Psykoterapia

Psykoterapia on tavoitteellista ja ammatillista toimintaa, joka tähtää mielenterveyden ongelman tai häiriön poistamiseen tai lieventämiseen. Suomessa psykoterapiaa voi harjoittaa psykoterapeutti, jolla on asiaan tarvittava osaaminen ja koulutus. Psykoterapeutti on suojattu ammattinimike, jonka käyttöoikeuden myöntää Valvira. Muut lähinimikkeet, kuten terapeutti ja sen erilaiset muunnokset (esim. lyhytterapeutti tai ratkaisukeskeinen terapeutti) eivät ole suojattuja eikä niiden käyttöä valvota millään tapaa. Psykoterapeutin ammattipätevyyden voi tarkistaa Valviran ylläpitämästä Julkiterhikki -palvelusta. Myös monet muut mielenterveyden ammattilaiset, kuten psykiatrit ja psykologit, tarjoavat terapeuttista keskusteluhoitoa. Kaikki keskusteluhoidot eivät kuitenkaan ole varsinaista psykoterapiaa, ja mielenterveyden ongelmia voidaan hoitaa myös muunlaisten psykologisten interventioiden avulla.

Psykoterapian tavoitteena on psyykkisen häiriön poistaminen tai lieventäminen, kärsimyksen vähentäminen, psyykkisen kasvun lisääminen sekä yksilön omien valmiuksen lisääminen ongelmiensa käsittelyssä. Psykoterapian tulee aina perustua tieteellisesti tutkittuun ja yhtenäiseen teoriapohjaan eli viitekehykseen.

Psykoterapia on tavallisimmin keskusteluhoitoa, mutta siihen voi toisinaan kuulua myös muunlaisia työtapoja, kuten erilaisia harjoituksia.

Psykoterapian muotoja

Psykoterapiatekniikoita ja -suuntauksia on runsaasti. Kognitiivis-behavioraaliset terapiat ovat tutkituimpia. Psykoterapiasuuntauksen ja -menetelmän valinnassa tulee ottaa huomioon soveltuvuus potilaan häiriön hoitoon. Esimerkiksi neuropsykiatristen häiriöiden, kuten ADHD:n, autismin ja aspergerin oireyhtymän hoidossa behavioraalisesti painottuneet terapiat ovat parhaita, kun taas muita terapioita voidaan käyttää niiden littännäisoireiden hoitoon.

Psykoterapiaa tulisi aina soveltaa potilaan tarpeiden mukaisesti. Psykologian eri koulukunnilla on usein omat terapiamuotonsa, kuten psykoanalyysi, kognitiivinen psykoterapia, hahmoterapia, ryhmäterapia ja perheterapia, ja psykoterapian piirteet saattavat vaihdella myös terapeutin mukaan. Terapian kesto vaihtelee muutamasta käyntikerrasta vuosia kestäviin tiiviisiin kontakteihin. Psykoterapiat ovat etupäässä avohoidon hoitomuotoja, mutta niitä sovelletaan myös laitoshoidossa ja usein yhdistetään myös lääkehoito.

• Yksilöterapiassa keskustelu on nimensä mukaisesti yksilöön painottuvaa, ja keskustelussa ovat läsnä vain terapeutti ja potilas.
• Ryhmäterapiassa keskustelu käydään ongelmista kärsivien kesken ryhmässä (esimerkiksi vertaistukiryhmät), mutta paikalla on yleensä myös psykoterapeutti.
• Perheterapiaan voi osallistua koko perhe. Tällöin terapeutti tai hoitotiimi hoitaa yhtä aikaa yhtä tai useampaa perheenjäsentä, toisinaan myös laajempaa ihmissuhdeverkostoa.
• Kriisiterapiaa annetaan, kun on nopeasti voitettava äkillisiä ongelmia, esimerkiksi onnettomuuden uhreille ja uhrien omaisille. Se voi olla sekä yksilö- että ryhmäterapiaa. Myös perheterapian keinoja voidaan käyttää kriisityössä.

Asiakaskeskeinen terapia

Yhdysvaltalainen psykologi Carl Rogers kehitti asiakaskeskeisen terapian. Käyttämällä nimitystä asiakas hän halusi välttää potilaan ja terapeutin joutumista ennalta asetettuihin rooleihin. Rogers halusi hoidoissaan suunnata huomion menneisyyden käsittelemisestä asiakkaan asenteisiin, nykyhetkeen ja sen ongelmiin. Hän ei halunnut olla asiantuntija, joka tulkitsee hoidettavan oireita, vaan asettui asiakkaan kanssa tasavertaiseksi yhteistyökumppaniksi. Hän oletti asiakkaiden olevan itse parhaita oman elämänsä asiantuntijoita, joilla on kyky ja halua ohjata elämäänsä parempaan suuntaan, kunhan vain sisäisen kasvun esteitä voidaan vähentää.

