Harju

Harju on eräs jäätikköjokimuodostuman tyyppi, joka on syntynyt viime jääkauden loppuvaiheessa sulavan mannerjäätikön sisällä virranneen jäätikköjoen pohjalle tai jäätikköjoen purkautumisaukon eteen syntynyt erityinen kerrostumamuoto. Harjun tunnusmerkkejä ovat maa-aineksen huuhtoutuneisuus sekä ympäristöään ylemmäksi kohonnut kumpumainen muoto. Harju voi kummun sijasta olla myös pitkä, mutkitteleva ja kapea, jolloin sitä kutsutaan harjuselänteeksi. Silloin on helppo huomata, että harjulla on suunta, joka selittyy jääkauden aikaisella mannerjäätikön virtaussuunnalla. Monesti harjut esiintyvät peräkkäisinä ryhminä, joita kutsutaan harjujaksoiksi. Harjujaksot voivat olla kymmeniä kilometrejä pitkiä muodostumia, jotka hahmottaa parhaiten kartalta.

Piirros harjuselänteestä, jonne on tasoittunut tie.

Harjuja on Suomessa 1,5 miljoonaa hehtaaria eli 4,5 % maan pinta-alasta.

Harjun muodostuminen

Jäätiköiden ja jäätikköjokien kulutustyö

Harju on vaatinut muodostuakseen paksun jäätikön, jonka halkeamassa on virrannut jäätikköjokien tuoma vesi. Vuoristojäätiköt ja mannerjäätiköt virtasivat maanpintaa myöten irrottaen kallioperästä kiveä, soraa, hiekkaa ja savea, jota se kuljetti mukanaan. Kun jäätikkö alkoi sulaa, joutui kiviaines veden muodostaman jäätikköjoen virtauksiin mukaan. Etenkin kesäisin, kun ilma oli ollut lämmintä ja sulamisvettä oli kertynyt jäätikköjokiin eniten, kasvoivat virtaukset niin voimakkaiksi, että vesi kuljetti mukanaan kiviä ja soraa. Ne pyörivät eteenpäin veden mukana törmäten toisiinsa pyöristyen. Pyöristyneiden kivien pinnasta irronnut hiekka ja savi tempautui veden kuljettamaksi. Näin selitetään veden kulutustyön tulokset, jotka löydetään harjujen sisältä hiekan- tai soranoton yhteydessä.

Virtaava vesi kulutti myös jäätikköä. Veden paine yhdessä sen painon ja lämpötilan kanssa laajensi halkeamat tunneleiksi, jotka päätyivät jäätikön pohjalle asti. Sinne ne laajentuivat jäätikköjokitunneleiksi, jotka muodostivat jäätikköön tunneliverkoston. Verkoston sivutunnelit yhdistyivät suuremmiksi tunneleiksi, jotka kuljettivat vedet kohti jäätikön reunoja. Siellä ne purkautuivat kuivalle maalle tai jäätikköreunan edessä avautuvaan jäätikköjärveen tai jäämereen. Veden mukana kulkeutui myös kiviaines, joka muodosti maaperärakenteita tunneleihin, railoihin tai tunnelin suuaukon eteen.

Harjun muodostuminen

Jäätikköjoen vesi tuo hiekka- ja kiviainesta mukanaan ja se asettuu jäätikkötunnelin pohjalle kunhan sen virtaus hellittää riittävästi. Yleensä jäätikköjoen pohjalla esiintyy paksu kerros pyöristyneitä kiviä ja suuria lohkareita. Niitä jäätikköjoki on pystynyt vain vaivoin liikuttelemaan joenuomaa eteenpäin. Kun jäätikön reuna sulaessaan on riittävän lähellä tulevan harjun kohtaa, on jäätikkö samalla ohentunut niin paljon, että tunnelin katto saattaa aueta. Silloin jäätikkötunnelin paine hellittää ja virtaus pienenee, kun vesi pääsee ulos jäätikköjokitunnelista useita uusia reittejä myöten. Pienempi virtaus mahdollistaa soran ja hiekan laskeutumisen uoman pohjalle. Paikalle tulee tunnelista kiviainesta koko ajan lisää, mutta se kasautuu tunnelin pohjalle paksuksi kerrostumaksi. Kerrostuma jää tunnelin muotoiseksi, joka voi profiililtaan olla ympyrä, kolmio tai näiden epämääräinen yhdistelmä.

