Wikipedia

Fredrik Suuri

Preussin kuningas
(Ohjattu sivulta Fredrik II Suuri)

Fredrik Suuri eli Fredrik II (saks. Friedrich II der Große); (24. tammikuuta 1712 Berliini, Preussin kuningaskunta – 17. elokuuta 1786 Sanssoucin linna, Potsdam, Preussin kuningaskunta) oli Hohenzollern-sukuun kuulunut Preussin kuningas, joka hallitsi vuosina 1740–1786.

Fredrik Suuri
Preussin kuningas
Anton Graffin maalaus Fredrik Suuresta vuodelta 1781 tai 1786.
Preussin kuningas ja Brandenburgin vaaliruhtinas
Valtakausi 31. toukokuuta 1740 – 17. elokuuta 1786
Edeltäjä Fredrik Vilhelm I
Seuraaja Fredrik Vilhelm II
Syntynyt Friedrich
24. tammikuuta 1712
Berliini, Preussin kuningaskunta
Kuollut 17. elokuuta 1786 (74 vuotta)
Sanssoucin linna, Potsdam, Preussin kuningaskunta
Hautapaikka Sanssoucin linnan puisto, Potsdam
Puoliso Elisabeth Kristine
Suku Hohenzollern
Isä Fredrik Vilhelm I
Äiti Sophia Dorothea
Uskonto kalvinismi
Nimikirjoitus

Hänet tunnetaan taistelukentillä menestyneenä soturikuninkaana ja valistuneena itsevaltiaana, joka nosti Preussin yhdeksi Euroopan mahtivaltioista. Hänen aikanaan Preussiin liitettiin muun muassa Sleesia sekä itäinen Länsi-Preussi. Hän puolusti Preussia seitsenvuotisen sodan aikana muun muassa Venäjää, Itävaltaa, Ranskaa, Saksia ja Ruotsia vastaan varsin menestyksellisesti liittolaisenaan ainoastaan Britannia. Puolan jaossa vuonna 1772 hän sai lopulta yhdistettyä Preussin historialliset alueet valtansa alle. Sotilaallisten saavutustensa lisäksi hänet muistetaan myös Preussin oikeusjärjestelmän uudistajana, elinkeinoelämän edistäjänä ja ranskalaisen sivistyksen suosijana. Hän oli myös pisimpään Preussia hallinnut kuningas.

Kruununprinssi Friedrich 3-vuotiaana lempisisarensa 6-vuotiaan Wilhelminen kanssa. Vas. alhaalla italianvinttikoira, joita kuninkaalla oli elämänsä aikana useita. Oikealla yläkulmassa mustaihoinen paaši. Antoine Pesne 1715

Suku ja koulutus

muokkaa

Fredrik Suuren vanhemmat olivat Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I (1688–1740) ja Ison-Britannian kuninkaan Yrjö I:n ja prinsessa Sophia Dorothea von Braunschweig-Lüneburg-Cellen (1666–1726) tytär, Hannoverin prinsessa Sophia Dorothea (1687–1757). Perheessä oli neljätoista lasta ja vanhemmat halusivat kasvattaa lapsiaan porvarissäädyn tapojen mukaisesti eikä kuten aikakautensa hallitsijat.[1] Hänen nuorempi sisarensa oli Ruotsin kuningatar Lovisa Ulrika (1720–1782). Läheisin hänelle oli vanhempi sisar Wilhelmine, Brandenburg-Bayreuthin rajakreivitär (1709–1758). Yhdeksän aikuiseksi elänyttä sisarusta avioituivat saksalaisiin herttuasukuihin.