Rogersin mielestä kasvun esteenä on väärä minäkäsitys ja erityisesti ristiriita sen välillä, millainen asiakas haluaisi olla (ihanneminä) ja millainen hän ajattelee olevansa (reaaliminä). Terapeutin tehtävänä on auttaa asiakasta saamaan todellinen kontakti itseensä, erityisesti tunteisiinsa. Keskeisin työtapa sen saavuttamiseksi on terapeuttinen ilmapiiri, jossa asiakas voi kokea itsensä merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Tämän ilmapiirin luomisessa ovat keskeisiä tekijöitä myötätunto, lämpö ja asiakkaan hyväksyminen ilman ehtoja.

Asiakaskeskeinen terapiatilanne poikkeaa siten niistä kokemuksista, joiden pohjalta asiakas on rakentanut vinoutuneen minäkäsityksen sen varaan, mitä hän on ajatellut muiden hänessä arvostavan ja hyväksyvän. Näin terapiatilanne sinänsä käynnistää prosessin, jossa asiakkaasta asteittain kehittyy oman itsensä terapeutti. Terapeutin empaattinen asennoituminen auttaa asiakasta saamaan kontaktin tunteisiinsa ja pukemaan ne sanoiksi, jolloin hän tulee tietoisemmaksi siitä, millaisia asioita hän haluaa elämässään toteuttaa.

Terapeutin ei tarvitse olla neutraali ja pidättyväinen, ammatillisen julkisivun taakse kätkeytyvä hahmo. Päinvastoin terapeutti voi itse olla aidon ja avoimen itseilmaisun mallina ja siten rohkaista asiakasta toimimaan samalla tavoin.

Behavioristiset terapiat

Behavioristiset menetelmät pyrkivät vaikuttamaan suoraan käyttäytymisen tasolla: se että ihminen pystyy muuttamaan jotakin tekemisensä tapaa, vaikuttaa hänen tunteisiinsa ja ennen pitkää myös sisäisiin malleihinsa (minäkäsitykseen ja maailmankuvaan).

Behavioristisissa käyttäytymisterapioissa tutkitaan toiminnan seurauksia: millaiset edeltävät tilanteet tai ulkoiset ja sisäiset ärsykkeet sekä millaiset vahvistavat tai sammuttavat seuraukset liittyvät häiriölliseen käyttäytymiseen, esimerkiksi ahdistuneisuuteen ja psykoottisuuteen. Tällaisen käyttäytymisanalyysin pohjalle on mahdollista sitten suunnitella hoito-ohjelma, jossa pyritään lisäämään sopeutumista.

Behavioristisilla työtavoilla on menestyksellisesti hoidettu muun muassa unettomuutta, kipua, alkoholiongelmia, uupumusta ja sairauksia, joissa itsehallinnalla on keskeinen tehtävä. Eniten niitä on kuitenkin käytetty ahdistukseen ja jännityksen vähentämiseen. Yksilö voi terapiassa oppia reagoimaan pelkäämäänsä kohteeseen uudella psykofysiologisella tavalla, mikäli hän lähestyy kohdetta asteittain joko mielikuvissa tai todellisuudessa, rentoutuneessa tilassa tai turvallisessa kontaktissa. Terapian etuna on se, että potilas samalla oppii menetelmän, jota hän voi soveltaa itsehoitona, eikä terapian tarvitse kestää kauan.

Hahmoterapia

Hahmoterapian eli Gestalt-terapian (Gestalt on saksaa ja viittaa eheään kokonaisuuteen) kehitti yhdysvaltalainen psykoanalyytikko Fritz Perls. Hahmoterapia keskittyy muiden humanististen terapioiden tavoin lisäämään tässä ja nyt –tilanteen kautta itseoivallusta. Sekin korostaa potilaan omaa vastuuta oivallustensa keksijänä, ja niinpä terapeutti pyrkii järjestämään potilaalle sellaisia dramatisoituja tai suoria kohtaamisia, joissa hän joutuu vastakkain tunteiden, ajatusten ja muiden yllykkeiden kanssa.

Hahmoterapia keskittyy nykyhetkeen liittyvän tietoisuuden alueen laajentamiseen. Sen mukaan menneisyyskin on olemassa lähinnä nykyhetkessä palautettujen muistumien ja menneisyyden selitysten kautta; tulevaisuus on olemassa nykyhetkessä tehtävien ennakointien kautta.

