Wikipedia

Hakaniemen mellakka

aseellinen yhteenotto Helsingissä 1906

Hakaniemen mellakka oli 2. elokuuta 1906 Helsingissä Hakaniemen torilla tapahtunut aseellinen välikohtaus. Viaporin kapinaan liittyneen yhteenoton osapuolina olivat ylioppilaiden suojeluskaarti vastapuolenaan punakaarti ja kapinallisia Venäjän laivaston matruuseja. Välikohtaus sai alkunsa, kun punakaartilaiset yrittivät pysäyttää Hakaniemessä raitiovaunun kulun.[1] Selkkaus vaati yhteensä yhdeksän kuollutta, joista seitsemän kuului suojeluskaartiin ja kaksi punakaartiin eli työväen järjestyskaartiin.[2] Lisäksi mellakassa loukkaantui kymmeniä.[3]

Hakaniemen mellakka
Osa Viaporin kapinaa
Näkymä Hakaniementorille vuonna 1913, vajaa vuosikymmen mellakan jälkeen.
Näkymä Hakaniementorille vuonna 1913, vajaa vuosikymmen mellakan jälkeen.
Päivämäärä:

2. elokuuta 1906

Paikka:

Hakaniemen tori, Helsinki

Lopputulos:

punakaarti hajotetaan, suojeluskaarti lopettaa toimintansa

Osapuolet

Työväen järjestyskaarti
venäläisiä matruuseja

Ylioppilaiden suojeluskaarti
venäläistä sotaväkeä

Komentajat

Carl Calonius
Erik Åkerman

Tappiot

2 kuollutta,
useita loukkaantuneita

7 kuollutta,
useita loukkaantuneita

Hakaniemen mellakkaa pidetään ensimmäisenä suojeluskuntien ja punakaartien välisistä yhteenotoista.[4] Suomalaisten punaisten osallistuminen Viaporin kapinan tukemiseen lakolla johti Suomen työväenliikkeen ja Venäjän vallankumouksellisten kietoutumiseen aiempaa syvällisemmin toisiinsa sekä aiempaa selvempään vastakkainasetteluun porvariston kanssa.[5]

Taustaa

muokkaa

Viaporin kapina alkoi 30. heinäkuuta 1906. Kapinalliset odottivat suomalaisten punakaartien tukevan kapinaa, mutta kaartien vaikutus kapinaan oli lopulta vähäinen. Punakaartin johtaja Johan Kock julisti suurlakon alkaneeksi, mutta julistus oli tehoton ja jäi Helsingissäkin vajavaiseksi.[6] Suomen porvarilliset puolueet eivät kuitenkaan hyväksyneet sitä. Tuolloin vielä heikosti järjestäytyneen Suomen Sosialidemokraattinen Puolueen johto ei myöskään yhtynyt lakkojulistukseen, mutta ei myöskään sitä kieltänyt. Puoluejohto ei nimittäin katsonut järkeväksi ryhtyä taisteluun koko maan työväenliikkeen voimin, kun juuri oli saavutettu eduskuntauudistus, jolta odotettiin paljon, ja toisaalta Viaporin kapina katsottiin paikalliseksi yksittäistapaukseksi, joka oli tuomittu häviöön.[3][5]

Helsingin raitioteiden työntekijät olivat olleet lakossa vuonna 1905, mutta hävisivät lakon, koska työnantaja oli värvännyt rikkureita, jotka jäivät töihin lakon päättymisen jälkeen. Kockin julistaman suurlakon alkaessa osa raitioteiden työntekijöistä kieltäytyi osallistumasta lakkoon. Lakkolaisten ja töissä jatkaneiden välit kiristyivät.[6]

Tapahtumien kulku

muokkaa
 
Ylioppilaiden suojeluskaartin jäseniä Keskuskadulla.