Hallitsijaparin kasvatusmetodeihin kuului lasten kanssa leikkiminen ja se, että sairastuneet lapset otettiin nukkumaan vanhempiensa makuuhuoneeseen. Opettajille kerrottiin että jos lapset käyttäytyivät huonosti, niin siitä pitää toki vanhemmille kertoa, mutta lapsia ei saa uhkailla vanhempien ankaralla rangaistuksella. Menetelmä poikkesi täysin muiden ruhtinasperheiden tavasta kohdella lapsiaan. Kruununperijä-Friedrich herätti kuitenkin isässä huolta. Isä ei päässyt selville poikansa ajatuksista ja piti poikaa jotenkin erilaisena. Isä saattoi välillä käsitellä Friedrichiä kovin ristiriitaisesti: hän saattoi ensiksi hellästi halata poikaansa, mutta hellyys vaihtui pian sarjaksi läimäytyksiä.[2]

Isä valmisti pojalleen opetusohjelman, jonka toteutus aloitettiin Friedrichin ollessa neljävuotias. Pojan piti tuolloin aloittaa Preussin armeijan yleisen palvelusohjesäännön opettelu. Kaksi vuotta myöhemmin hänen komennettavakseen annettiin oma kadettikomppania. Suuri paino annettiin ratsastukselle ja miekkailulle. Lisäksi opetettiin linnoitusten piirittämistä. Teoriapainotteista koulutusta isä-kuningas jopa väheksyi; hänen poikansa ei pitänyt opiskella latinaa ja kreikkaa, jotka yleensä kuuluivat ylempisäätyisten koulutukseen. Kaunokirjallisuuden lukeminen kiellettiin pojalta ja historiaa hän sai opiskella vain viimeisen sadan vuoden ajalta. Lisäksi Friedrichille opetettiin lyhyesti perusteet maanviljelystä ja oikeustieteestä, maantieteestä kartanluku ja auttava ranskan kielen taito. Isä antoi pojalleen hallitsemiseen vain kaksi ohjetta: tärkeimmät asiat, joista hallitsijan pitää ajatella ovat raha ja armeija. Toisena ohjeena oli, että naapurit ajattelevat vain ja ainoastaan Preussin tuhoamista. Opetussuunnitelma tähtäsi isän käskystä laiskuuden karkottamiseen ja pojan oli jo pienestä oltava mukana isän tekemillä uuvuttavilla, useita viikkoja kestäneillä tarkastusmatkoilla.[2]

 
Kruununprinssi Friedrich veljiensä August Ferdinandin, August Wilhelmin ja Friedrich Heinrichin kanssa. Francesco Carlo Rusca 1737

Friedrichin mielestä hänen isänsä hänelle tekemä opetussuunnitelma oli toivottoman tylsä eikä se pystynyt täyttämään hänen tiedonhaluaan. Valopilkkuja olivat vierailut äidin luona jossa äiti ja sisar tutustuttivat hänet kirjallisuuteen, mikä oli pojalta ankarasti kiellettyä. Ensimmäiset Friedrichin lukemat kirjat olivat nuorille tarkoitettuja seikkailukirjoja, mutta iän myötä ne muuttuivat vakavammiksi. Hän muisteli, että joutui lukemaan niitä salaa, opettajansa ja kamaripalvelijansa huoneessa näiden nukkuessa sinne piilottamansa lyhdyn valossa. Myös kirjojen keräilyyn avautui tilaisuus Friedrichin varttuessa: hän asui enimmäkseen Potsdamissa, kun taas isä oleskeli Berliinissä ja kirjoja säilytettiin erään yksityishenkilön luona. Kirjat olivat enimmäkseen romaaneja, mutta myös historiaa, filosofiaa ja teologiaa käsitteleviä teoksia kuului kokoelmaan. Kun isä-kuningas sai tietää kirjastosta, oli Friedrichillä jo 3 000 kirjaa.[3]