Myös hahmoterapia näkee ihmisen olentona, joka kehittyy koko elämänsä ajan henkisesti. Mielenterveyden häiriö keskeyttää tämän kasvutapahtuman. Varsinkin monet keskeneräisiksi jääneet emotionaaliset tehtävät, kuten rakkauden tai vihan tunteiden käsittely, kaventavat tietoisuuden aluetta. Käsittelemättömät ja padotut tunteet toimivat elämää jäykistävänä panssarina. Hahmoterapia käyttää aktiivisia toiminnallisia työtapoja, joissa potilas joutuu vastakkain esimerkiksi puolustusmekanismien avulla eristettyjen tietoisuuden puoliensa kanssa.

Kognitiivinen psykoterapia

Kognitiivisessa psykoterapiassa tutkitaan ja hoidetaan häiriöitä tuottavia tietorakenteita ja niihin liittyviä tunnekokemuksia, jotka ovat kehittyneet elämänhistorian aikana. Ihmisten tiedonkäsittely on aina virhealtista. Mitä virheellisempiä ihmisten tulkinnat ja päätelmät todellisuudessa ovat, sitä enemmän hän kärsii tunne-elämän häiriöistä.

Kognitiivisessa terapiassa potilas ja terapeutti tutkivat potilaan mielikuvia ja ajatuksia itsestään ja ympäristöstään. Osa ajatteluprosesseista on jatkuvan toistamisen vuoksi automatisoitunut. Terapiassa lähdetään liikkeelle näiden automaattisten ajatusten tunnistamisesta ja yritetään asteittain oivaltaa niihin liittyvät syvät perususkomukset, jotka tuottavat häiritseviä tunteita. Mitä syvemmälle tässä itse-erittelyssä edetään, sitä merkityksellisempiä ydinkokemuksia voidaan tunnistaa.

Terapiassa voidaan lähteä liikkeelle sellaisista potilaan kuvaamista tilanteista, joissa hän on kokenut voimakkaita tunteita. Terapeutti suuntaa potilaan huomion vuoron perään havaintoihin, tunteisiin ja muihin reaktioihin sekä tilanteen aikana virinneisiin ajatuksiin kysymysten avulla.

Syvän ja pysyvän muutoksen aikaansaaminen edellyttää sitä, että potilas testaa omakohtaisesti uskomuksiaan, niiden reaalisuutta ja rationaalisuutta, hyväksyy tai hylkää ne ja korvaa hylätyt toimivimmilla uskomuksilla. Potilaan minärakenne vaikuttaa terapian kestoon ja etenemiseen. Mikäli häiriölliset skeemat ovat minärakenteen ulkokerroksissa, ei terapian tarvitse kestää kovin kauan esimerkiksi muutamia kuukausia, jos taas häiriölliset skeemat ovat minärakenteen ydinalueella, niiden tiedostaminen ja muuttaminen vaatii silloin pitkää työskentelyä.

Psykoterapeuttisen työskentelyn myötä muovautuu uusi tapa ajatella, tuntea ja suunnata pyrkimyksiä. Yksilö omaksuu uuden, aiempaa tarkoituksenmukaisemman tavan tarkastella itseään, ympäristöään sekä näiden välisiä suhteita.

Kognitiivinen käyttäytymisterapia

Kognitiivisen käyttäytymisterapian tavoitteena voi olla esimerkiksi oppia pois mustavalkoisesta ajattelusta tai taipumuksesta tulkita muiden ihmisten puheita mahdollisimman negatiivisesti. Ajatteluaan voi kehittää myös objektiivisemmaksi siten, että muita ihmisiä tarkastellaan tosiasioiden perusteella sen sijaan että niitä tarkasteltaisiin pelkästään omien tunteiden valossa.

Logoterapia

Logoterapia on itävaltalaisen psykiatrin Viktor Franklin aloittama terapiasuuntaus, jossa ihmistä pidetään alati itseään etsivänä olentona niin kuin muissakin humanistisissa psykoterapioissa. Hän on sitä mieltä, että ihminen selviytyy paremmin hengissä vaikeissakin oloissa, jos hänen elämällään on selkeä tarkoitus. Toisinaan tällaista tarkoitusta saattaa olla vaikea löytää, mikä voi johtaa ikävystymiseen, välinpitämättömyyteen ja yleiseen tyytymättömyyteen.

Logoterapiassa asiakasta autetaan löytämään uusia vaihtoehtoja eksistentiaaliseen tyhjyyteen. Terapian keskeisenä tehtävänä on asiakkaan näkökulman laajentaminen esimerkiksi keskustelemalla potilaan tulevaisuudesta ja hänen mahdollisuuksistaan tehdä omia valintoja ja lisätä omaa vastuutaan elämänsä ohjaamisessa.