Tilanne Helsingissä kärjistyi, kun punakaartilaiset kolmantena lakkopäivänä, torstaina 2. elokuuta, pysäyttivät väkisin Helsingin raitiovaunujen kulun. Ylioppilaiden suojeluskaartin päällikkö, ratsumestari Didrik von Essen määräsi tällöin aseistetut kaartilaiset turvaamaan liikenteen jatkumisen. Jokaiseen vaunuun nousi useita suojeluskuntalaisia. Eräs Hakaniemeen kello 10 aamulla kaupungilta saapunut raitiovaunu pysäytettiin raiteille kasatuilla esteillä. Suojeluskuntalaisten poistettua esteet vaunun ympärille kerääntynyt väkijoukko alkoi kivittää heitä, ja pian molemmat osapuolet avasivat tulen. Paikalle saapuneet ratsupoliisit onnistuivat rauhoittamaan tilanteen. Liikennöinti Sörnäisiin kulkevalla linjalla päätettiin lopettaa vapaaehtoisesti, mutta kun vaunuja oltiin viemässä Hakaniemen raitiovaunuhalliin, alkoi suojeluskuntalaisten kivittäminen ja laukaustenvaihto uudelleen. Ratsupoliisit yrittivät jälleen rauhoittaa tilanteen. Kun paikalle saapui keskustasta poliisimestarin valtuuttama kapteeni Carl Caloniuksen komentama 60 miehen suojeluskuntaosasto, ratsupoliisit vetäytyivät syrjään, koska eivät kyenneet enää hallitsemaan tilannetta.[1]

Toisin kuin suojeluskuntalaiset, toimivat Hakaniemeen kerääntyneet punakaartilaiset järjestäytymättömästi ja ilman kunnollista johtoa tai kaartin tunnuksia. Heillä oli kuitenkin ylivoima. Suojeluskuntalaiset asettuivat ampumaketjuun raitiovaunuhallin eteen ja ammuskelu jatkui. Paikalle saapui punakaartin päämajasta Eläintarhan huvilalta kymmenen Viaporin kapinaa tukenutta venäläistä matruusia, jotka oli johdattanut paikalle punakaartiin kuulunut suomalainen pannuseppä Ursin ilmeisesti omasta aloitteestaan. Venäläiset alkoivat tulittaa suojeluskuntalaisia takaapäin hallituilla yhteislaukauksilla. Suojeluskuntalaisten päällikkö Calonius kaatui ja suojeluskuntalaiset pakenivat epäjärjestyksen vallassa, minkä jälkeen myös venäläiset poistuivat. Pääkahakassa oli siihen mennessä kuollut viisi suojeluskuntalaista ja yksi punakaartilainen. Osa suojeluskuntalaisista saattoi vahingossa ampua toisiaan sekasortoisen pakonsa yhteydessä. Hetkeä myöhemmin Hakaniemeen pyrki keskustasta vielä toinen, luutnantti Erik Åkermanin komentama 23 miehen vahvuinen suojeluskuntaosasto, joka joutui myös ankaraan tulitukseen. Myös Åkerman kaatui, jolloin hänenkin miehensä perääntyivät.[1] Erään tiedon mukaan Åkerman olisi hetkeä ennen kuolemaansa ampunut harhalaukauksen Sörnäisten piirin poliisikonstaapeli Viktor Vilhelm Strömiin, joka sai kaksi luotia vatsaansa ja kuoli komplikaatioihin seuraavan vuoden tammikuussa.[1][7]

Uudenmaan läänin kuvernööri Max Theodor Alfthan kutsui tilannetta rauhoittamaan poliisivoimien lisäksi myös venäläisiä kasakoita, jotka puolestaan ottivat yhteen paikalla olleen väkijoukon kanssa.[8] Usean vuorokauden yhtämittaiseen palvelukseen turhautuneet kasakat ryhtyivät piiskaamaan myös ohikulkijoita. Mukana oli myös puoli komppaniaa venäläistä jalkaväkeä kahden konekiväärin kanssa. Sotilaat ja suomalaiset poliisit tyhjensivät punakaartin kanslian ja pidättivät sen henkilökunnan, mutta eivät osallistuneet varsinaiseen taisteluun. Aloitteen sotilaiden kutsumisesta oli tehnyt Helsingin poliisipäällikkö Carl Wilhelm Malm.[1]

 
Kasakat ottavat yhteen väkijoukon kanssa Hakaniemen mellakoiden aikaan 1906 Pitkänsillan kupeessa John Stenbergin konepajan portilla