Friedrich innostui filosofiasta niin, että allekirjoitti kaikki kirjeensä sanoilla "Friedrich filosofi". Pian hän innostui musiikista ja runoudesta. Hän opetteli soittamaan huilua ja kehittyi siinä varsin taitavaksi ja sävelsi myös omia teoksia. Runous valvotti häntä yökausia, sillä hän kirjoitti runonsa ranskaksi ja mietti niihin loppusointuja. Filosofian lukemisen johdosta Friedrich päätyi vastustamaan papistoa ja organisoituja uskontoja, mutta ateistia hänestä ei tullut. Kaikki tämä huolestutti Fredrik Vilhelm I:tä ja hän piti poikansa toimintaa täysin tulevalle kuninkaalle sopimattomana.[4]

 
Kruununprinssi Friedrich 24-vuotiaana, Antoine Pesne 1736

Asiat alkoivat ajautua kohti kriisiä kun Fredrik Vilhelm I otti 16-vuotiaan poikansa mukaansa valtiovierailulle Saksiin August II Väkevän luo. Saksin hovissa vallitsi aivan toisenlainen tunnelma: siellä oli naamiaisia ja tanssiaisia ja ihmiset pukeutuivat viimeisimmän muodin mukaan. Fredrik innostui tästä kaikesta, ryhtyi pukeutumaan muodikkaasti ja heittäytyi mukaan huvituksiin. Isä-kuningas oli sitä mieltä, että pojasta on tullut kevytmielinen tyhjäntoimittaja joka kävelee kuin tanssimestari, kampauttaa hiuksensa kuin nainen ja on vieläpä epärehellinen. Friedrich oli mukana isänsä tupakkakollegioksi kutsumassa illanvietoissa eikä salannut inhoaan niissä vallinnutta karkeaa pilantekoa kohtaan.[4]

Muuan isän ja pojan tapaaminen päättyi siihen, että Fredrik Vilhelm I hakkasi poikaansa kepillään, paiskasi tämän maahan ja pakotti suutelemaan saappaitaan ja pyytämään anteeksi. Lopuksi hän totesi, että jos häntä olisi kohdeltu nuorena näin hän olisi tehnyt itsemurhan, mutta hänen Friedrich-poikansa ei pysty edes siihen. Friedrich suunnitteli tämän jälkeen pakoa ulkomaille.[4]

Keithin tapaus

muokkaa

16-vuotiaana kruununprinssi Friedrich kiintyi kuninkaan 17-vuotiaseen paašiin, Peter Karl Christoph von Keithiin (1711–1756). Sisar Wilhelmine muisteli: "Heistä tuli pian erottamattomia ... Hän palveli veljeäni todellisen omistautumisen tunteella". Wilhelmine kertoi edelleen: "Vaikka olin huomannut, että hän oli tämän paašin suhteen tuttavallisempi kuin hänen asemassaan oli soveliasta, en tiennyt kuinka läheistä ystävyys oli."[5] Koska Friedrich oli lähes varmasti homoseksuaali,[6][7][8][9] hänen suhteensa Keithiin saattoi olla homoeroottinen, vaikka heidän läheisyytensä laatu on edelleen epäselvä.[10] Kun isä Fredrik Vilhelm kuuli huhuja heidän suhteestaan, Keith lähetettiin vuonna 1728 epäsuosittuun rykmenttiin lähelle Hollannin rajaa.[11]

Katten tapaus

muokkaa

Toukokuun 31. päivänä vuonna 1730 Friedrich uskoutui ystävälleen, luutnantti Hans Hermann von Kattenille, että on pakenemassa Lontooseen ja että tämä voisi tulla hänen mukaansa. Lontoossa odottaisivat huvit ja vilkas kulttuurielämä. Pakoyritys oli täysin toivoton, sillä tieto siitä oli jo aikapäiviä sitten kantautunut kuninkaan korviin. Lisäksi huhuttiin, että Friedrich yrittäisi ulkovaltojen avulla hallitsijanvaihdosta. Huhun todenperäisyyttä ei ole voitu varmistaa mistään kirjallisesta lähteestä. Karkulaiset saatiin kiinni ja heitä avustaneet hovimiehet tuomittiin lyhyisiin vankeustuomioihin. Von Kattenille langettiin aluksi elinkautinen vankeustuomio ja kruununprinssi teljettiin Küstrunin linnaan. Kuningas kuitenkin muutti von Kattenin tuomion kuolemantuomioksi ja kaksi sotilasta esti Friedrichiä kääntämästä katsettaan kun von Katten mestattiin.[12]