Logoterapiassa hoidetaan oireita myös vaikuttamalla suoraan käyttäytymiseen. Potilaalle opetetaan esimerkiksi, miten hän voi päästä eroon haitallisesta itsensä tarkkailemisesta ja kohdistaa huomionsa muualle. Kun potilas oireilee, hänen tietoisuuteensa tulee juuri niitä asenteita, joita pyritään muuttamaan. Terapiassa potilas oppii tunnistamaan omat toimintatapansa, jolloin hänen on myös helpompi löytää uusia selviytymiskeinoja. Suomessa logoterapiakoulutus ei kuulu psykoterapeutin ammattinimikkeeseen oikeuttaviin koulutuksiin.

Psykoanalyysi

Pääartikkeli: Psykoanalyysi

Psykoanalyysi on itävaltalaisen lääkärin Sigmund Freudin 1900-luvun alussa kehittämä paljastava psykoterapia. Terapian tavoitteena on lisätä henkilön itsetuntemusta saattamalla psyykkiset konfliktit tietoisiksi ja auttaa häntä näin hyväksymään persoonallisuutensa kokonaisuutena. Psyykkiset oireet lieventyvät analyysin edetessä ja käyvät lopulta tarpeettomiksi. Psykoanalyysin erikoisalueena ovat olleet neuroottiset häiriöt. Siinä oletetaan, että neuroosit johtuvat varhaisen vuorovaikutuksen häiriöistä, traumoista, ristiriitaisista vieteistä ja toiveista, sekä torjutuista (lapsuuden)kokemuksista. Hoidon tavoitteena on saattaa potilaan torjumat kokemukset tietoisiksi, jotta hän pystyy aikuisen psyykkisten voimavarojen turvin hyväksymään ne ja oppii elämään niiden kanssa. Synnynnäisiin neurologisiin häiriöihin, kuten autismiin siitä sen sijaan ei ole todettu olevan apua.

Transferenssi eli tunteensiirto muodostaa psykoanalyysissa keskeisen tiedonhankintatavan silloin kun etsitään torjuttuja lapsuudenkokemuksia. Potilas liittää huomaamattaan tiettyjä tunnelatauksia analyytikkoonsa ja pitää häntä esimerkiksi iloisena, rakastavana, vihaisena jne. Alkuvaiheessa analyytikko antaa transferenssin rauhassa kehittyä transferenssineuroosiksi. Tämä tarkoittaa, että potilas siirtää vääristyneet käsitykset itsestään ja muista myös tähän suhteeseen sijoittaaessaan terapeutin erilaisiin rooleihin, kuten esim. äidin, isän tai kumppanin paikalle ja toistaa näihin kohdistuvia tunteita ja käytöstä suhteessa terapeuttiin.

Analyysiprosessin kuluessa analyytikko tutkii yhteistyössä potilaan kanssa tämän sisäistä maailmaa. Potilas kertoo vapaasti mielijohteitaan eli kertoo kaiken, mitä mieleen juolahtaa sillä hetkellä, ja analyytikko kuuntelee, pyytää lisäselvityksiä ja kiinnittää huomiota potilaan vastarintaan. Vastarinta tarkoittaa potilaan haluttomuutta kertoa tietyistä asioista. Amerikassa vallitsevassa psykoanalyysin mallissa ananalyytikko pyrkii osoittamaan vastarinnan olemassaolon, mutta tämä menetelmä ei kuulu klassiseen psykoanalyysiin. Analyysin kuluessa analyytikko huomaa, että potilas yrittää järjestelmällisesti sivuuttaa tietyt teemat. Vastarinta kertoo potilaan puolustusmekanismien toiminnasta, koska potilas ei halua tiedostaa epämiellyttäviä asioita, eikä luopua niistä. Haluttomuus luopua oireista ja tunnistaa sekä tunnustaa torjuttu juontuu egon funktiosta: luopumista seuraisi uusi ja tuntematon – muutos – joka koetaan pelottavaksi.

Psykoanalyyttisen hoidon huipentuma on transferenssineuroosin purkamisessa. Keskeinen väline tässä työssä on tulkinta. Analyytikko ei tarjoa eikä tuputa potilaalle tulkintoja vaan pyrkii sopivassa tahdissa tekemään potilaan tietoiseksi ongelmista ja saamaan hänet itsensä oivaltamaan syy-yhteydet. Oivalluksen katsotaan parantavan potilaan toimintakykyä, vaikka se ei aina välttämättä ole mieluinen. Psykoanalyysissa pätee sääntö, että on parempi olla tietoinen kuin epätietoinen.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia

Ratkaisukeskeisesti suuntautuneet psykoterapeutit tukevat asiakasta jatkamaan elämässä eteenpäin ajatuksella: "koska menneisyyttä ei voi muuttaa, on keskityttävä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen". Ratkaisukeskeisessä suuntauksessa nähdään olennaisena myönteinen tulevaisuusvisio ja tavoitteiden asettaminen. Ongelmia pyritään ratkomaan asiakkaiden kanssa yhteistyössä mm. etsimällä uusia ratkaisuja tuloksettomien ratkaisumallien tilalle.