Jäätikön käyttäytyminen tässä tilanteessa ratkaisee sen, muodostuuko paikalle korkea vai matala harju tai syvään veteen matala hiekkadelta (suisto) taikka kuivalle maalle sanduri. Kun sanduri ja delta leviää yleensä jäätikköjoen tunnelin suuakon eteen, vaatii korkea harju erityiset olosuhteet. Jäätikön reunan tulee säilyä ehjänä, jotta jäätikköjoella olisi tunnelissa tai halkeamassa korkeat seinät. Erittäin korkea harju muodostuu tunnelin suulle jääneeseen pitkään ja leveään halkeamaan, joka on samalla korkeampi kuin jääjärven vedenpinta. Tällaisen raon täyttävä hiekka voi jäätikön sulaessa valua harjun rinteitä alas ja muodostaa veden alla jyrkkärinteisen harjanteen. Yleensä harjun syntykohdan olosuhteet aiheuttavat vain kymmenistä jopa satoihin metriin ulottuvan yksittäisen harjun tai harjuselänteen. Toisinaan harjuja syntyy useita peräkkäin ja vieläpä lähelle toisiaan, jolloin voidaan puhua harjujaksosta.

Leveää ja loivarinteistä deltaa muodostuu jos jäätikön reuna ei vetäydy, ja jyrkempirinteistä ja kapeampaa harjua jäätikön reunan vetäytyessä. Harju (ent. pitkittäisharju) muodostuu jäätikön vetäytymissuuntaiseksi. Talvi ja kesä vaikuttivat eri lailla sulamisvesien virtauksiin ja sen seurauksena maa-aines koostuu erilaisista hiekka- ja sorakerrostumista. Pohjimmaiseksi kasautui isoja, jäätikköjoen virtauksessa pyöristyneitä kiviä ja päällimäiseksi hiekkaa. Harjut polveilevat, koska maaperän muodostumat (esim. kukkulat) ovat vaihtaneet jäätikkövirtojen suuntaa. Harjut levittäytyvät maastoon kuin jokisysteemit. Ne voivat yhtyä toisiinsa tai haarautua.

Harjuja Suomessa

Tyypillinen harju Järvi-Suomessa

Jääkauden lopulla noin 13 000–10 000 vuotta sitten syntyneet soraharjut ovat Suomelle tunnusomaisia maastonmuotoja. Soraharjuja on käytetty Suomessa lähinnä soranottoon, mutta nykyään harjumaisemia on alettu myös suojella.

Suurin yhtenäinen soraharjujono Suomessa ulottuu Etelä-Pohjanmaalta Lahden seudulle. Pohjoispäässä harjujaksoa on Etelä-Pohjanmaalla Pohjankangas, sen jälkeen Hämeenkangas. Pyynikinharju jatkuu länteen päin Tahmelana tunnettuna kallioisena harjuna ja itään päin harju nousee Tampereen kaupunkiasutuksen jälkeen Kalevankankaaksi. Kangasalla harjujakso jatkuu Kirkkoharjuna ja Keisarinharjuna. Harjujono päättyy Salpausselkään. Punkaharju Saimaan Puruveden eteläosassa on suosittu matkailukohde.^lähde?

Luontoarvoja

Petäjät eli männyt ovat vallanneet suurimman osan harjujen rinteistä ja keväisin varsinkin Etelä- ja Keski-Suomessa sinivuokot koristavat sinisillä ja sinipunaisilla kukillaan etelän puoleiset rinteet. Soraharjut ovat luonnonkauniita maisemallisesti.

Soraharjuilla on usein suppia. Suppa syntyy jäälohkareen joutuessa kasautuvan aineksen sisään ja lopulta sulaessa satojen vuosien aikana, jolloin paikalle muodostuu kuoppa.

Radon

Monet soraharjut ovat hyvin radonpitoisia. Radon on radioaktiivinen kaasu, joka helposti tunkeutuu suojaamattomiin asuntoihin. Asunnot on rakennettava siten, että niiden pohjan alle jää riittävän paljon vapaata tilaa ja siten ilmanvaihto poistaa radonkaasun niin ettei se pääse asuinhuoneisiin. Talon pohja on rakennettava niin tiiviiksi, ettei kaasu pääse sen läpi. Tutkimuksissa on todettu, että radonkaasu lisää (keuhko)syöpäriskiä huomattavasti.

Katso myös

• Reunamuodostuma
• Jäätikkö

Lähteet

• Helminen, Matti & al.: Suomen luonnon tietosanakirja. Helsinki: Oy Valitut Palat-Reader's Digest Ab, 1977. ISBN 951-9078-31-2
• Johansson, Peter & Kujansuu, Raimo (toim.): Pohjois-Suomen maaperä. (Maaperäkarttojen 1:400 000 selitys) Espoo: Geologian tutkimuskeskus, 2005. ISBN 951-690-905-1 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 15.10.2017).

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Harju Wikimedia Commonsissa

• Rintala, Jari: Soranoton ja suojelun tila harjujensuojelualueilla. (SYKE'n raportteja I) Suomen ympäristökeskus, 2006. ISBN 952-11-2198-X Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 8.6.2019).