Hakaniemen rauhoittumisen jälkeen tapahtumien painopiste siirtyi Palokunnantalolle, jossa suojeluskuntalaiset olivat valmistelleet kostohyökkäystä Hakaniemeen. Palokunnantalolle kokoontunut suuri väkijoukko vaati suojeluskuntalaisten riisumista aseista. Suojeluskuntalaiset ampuivat ilmaan pelottaakseen väkijoukkoa, mutta ilman tulosta. Lopulta suojeluskuntalaisten piti luopua aseistaan, jotka otettiin talteen poliisilaitokselle. Samalla ilmoitettiin kunnan varoin ylläpidettyjen suojeluskuntien lakkauttamisesta. Illalla suurlakkokomitea lopetti suurlakon.[6]

Seuraukset

muokkaa
 
Vangittuja punakaartilaisia ollaan saattamassa poliisilaitokselle.

Mellakan poliisitutkinnassa oli yli 200 henkilöä, joista 20 asetettiin syytteeseen. 15 syytettyä vapautettiin todisteiden puutteen vuoksi, mutta viisi sai hovioikeudessa syytteen valtiopetoksesta. Lopulta syytetyistä tuomittiin vain yksi punakaartin komppanian päällikkö.[6] Syytettyjen asianajajana toiminut entinen prokuraattori Valde Hirvikanta vaati myös suojeluskuntalaisten asettamista syytteeseen, mutta näin ei tehty, koska he olivat toimineet poliisimestarin alaisina ja siten virallisessa järjestystehtävässä.[1]

Mellakassa kuolleiden punakaartilaisten hautajaiset muodostuivat poliittisiksi mielenosoitukseksi porvariston väkivaltaa vastaan. Hautajaissaattue oli suuri ja siihen osallistui suomalaisten rinnalla paljon venäläisiä vallankumouksellisia. Suojeluskuntalaisille järjestettiin valtion kustannuksella juhlalliset hautajaismenot, mikä oli protesti punakaartien väkivaltaa vastaan.[6] Mellakassa kuolleet suojeluskaartilaiset on haudattu Hietaniemen hautausmaalle yhteishautaan. Muistomerkin suunnitteli arkkitehti Valter Jung.[9]

Hakaniemen mellakan seurauksena senaatti päätti lopettaa punakaartit. Punakaartien toiminta oli muodostunut ongelmalliseksi myös sosiaalidemokraateille ja elokuun puoluekokouksessa puolue julisti punakaartit hajonneeksi. Punakaartit päättivät toimintansa syksyllä 1906, mutta osin paikoin maanalaista toimintaa jatkettiin syksylle 1907.[6]

Tapausta pidetään ensimmäisenä suojeluskuntien ja punakaartien välisenä yhteenottona.[4] Toisaalta suomalaisten punaisten osallistuminen Viaporin kapinan tukemiseen lakolla johti Suomen työväenliikkeen ja Venäjän vallankumouksellisten kietoutumisen aiempaa syvällisemmin toisiinsa sekä myös aiempaa selvempään vastakkainasetteluun oman maan porvariston kanssa, mitkä ovat Suomen työväenliikkeen syntykehityksen ja toisaalta Suomen itsenäistymisprosessin erityispiirteitä.[5]

Hakaniemen mellakan tiedetään johtaneen ruotsalaisen historioitsijan Olof Palmen radikalisoitumiseen kiihkeäksi sosialismin vastustajaksi ja kääntymiseen jopa yleisen äänioikeuden vastustajaksi. Myöhemmin Palme oli kokoamassa vapaaehtoisista koottua Ruotsalaista prikaatia, joka osallistui Suomen sisällissotaan valkoisten puolella. Hän itse kaatui Tampereen taistelussa huhtikuussa 1918.[10]