Ratkaisukeskeinen eli voimavarakeskeinen psykoterapia soveltuu monenlaisiin tilanteisiin, erilaisille asiakasryhmille tai sitä voidaan toteuttaa erimuotoisesti. Ajallisesti se voi olla lyhyttä tai pidempikestoista. Pääsääntöisesti terapiat kestävät 1–10 kertaa. Kyseisellä viitekehyksellä voidaan työskennellä yksilöiden, parien, perheiden, ryhmien, työyhteisöjen tai jopa kokonaisten organisaatioiden kanssa. Ratkaisukeskeisyys soveltuu psykiatriaan, psykologiaan, sairaanhoitoon, sosiaalityöhön, lastensuojeluun, sielunhoitoon, kouluihin, neuvoloihin ja työpaikoille.

Tyypillisiä piirteitä ratkaisukeskeiselle psykoterapialle on ratkaisujen etsiminen, tulevaisuusorientaatio, edistyksen huomioiminen, voimavaraistaminen, uusien näkökulmien etsiminen, ansionjakaminen, tukijoukon mukaan ottaminen, luovuus ja selkeät yhteiset tavoitteet työskentelylle. Erityisesti uinuvia voimavaroja ja käytössä olevia vahvuuksia ja mahdollisuuksia pyritään hyödyntämään tässä terapiamuodossa. Tästä syystä ratkaisukeskeistä terapiaa kutsutaan myös voimavarakeskeiseksi terapiaksi.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia on lähtöisin Amerikasta. Sen historialliset juuret juontavat sosiaaliseen konstruktionismiin, systeemiteoriaan sekä perheterapiaan.Menetelmään perehdyttävät ja valmentavat Suomessa yliopistojen psykoterapiakoulutusohjelmat. Lisäksi ratkaisukeskeistä psykoterapiaa voi opiskella EU-maiden yliopistoissa yhteistyönä suomalaisen toimijan kanssa yliopistotutkintoon johtavana koulutusohjelmana.

Teho

Hans Eysenck päätyi vuonna 1952 julkaistussa tutkimuksessaan siihen, että 2/3 potilaista paranee huomattavasti 1–2 vuodessa riippumatta siitä, saavatko he psykoterapiaa vai eivät. Psykoterapioiden vaikuttavuutta on selvitetty tämän jälkeen lukuisissa muissa tutkimuksissa, joiden tuloksista on koottu meta-analyyseja. Vuonna 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan nämä metatutkimukset ovat kuitenkin liioitelleet psykoterapian tehoa sen vuoksi, että ne tutkimukset, joiden tuloksena on, ettei psykoterapia ole tehokasta, jätetään usein julkaisematta. Kun negatiivisen tuloksen antaneet tutkimukset otettiin huomioon, saatiin tulokseksi, että psykoterapian teho on suhteellisen vaatimatonta.

Masennuksen osalta vaikuttavuustutkimukset ovat todenneet toistuvasti 1970-luvulta lähtien, että kaikki terapiamuodot vähentävät masennusoireita jonkin verran, eikä eri suuntauksien välillä juuri ole eroa. Ilmeisesti ratkaisevaa ei ole opiskeltu tekniikka vaan psykoterapeutin hyväksyvä ja empaattinen suhtautuminen potilaaseen tai jokin muu yhteinen tekijä. Erityistä huomiota tulee kuitenkin kiinnittää siihen, ettei oireiden hoitaminen ole sama asia kuin oireita aiheuttaneen tekijän hoitaminen.

Suomalainen Lääkäriseura Duodecim ja Suomen Akatemia kutsuivat vuonna 2006 koolle kokouksen, jossa etupäässä lääkäreistä koostuva 12-henkinen paneeli laati konsensuslausuman kokouksessa pidettyjen esitelmien, esitelmöitsijöiden toimittaman materiaalin sekä kokouksessa käytyjen keskustelujen pohjalta. Lausuman mukaan psykoterapia tuottaa tavallisesti vähintään yhtä hyviä tuloksia kuin aktiivinen vertailuhoito, ja psykoterapialla hoidettujen potilaiden tilanne hoidon jälkeen on parempi kuin 80 %:lla hoidotta jääneistä. Lausumassa todettiin myös, että kontrolloituja vaikuttavuustutkimuksia on tehty lähinnä lyhytkestoisista psykoterapioista, jolloin tuloksena on ollut, että noin puolet psyykkisistä häiriöistä kärsivistä potilaista toipuu ja vielä useampi hyötyy hoidosta. Pitkäkestoisten psykoterapioiden sekä pari- ja perheterapioiden näyttö pohjautuu lähes pelkästään tavanomaisessa hoitokäytännössä toteutettuihin ei-kokeellisiin tutkimuksiin. Näyttöön pohjautuvan tutkimuksen puuttuminen ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että kyseiset hoitomuodot voisivat olla tehokkaita.