Traagiseksi muuttuneen pakoyrityksen jälkeen Friedrich teki kaiken mitä hänen isänsä määräsi. Hovissa todettiin, että poika on aina osannut valehdella isälleen, mutta nyt hän osaa myös teeskennellä kuuliaista poikaa. Seurasi muutaman kuukauden mittainen intensiivinen koulutus, jossa hän perehtyi veroihin, tullimaksuihin ja sotilasasioihin. Hänelle annettiin oma rykmentti komennettavaksi, mihin liittyi se erikoisuus, että siihen värvättiin suurilla palkkioilla erityisen pitkiä miehiä ympäri Eurooppaa.[13]

 
Puoliso Preussin kuningatar Elisabeth Kristine, Antoine Pesne 1739
 
Kruununprinssi Friedrichin ja prinsessa Elisabeth Kristine von Braunschweig-Bevernin häät 1733 Schloss Salzdahlumissa
 
Rheinsbergin linna

Avioliitto

muokkaa

Isä pakotti poikansa solmimaan avioliiton. Ensin ehdokkaaksi ajateltiin Anna Leopoldovnaa eli Elisabeth von Mecklenburg-Schweriniä, Venäjän keisarinna Annan veljentytärtä, mutta Savoijin prinssi Eugene vastusti kiihkeästi tätä suunnitelmaa. Kruununprinssi Friedrich itse ehdotti avioitumista Itävallan arkkiherttuatar Maria Teresian kanssa vastineeksi omasta perinnöstään luopumisesta,[14] mutta isä-kuninkaalle ajatus pojan kääntymisestä katoliseksi oli liikaa.[15]

Puolisoksi valittiin 17-vuotias prinsessa Elisabeth Kristine von Brunswick-Wolfenbüttel-Bevern (1715–1797), joka edusti Habsburg-suvun protestanttista haaraa.[13] Friedrich kirjoitti sisarelleen Wilhelminelle ennen häitä: "He pakottavat minut naimisiin prinsessan kanssa, jota en tunne. He ovat kiristäneet minulta lupauksen, joka on tuottanut minulle paljon tuskaa."[15] ja "Meidän välillämme ei voi olla rakkautta eikä ystävyyttä",[16] ja uhkasi itsemurhalla.[11]

Kihlaus julkistettiin 10. maaliskuuta 1733 suurissa tanssiaisissa, joissa kruununprinssi käyttäytyi prinsessa Elisabethia kohtaan niin kylmästi, että tämä pelkäsi sulhastaan. "Minä pidän häntä vapauteni hintana", oli prinssi sanonut, "mutta en voi koskaan rakastaa häntä." Isältään palkkiona Friedrich sai komennettavakseen oman rykmentin; tiluksia Ruppinistä, johon hän rakennutti puutarhan ja paviljongin sekä 5 000 kultadukaattia velkojensa maksamiseen. Sisarelleen WIlhelminelle hän tunnusti tämän vierailun aikana, ettei inhonnut morsiantaan niin paljon kuin antoi isänsä ymmärtää ja sai näin uhrauksensa ja tottelevaisuutensa poikana näyttämään todellista suuremmalta.[15]