Uhrit

muokkaa

Hakaniemen mellakan yhteydessä kuoli seitsemän suojeluskaartilaista ja kaksi punakaartilaista. Luutnantti Erik Åkermania lukuun ottamatta kaikki suojeluskaartilaiset saivat surmansa Hakaniemen torilla, kuten myös punakaartilaisista Vilppu Kihlström. Åkerman ja toinen punakaartilainen Juho Jokinen kuolivat hetkeä myöhemmin Siltasaaressa käydyssä laukaustenvaihdossa. Haavoittuneiden suojeluskaartilaisten joukossa oli muun muassa vapaaherra Gustaf Cedercreutz. Välikohtauksen aikana punakaartilaiset ottivat myös kaksi vankia, joista toinen oli professori Gustaf Nyström.[11]

Suojeluskaartilaiset
  • alikapteeni Carl Mathias Calonius (s. 1869)
  • uunimuurari Karl Alfred Kullberg (s. 1865)
  • työnjohtaja Emil Lehtonen (s. 1878)
  • arkkitehti Gustaf Adolf Lindberg (s. 1865)
  • työnjohtaja Karl Oskar Nordlin (s. 1879)
  • viilarioppilas Gustaf Alfred Törnqvist (s. 1888)
  • luutnantti Erik Torsten Åkerman (s. 1879)
Punakaartilaiset
  • työmies Juho Jokinen
  • satamatyömies Vilppu Kihlström (s. 1863)

Kulttuuri

muokkaa

Hakaniemen mellakkaa kuvataan Eino Leinon vuonna 1907 ilmestyneessä romaanissa Jaana Rönty. Kirjan loppukohtauksessa poliisin raiskaamaksi joutunut nimihenkilö riemuitsee surmansa saaneiden kansalliskaartilaisten ruumiiden ympärillä niitä kostonhimoisesti potkien.[12]

Lähteet ja huomautukset

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f Osmo Jussila: Nationalismi ja vallankumous venäläis-suomalaisissa suhteissa 1899–1914, s. 141–146. Historiallisia tutkimuksia 110. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1979.
  2. ↑ Tietosanakirja-osakeyhtiön Tietosanakirja 1909–1922 osa 3 Projekt Runeberg. Viitattu 18.2.2014.
  3. ↑ a b 1906 Viaporin kapina ja Hakaniemen mellakka. (Arkistoitu – Internet Archive) Helsinki 1812–2012. Viitattu 18.2.2014.
  4. ↑ a b Sisällissodan tausta ja nimitykset Pala Suomen historiaa. Viitattu 18.2.2014.
  5. ↑ a b c Antti Hyvönen: ”IV:3 Viaporin kapina ja Suomen työväenliike”, Suomen vanhan työväenpuolueen historia, s. 107–112. 2. painos. Helsinki: Kansankulttuuri Oy, 1963. ISBN 951-615-207-4 (3. p. 1978)
  6. ↑ a b c d e f Osmo Apunen: Rajamaasta tasavallaksi, teoksessa Itsenäisen Suomen historia 1, s. 133–137. Weilin Göös, 1991. ISBN 951-35-5157-1
  7. ↑ Helsingin Sanomat, 3.8.1906 s. 5; 8.1.1907 s. 4. Karl Emil Berg piti Strömin (11.5.1883–2.1.1907) hautajaisissa muistopuheen, jossa mainitsi tämän saaneen osuman "kansalaisveljen luodista".
  8. ↑ Hakaniemen mellakka. (Arkistoitu – Internet Archive) Suomenlinnan merilinnoituksen viralliset sivut. Viitattu 18.2.2014.
  9. ↑ Helsingin kaupungin puutarhalautakunnan vuosikertomus 1908 s. 276. Helsingin kaupunki. Viitattu 14.10.2014.
  10. ↑ Christian Palme: Olof Palme (1884 -1918). Mannen som kunde ha blivit en svensk fascistledare 26.11.1995. Dagens Nyheter. Arkistoitu 7.11.2015. Viitattu 10.3.2015.
  11. ↑ Hagnäs kravallerna. Östra Finland, 3.10.1906, nro 228, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 22.5.2016.
  12. ↑ Rojola, Lea: ”Kun kansa tahtoi”, Kansa kaikkivaltias : suurlakko Suomessa 1905, s. 224–225, 231. Helsinki: Teos, 2008. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste

Aiheesta muualla

muokkaa


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hakaniemen_mellakka&oldid=22671469”