Vuonna 2010 julkaistun Helsingin psykoterapiatutkimusraportin mukaan lyhyiden ja pitkien terapioiden väliset erot vaikuttavuudessa riippuvat käytetyn seuranta-ajan pituudesta. Alle vuoden mittaiset lyhytpsykoterapiat tuottavat nopeasti terapeuttisia vaikutuksia ahdistus- ja masennusoireisiin. Pitkäkestoiset terapiat vaikuttavat hitaammin, mutta tulokset ovat pysyvämpiä verrattuna lyhytterapioiden vaikutuksiin. Verrattaessa lyhyttä psykodynaamista terapiaa ja voimavarasuuntautunutta terapiaa pitkään psykodynaamiseen terapiaan sekä psykoanalyytiseen hoitoon on todettu, että lyhytterapioiden vaikuttavuus on viiden vuoden aikavälillä seurattuna heikompi. Tutkimusraportin pohdinnassa epäillään, että lyhytterapioiden nopeiden vaikutusten taustalla saattaa usein olla muut, rinnalla olleet hoitomuodot. Viiden vuoden seuranta-ajalla tarkasteltuna psykoanalyyttinen terapia todettiin keskimääräisesti kaikista vaikuttavimmaksi. Lyhytterapia on kuitenkin halvempaa.

Wisconsinin yliopiston psykologian ja psykoterapian professori Bruce Wampold julkaisi vuonna 2001 kirjan The Great Psychotherapy Debate. Sen mukaan:

1. Psykoterapia on potilaille hyödyllistä, mutta tämän syytä ei tiedetä.
2. Potilaan ja terapeutin suhteen toimivuus on ratkaisevan merkittävää terapian hyödyllisyydelle.
3. Terapeutin persoonallisuudella on merkittävän paljon vaikutusta sekä sillä, että terapeutti uskoo voimakkaasti terapiansa tehokkuuteen.
4. Terapiamuodolla tai käytettyjen tekniikoiden teoreettisella pohjalla tai tekniikoiden toteutustavalla ei ole väliä.

Kirja perustui lähinnä masennuspotilaisiin, mutta samanlaisia tuloksia on saatu myös traumaperäisestä stressihäiriöstä ja nuorten mielenterveysongelmista.

Järjestelmällinen meta-analyysi yli 25 kehitysmaassa suoritetusta kontrolloidusta hoitokokeesta eri maissa osoitti, että pikakoulutettu maallikko pystyy auttamaan potilaita, vaikkakaan ei ehkä diagnosoimaan heitä. Intialainen psykiatri, tutkija ja Harvardin yliopiston professori lVikram Patel on osoittanut tutkimuksissaan, että 70 prosenttia niistä, jotka kävivät lyhyen koulutuksen saaneiden maallikkojen antamassa keskusteluterapiassa, parani masennuksesta, kun verrokeista parani alle puolet. Masennushoitajien koulutus kestää 3-4 viikkoa ja he ovat yleensä suorittaneet aiemmin jonkin terveydenhuollon alemman tason tutkinnon.

Tutkimuksia psykoterapian tehosta ja soveltuvuudesta on arvosteltu siitä, että vain noin 13 % niistä, joiden väitetaan tarvitsevan psykoterapiaa, hakee sitä, ja myös psykoterapian aloittavista moni keskeyttää ilman että keskeyttäneiden tilanne otetaan mukaan tulosten tarkasteluun. 125 tutkimuksen meta-analyysissä todettiin keskeyttäneiden keskimääräiseksi määräksi 46,86 %, toisessa tutkimuksessa 20–25 %. Tulosten luotettavuus kärsii, jos kontrolliryhmästä ei osata poimia pois samankaltaisia ihmisiä.

Vakuutusinstituutioiden edustajat ovat käynnistäneet keskustelua psykoterapiasuuntausten vaikuttavuudesta rahallisten säästöjen toivossa. Osa terapeuteista on pyrkinyt vetoamaan tutkimuksiin, kun taas toiset ovat olleet sitä mieltä, etteivät monitahoiset terapiaprosessit sovellu "yksinkertaisten tutkimusten" kohteeksi.