Avioliitto solmittiin 12. kesäkuuta 1733 eikä siitä syntynyt lapsia. On todennäköistä, että Friedrichillä ei ollut sukupuolielämää vaimonsa kanssa. Jälkimaailmalle on säilynyt Elisabet Kristinen kirjeitä, joissa hän kertoo yhteisistä juhlista ja kahvihetkistä aviomiehensä kanssa, mutta ei mitään mikä todistaisi minkäänlaista läheisyyttä. Avioliitosta oli se etu, että Friedrich sai asuttavakseen oman Rheinsbergin linnan (Ostprignitz-Ruppin, Brandenburg), jota hän laajensi, rakennutti puutarhaa ja sisusti linnaa innolla, missä hän saattoi uhrata vapaa-aikansa huilunsoitolle ja lukemiselle.[13]

Rheinsbergissä Friedrichin elämä ei sujunut ihan niin kurinalaisesti kuin hänen isänsä olisi toivonut. Välillä siellä harrastettiin teatteria ja pidettiin juhlia, joissa käytettiin runsaasti alkoholia. Juhlat saattoivat päättyä usein posliiniastioiden murskajaisiin, mikä oli 1700-luvun yläluokan parissa suosittu, mutta paheksuttu huvi, etenkin kun posliini oli erittäin kallista tuontitavaraa. Ranskalainen kirjallisuus kiehtoi edelleen Fredrikiä ja Rheinsbergissä hän luki Molièrea, Racinea, De La Fontainea ja muita jo tuolloin klassikon aseman saaneita kirjailijoita. Nousevaa saksankielistä kirjallisuutta hän ei pitänyt arvossa, se oli hänestä latteaa ja jaarittelevaa.[17]

Hänellä oli vain vähän yhteistä puolisonsa kanssa ja avioliittoa paheksuttiin esimerkkinä Preussia vaivanneesta Itävallan poliittisesta puuttumisesta.[14] Siitä huolimatta varhaisen avioelämänsä aikana kuninkaallinen pari asui Kronprinzenpalaisissa Berliinissä. Elisabeth Kristine seurasi Friedrichiä Rheinsbergin linnaan, jossa hän oli tuolloin aktiivisessa roolissa puolisonsa sosiaalisessa elämässä.[18]

Viimeisenä elinvuotenaan Fredrik Vilhelm I oli jo niin huonossa kunnossa, että saattoi liikkua vain pyörätuolilla. Hän oli poikansa kehitykseen tyytyväinen ja teki hänen kanssaan sovinnon. Pian sen jälkeen Fredrik Vilhelm I kuoli toukokuun lopulla 1740.[19] Frierich suri isäänsä siitä huolimatta, että tämä oli tyrannisoinut ja piinannut häntä koko hänen elämänsä ajan.[15]

Kun kruununprinssi Friedrich nousi valtaistuimelle kuningas Fredrik II:na, hän muutti erilleen puolisostaan Elisabeth Kristinesta. Hän oli lahjoittanut tälle jo kruununprinssinä ollessaan Schönhausenin linnan kesäasunnoksi ja asunnon Berliner Stadtschloss linnassa, mutta kielsi Elisabethiä vierailemasta hovissaan Sanssoucin linnassa ja Neues Palaisissa Potsdamissa.[20] Muut perheenjäsenet olivat sinne kuitenkin tervetulleita.[15] Heillä ei ollut lapsia, ja Frederik antoi veljelleen August Vilhelmille valtaistuimen perillisen arvonimen "Preussin prinssi". Tästä huolimatta Elisabeth Kristine oli omistautunut puolisolleen, jota hän ihaili[20] ja Fredrik oli oppinut pitämään vaimostaan, joka oli ystävällinen ja sopuisa käytökseltään sekä hyvin kaunis.[15] Fredrik antoi hänelle kaikki tämän asemaan kuuluvat kunnianosoitukset, mutta ei koskaan osoittanut kiintymystä.[20] Fredrik etääntyi Elisabeth Kristinesta hiljalleen, vuosien kuluessa ja Sleesian toisen sodan päättäneen Dresdenin rauhan vuonna 1745 jälkeen heidän suhteensa oli muuttunut lopullisesti, tosin ei Elisabethin tahdosta.[15] Heidän eronsa jälkeen Fredrik näki aviopuolisonsa vain valtiollisissa edustustilaisuuksissa.[20] Näihin sisältyi vierailuja silloin tällöin Elisabetin syntymäpäivänä, jotka olivat niitä ainoita tilaisuuksia, jolloin Fredrik ei käyttänyt sotilasunivormua.[21]

