituruudestaan. Monet näytelmän repliikeistä ovat siirtyneet tavalliseen kielenkäyttöön sananlaskuina, ilman että ihmiset ovat tienneet niiden alkuperää.

Näytelmän runomuodon kääntäminen muille kielille on hyvin vaikeaa. Täydelliset runomuotoiset käännökset muille kielille kuin ovat harvinaisia lukuun ottamatta ruotsia ja nykynorjaa, joihin käännettäessä monet Ibsenin ratkaisuista pystytään säilyttämään. Mainittakoon myös, että tanskalaiset yleensä ymmärtävät Ibsenin alkuperäistekstejä paremmin kuin useimmat norjalaiset.

Näytelmä herätti sekä innostusta että arvostelua Tanskassa ja Norjassa. Seuraavan 18 vuoden aikana se julkaistiin uudelleen kymmenen kertaa. Näytelmästä tuli Ibsenin ensimmäinen kaupallinen menestys, ja hän muutti sen jälkeen sekä käsialaansa että partatyyliään.

Peer Gynt

Pääartikkeli: Peer Gynt

Kansalliseepos Peer Gynt on satiirinen fantasia kerskailevasta egoistista, kevytmielisestä ja vastuuttomasta Peeristä, joka esiintyy Norjan folkloressa. Peer elää elämäänsä unelmoiden ja vältellen kaikkia henkilökohtaisia valintoja. Lopulta hänet pelastaa Solveig-nimisen naisen rakkaus häneen. Mutta tälläkin kertaa loppu jää avoimeksi: "Peer, viime tienhaarassa yhdymme jälleen, niin saamme nähdä -; sanon vain tämän tälleen." Näytelmän teemat ovat peräisin Ibsenin pettymyksestä ja halveksinnasta maanmiehiään kohtaan. Tämä kaksijakoinen suhde näkyi myös Ibsenin runoudessa.

Ibsen kirjoitti Peer Gyntin Roomassa, Ischialla ja Sorrentossa, ja se julkaistiin 14. marraskuuta vuonna 1867 Kööpenhaminassa. Ensin näytelmää painettiin 1 250 kappaletta, mutta neljätoista päivää myöhemmin sitä painettiin vielä 2 000 kappaletta. Hyvä myynti lunasti ne odotukset, joita Brandin menestys oli ennakoinut.

Suomennetut teokset

• Brand (Otava 1896) (Brand, 1866)
• Helgelannin sankarit (Lindgren 1878) (Hærmændene paa Helgeland, 1858)
• Inger, Östråtin rouva (Karisto 1919) (Fru Inger til Østeraad, 1857)
• Kummittelijoita (Hagelberg 1886) (Gengangere, 1881)
• Kuninkaan alut (WSOY 1884) (Kongs-Emnerne, 1864)
• Merenneito (WSOY 1910) (Frauen fra havet, 1888)
• Nukkekoti (Holm 1880; myös nimellä Nora) (Et dukkehjem, 1879)
• Päiväkummun pidot (WSOY 1923) (Gildet paa Solhaug, 1856)
• Peer Gynt (WSOY 1911) (Peer Gynt, 1867)
• Pikku Eyolf (WSOY 1895) (Lille Eyolf, 1894)
• Rakentaja Solness (Karisto 1918) (Bygmester Solness, 1892)
• Rakkauden komedia (WSOY 1915) (Kjærlighedens Komedie, 1862)
• Rosmersholma (Hagelberg 1887) (Rosmersholm, 1886)
• Valitut draamat 1–7 (WSOY 1962–1963)
• Villisorsa (WSOY 2001) (Vildanden, 1884)
• Yhteiskunnan tukeet (WSOY 1884; myös nimellä Yhteiskunnan pylväät) (Samfundets støtter, 1877)

Kirjallisuutta

• Laurila: Ibsen ja politiikka (1922).
• Lysell, Roland (toim.): Ibsens kvinnor – tolkade av scenes kvinnor. S. l.: Ellerströms, 2011. ISBN 978-91-7247-251-8

Aiheesta muualla

• Henrik Ibsen Gutenberg-projektissa
• Samlede værker, 10 osaa, 1898–1902, Projekti Runebergin digitaalinen näköispainos.
• Ibsen-museo Oslossa.
• Vapaasti ladattavia Henrik Ibsenin e-kirjoja Projekti Lönnrotilta sekä Project Gutenbergiltä