Riskit ja haittavaikutukset

Tutkimuksissa on havaittu, että psykoterapia pahentaa potilaan tilaa noin 5-8 prosentissa tapauksia. Kielteisten vaikutusten riski on kuitenkin suurempi, ellei hakeudu terapiaan lainkaan. Merkittävänä riskinä on myös se, että terapeutti istuttaa potilaaseen niin sanottuja valemuistoja.

Vuonna 2016 ilmestyneen laajan tutkimuksen mukaan 5 % masennuksen tai ahdistuneisuuden vuoksi hoidetuista ilmoittaa saaneensa psykoterapiasta aiheutuneita pysyviä haittavaikutuksia. Etnisiin vähemmistöihin ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat olivat muita alttiimpia saamaan pysyviä haittavaikutuksia.

Suomessa

Terveydenhuollossa

Terveydenhuollon ammattihenkilöistä asetuksen (564/1994) mukaan psykoterapeutti kuuluu terveydenhuollon nimikesuojattuihin ammatteihin. Terveydenhuollon ammattihenkilöstöstä annetun lain (559/1994) lähtökohtana on potilasturvallisuuden edistäminen muun muassa varmistamalla, että terveydenhuollon ammattihenkilöllä on ammattitoiminnan edellyttämä koulutus, muu riittävä ammatillinen pätevyys ja ammattitoiminnan edellyttämät muut valmiudet. Psykoterapeutti-nimikettä itsestään saavat käyttää ainoastaan ne, joilla on Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviran (vuoteen 2008 asti nimikkeen myönsi TEO) myöntämä psykoterapeutin ammattinimike. Myöskään psykoterapiaa ei saa mainostaa antavansa, ellei tätä nimikettä ole.

Yhteensä nimikesuojattuja psykoterapeutteja Suomessa oli vuonna 2005 noin 3 500 eli keskimäärin 6 psykoterapeuttia 10 000 asukasta kohden. Eniten on perheterapeutteja.^lähde?

Terveydenhuollossa käytetään myös sellaisia psykoterapeuttisia menetelmiä, joista saattaa olla hyötyä, mutta joita ei kuitenkaan esimerkiksi niiden soveltamisalan suppeuden, teorian kapeuden tai tutkimusnäytön puutteen vuoksi voi pitää itsenäisinä psykoterapioina. Näitä menetelmiä voidaan kuitenkin käyttää osana eri psykoterapioita. Samoin sinänsä hyödyllinen asiakkaille annettava neuvonta ja ohjaus sekä monet kuntouttavat ja muut toiminnat, joita voidaan pitää vaikutuksiltaan psykoterapeuttisina, eivät kuitenkaan yleensä täytä psykoterapialle asetettavia vaatimuksia. Psykoterapian tarpeessa olevia on epidemiologisten tutkimusten perusteella arveltu olevan 2 % väestöstä.^lähde?

Hakeutuminen

Psykoterapiaan hakeutuminen voi tapahtua käytännössä eri reittejä.

1. Terveyskeskuksen kautta, jolloin terveyskeskuslääkäri voi suositella potilasta psykiatrisen erikoissairaanhoidon hoitopaikkaan (esimerkiksi mielenterveystoimistoon).
2. Joillakin paikkakunnilla voi suoraan ottaa yhteyttä mielenterveyskeskukseen ja päästä suoraan keskustelemaan mahdollisesta psykoterapiasta ko. hoitopaikassa tai saamassa neuvoja, miten löytää psykoterapeutti yksityiseltä terveydenhuollon sektorilta.
3. Hakeutumalla suoraan yksityisen sektorin psykoterapeutin vastaanotolle. Useimmilla paikkakunnilla on lääkäriluettelossa listat yksityisistä psykoterapeuteista. Psykologiliitosta voi ladata luettelon psykoterapeuteista. Myös koko perhe tai useampi perheenjäsen voivat samanaikaisesti hakeutua samalle psykoterapeutille perhepsykoterapiaan. Useat alan koulutusyhteisöt pitävät omia luetteloitaan, esimerkiksi Suomen perheterapiayhdistys, Ratkes ry, Kognitiivis-analyyttinen yhdistys, Itä-Suomen psykoterapiayhdistys, Gestalt-terapiayhdistys ry jne. On tärkeää, että psykoterapeutilla on Valviran myöntämä virallinen psykoterapeuttinimike. Se on syytä varmistaa ammattitaitoisen ja vastuullisen psykoterapian saamiseksi.
4. Korkeakouluopiskelijat hakeutuvat YTHS:n lääkärin vastaanotolle tai soittavat mielenterveyspuolen numeroon, josta heidät tarvittaessa ohjataan psykiatrin konsultaatioon tai psykologin arviointijaksolle. Opiskelija saattaa myös saada puheapua psykiatriselta terveydenhoitajalta.