Hallitsijana

muokkaa
 
Nuori Preussin kuningas Fredrik II 28-vuotiaana, Antoine Pesne n. 1740
 
Euroopan liittoutumat vuonna 1740

Nuori kuningas

muokkaa

Pian isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1740 Fredrik esittäytyi kansalle. Kansa oli tyytyväinen, että ankarana kurittajana ja itarana miehenä tunnettu vanha kuningas oli poissa. Uusi hallitsija tuli pian suosituksi nuorekkaalla olemuksellaan ja miellyttävällä käytöksellään. Hän vaikutti monessa tilaisuudessa jopa ujolta. Tarkkasilmäisimmät huomasivat, että tämä oli pelkkää näyttelemistä. Nuori hallitsija osasi kuin huomaamatta taivutella ihmiset puolelleen sopivalla imartelulla ja hänen itseluottamuksensa oli rajaton. Monia ihmisiä hän halveksi pohjattomasti ja todelliset tunteensa hän oppi salaamaan isänsä yliankaran kurituksen pelossa. Naiskauneus ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, hän saattoi halveksia naisia avoimesti muun muassa sanomalla että hovinaisille myönnetään eläkkeitä tyhmyysjärjestyksessä, ja moni on päätynyt pitämään häntä homoseksuaalina. Tälle olettamukselle ei ole löytynyt mitään vahvistusta mistään aikalaislähteestä.[22] Uusi tutkimus 2000-luvulla ajattelee asiasta toisin.[6][7][8][9]

Uuden hallitsijan ensimmäinen tehtävä oli järjestää edeltäjänsä valtiolliset hautajaiset. Fredrik piti hovimiehilleen puheen, että tulee tarkastamaan kaikki heidän hänelle esittämänsä laskut, ja rankaisemaan jos nämä ovat laittaneet niihin omia kulujaan. Hovimiehet huomasivat pian, että Fredrik oli talousasioissa vielä isäänsäkin tarkempi ja huomasi nopeasti, jos häntä yritettiin huijata. Lisäksi hän ilmoitti, että korkeat hallitusherrat saavat toki pitää valtiollisia edustustilaisuuksia, mutta tästä lähtien he maksavat ne omista varoistaan. Tämä aiheutti sen, että moni hovivirkoja perinteisesti hoitanut suku vetäytyi maaseudulle ja tilalle tuli uusia sukuja, joilla oli varaa maksaa edustustilaisuudet ja rakentaa niihin sopivia palatseja Berliiniin ja sen lähistölle.[23]

Nuoren hallitsijan suosiota ei kasvattanut myöskään hänen ilmoituksensa, että tästä lähtien politiikka kuuluu Preussissa ainoastaan hänelle. Muut lähinnä laittavat hänen määräyksensä toimeen. Ministereitään hän pyysi esittämään asiansa kirjallisesti ja mieluiten lyhyesti sekä ytimekkäästi. Kuninkaan vastaukset olivat myös kirjallisia ja niitä saattoivat säestää henkilöön käyvät luonnehdinnat kuten "tuuliviiri" ja "suurlurjus". Isänsä vanhoja kenraaleita hän halveksi avoimesti ja totesi, että kukaan tuskin huomaisi jos nämä kuolisivat.[24]