Hoidon hinta ja korvattavuus

Kansaneläkelaitos Kelan myöntämät osittaiset korvaukset psykoterapian tarpeessa oleville kuntoutujille muuttuivat lakisääteiseksi vuoden 2011 alussa. Uudistuksessa ei kuitenkaan korotettu korvausmäärää.

Yksilöterapiassa psykoterapiakäynti kestää yleensä 45 minuuttia, ja yhden käynnin keskimääräinen hinta oli 2010-luvun alussa valtakunnallisesti 60–70 euroa, pääkaupunkiseudulla kuitenkin 75 euroa tai enemmän. Vuonna 2016 Kela korvaa yksilökuntoutuspsykoterapiaa 57,60 euroa riippumatta iästä. Pari- tai ryhmäterapiasta saadut korvaukset ovat suurempia. Psykoterapian korvattavuus on siten aikuisilla potilailla noin 46–75 prosenttia.^lähde?

Mikäli psykoterapeutti on lääkäri, Kela korvaa psykoterapiakäynneistä sairausvakuutuslain mukaan.

Kelan korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan on oikeus sellaisilla 16–67-vuotiailla henkilöillä, joiden työ- tai opiskelukyky on heikentynyt mielenterveyshäiriön vuoksi ja tavoitteena on parantaa työ- tai opiskelukykyä. Tukea myönnetään maksimissaan kahdeksi vuodeksi kaksi viikkokertaa ja kolmanneksi vuodeksi yksi viikkokerta. Toisena edellytyksenä on, että kuntoutujalla on psykiatrisen diagnoosin tekemisen jälkeen ollut vähintään kolme kuukautta jatkunut asianmukainen hoitosuhde ennen kuntoutushakemuksen tekoa. Lisäksi vaaditaan, että vuosittaisia hoitokäyntejä on vähintään 25.

Korvattavuutta hakiessa on täytettävä KELA:n lomake KU102 ja liitettävä siihen psykiatrian erikoislääkärin kirjoittama lääkärinlausunto B, jossa määritellään potilaan diagnoosi ja arvioidaan etuuden tarpeellisuus potilaan työ- tai opiskelukykyä parantavana tai palauttavana tekijänä.

KELA:lta voi hakea muutakin tukea psykoterapiakustannuksiin. Työssäkäyville tuen nimi on vammaistuki ja eläkkeensaajille eläkkeensaajan hoitotuki ja se on porrastettu kustannusten määrän perusteella.

Katso myös

• Psykedeeliterapia

Kirjallisuutta

• Brummer, Matti & Enckell, Henrik (toim.): Lasten ja nuorten psykoterapia. Porvoo Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-28674-5
• Fisher, Peter & Wells, Adrian: Metakognitiv terapi. ((Metacognitive Therapy. Distinctive Features, 2009.) Översättning av Ola Brar) Lund: Studentlitteratur, 2011. ISBN 978-91-44-07602-7 (ruotsiksi)
• Huttunen, Matti O. & Kalska, Hely: Psykoterapiat. (3., uudistettu painos) Helsinki: Duodecim, 2015. ISBN 978-951-656-519-7
• Ihanus, Juhani (toim.): Psykoterapiat eilen ja tänään. Helsinki: Yliopistopaino, 1997. ISBN 951-570-290-9
• Ihanus, Juhani: Järjen äänestä minäkertomuksiin: Psyyken ja psykoterapioiden muodonmuutoksia. Helsinki: Yliopistopaino, 2005. ISBN 951-570-607-6.
• Norcross, John C. & Vandenbos, Gary R. & Freedheim, Donald K. (toim.): History of Psychotherapy. Continuity and Change. (Second edition) Washington: American Psychological Association, 2011. ISBN 978-1-4338-0762-6 (englanniksi)
• Tamminen, Tapani (toim.): Psykoterapiat. Klaukkala: Recallmed, 2010. ISBN 978-951-847-076-5
• Tähkä, Veikko: Psykoterapian perusteet. (6. painos) Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-10562-7
• Valkonen, Jukka: Psykoterapia, masennus ja sisäinen tarina. (Väitöskirja. Kuntoutussäätiön tutkimuksia 77) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2007. ISBN 978-952-5017-62-5 Tiivistelmä.

Aiheesta muualla

• Kela: Kuntoutuspsykoterapia
• Mielenterveystalo.fi: Psykoterapia
• Inhimillinen tekijä: Muisto vai valemuisto? (22.4.2016) (yle.fi)