Sodat ja valloitukset

muokkaa

Sodat Sleesian hallinnasta

muokkaa

Kun Pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan hallitsija Kaarle VI kuoli vuonna 1740 syntyi kruununperimyksestä heti kiistaa. Keisari Kaarle VI oli nimittänyt seuraajakseen tyttärensä Maria Teresian, mitä monet kaukaista sukua olevat miespuoliset ruhtinaat eivät hyväksyneet. Ensimmäisenä kruunua tavoitteli Baijerin vaaliruhtinas Kaarle Albrekt. Testamentissa luki aivan selvästi, että Kaarle Albrektista voi tulla keisari vain, jos Habsburgin suku on sammunut sekä mies- että naislinjalta. Baijerilla ei ollut sotilaallista eikä taloudellista voimaa ajaa Kaarle Albrektin vaatimuksia eteenpäin. Myös Saksin vaaliruhtinas Albrekt III oli kiinnostunut tavoittelemaan kruunua, mutta häneltäkin puuttuivat riittävät voimavarat. Fredrik järkeili, että ainoa varteenotettava uhka on tulossa Ranskasta.[25]

Preussin armeijaa pidettiin tuolloin Euroopan parhaimpana. Fredrik II muisteli vanhana, että häntä alkoi kiinnostaa päästä historian lehdille. Mieluiten hän olisi käynyt ensin Itävallan kimppuun nopealla sodalla ja neuvotella jälkeenpäin, mutta hän päätti kuitenkin ensiksi neuvotella. Itävallan armeijasta hän tiesi, että se kärsi sekä varuste- että rahapulasta.[26]

Fredrik lähetti ehdotuksensa Itävallan hallitsijalle Maria Teresialle: Preussi tukee Maria Teresian oikeutta olla Itävallan hallitsija ja hänen isältään perimäänsä keisarinarvoaan. Vastineeksi Itävalta luovuttaisi Preussille Sleesian. Fredrik arveli, että tähän Itävalta ei suostu, vaan tilanne kehittyy sodaksi. Joulukuussa 1740 Preussin armeija hyökkäsi yllättäen ja ilman sodanjulistusta Sleesiaan. Preussilla oli vanhoja vaatimuksia Sleesiaa kohtaan, mutta Fredrikiä kiinnosti enemmän alueen taloudellinen potentiaali.[27]

Syttynyttä sotaa kutsutaan ensimmäiseksi Sleesian sodaksi. Sota on osa Itävallan perimyssotaa. Aluksi sota eteni Fredrikin ja Preussin osalta odottamattoman hyvin. Sleesia vallattiin lähes ilman vastarintaa ja protestantit pitivät Preussia vapauttajana. Itävalta sai armeijansa liikekannalle vasta keväällä 1741.[28]

Ennen kuin Itävalta sai armeijansa kuntoon, käytiin kulissien takana monimutkaista diplomaattista peliä. Ison-Britannian kuningas Yrjö II, joka oli myös Saksassa sijaitsevan Hannoverin kuningas, ehdotti molempien hallitsemiensa valtioiden sekä Alankomaiden, Itävallan, Saksin ja Venäjän liittoa Preussin jakamiseksi. Liittosopimus oli allekirjoittamista vaille valmis, kun huhtikuun 10. päivänä 1741 Yrjö II ilmoitti, että ei tule liittoon mukaan Ranskan uhan takia.[29]

Huhtikuun alussa 1741 Itävalta aloitti vastahyökkäyksen johtamalla joukkonsa Böömin kautta Sleesiaan. Tavoitteena oli eristää Fredrik ja hänen armeijansa lähtömaastaan. Itävallan hyökkäys on malliesimerkki ajan sotimisesta: tuolloin yritettiin välttää taisteluita ja tehdä yllättäviä koukkauksia, joilla vihollinen saarettaisiin. Itävallan armeijalla oli 18 000 miestä Preussin 22 000 miestä vastaan. Mollwitzin taistelussa preussilaiset ensin hyökkäsivät, mutta tulivat lyödyiksi, mutta taistelu päättyi lopulta Preussin voittoon. Välillä Fredrik oli lähtenyt itsekin pakosalle, mutta kääntyi takaisin. Preussin voitto muutti myös suurvaltapoliittista asetelmaa.[30]

Itävallan tappion johdosta Baijeri ja Espanja liittoutuivat päämääränään Itävallan jako. Jotta Venäjä ei tulisi Itävallan avuksi, innostettiin Ruotsin hattuhallitusta hyökkäämään Venäjälle. Pian tämän jälkeen myös Ranska tuli mukaan liittoon ja syksyllä ranskalais-baijerilainen armeija hyökkäsi Itävaltaan ja valtasi Ylä-Itävallan ja Böömin. Baijerin Kaarle Albrekt julistettiin Prahassa keisariksi. Monien sotatoimien jälkeen Itävalta solmi rauhan Breslaussa vuonna 1742, missä Sleesia luovutettiin Preussille.[31]

Rauhaa ei kestänyt pitkään. Vuonna 1744 Fredrik solmi liiton Ranskan kanssa ja aloitti toisen Sleesian sodan. Hän hyökkäsi armeijoineen Böömiin, mutta tällä kertaa sotaonni ei suosinut häntä. Armeija kärsi elintarvikepulasta ja joukkokarkaamisen vuoksi se menetti 17 000 miestä.[32] Myös tämä sota oli osa suurta yleiseurooppalaista konfliktia, Itävallan perimyssotaa, johon kuului myös sotatoimia nykyisen Belgian alueella.[33]

Tieto Preussin armeijan vastoinkäymisistä levisi ja nyt Venäjä oli halukas liittoutumaan Fredrikiä vastaan. Samaan aikaan Baijerin uusi hallitsija luopui vaatimuksistaan Itävaltaa kohtaan. Fredrik alkoi tuntea olevansa saarrettuna. Kesäkuun 2. päivä vuonna 1745 itävaltalaiset provosoitiin hyökkäämään Preussin armeijaa vastaan ja Itävallan joukot saksilaisten liittolaistensa kanssa kärsivät tappion. Sodan luultiin olevan ohi, mutta Itävallan Maria Teresia ei hellittänyt. Itävalta hyökkäsi, mutta kärsi uuden tappion. Fredrik päätti kiinnittää huomionsa nyt Saksiin, sillä se oli Itävallan merkittävä tukija. Ruotsin suurlähettiläs Carl Rudenschöld luovutti Fredrikille käsiinsä saamaa salaista tietoa Saksin hyökkäysaikeista. Uhkana oli myös venäläisten tulo Saksin ja Itävallan avuksi. Preussin joukot hyökkäsivät Saksiin ja Kesseldorfin taistelussa ne saivat suurvoiton. Fredrik marssi joukkojensa kanssa Dresdeniin. Rauha solmittiin Dresdenissä 25. joulukuuta 1745. Fredrik sai pitää Sleesian. Välit Itävaltaan pysyivät pitkään huonoina. Berliinissä pidettiin voitonparaati ja sitä katsovat kansalaiset puhkesivat spontaaniin huutoon: "Eläköön Fredrik Suuri!"[34]

Sota oli Fredrikille rasittava, sillä hän oli ollut mukana armeijansa mukana taistelukentällä. Hän oli usein ollut hengenvaarassa ja menettänyt hevosia ja henkilökohtaisia tavaroitaan. Hän päättikin että ei enää koskaan lähde sotaan.[34]

 
Eurooppa vuonna 1748

Seitsenvuotinen sota 1756–1763

muokkaa
 
Frederik Suuri johtaa joukkoja Zorndorfin taistelussa, Carl Röchlingin maalaus 1904

Vuonna 1749 Itävallan hallitsija Maria Teresia pohti hallituksineen, miten Preussi on lyötävissä ja kuinka Sleesia saataisiin vallattua takaisin. Maria Teresia sai lähes kaksisataa sivua pitkän muistion kreivi Wenzel Anton von Kaunitzilta. Muistiossa todettiin, että Ison-Britannian kanssa ei pidä liittoutua, sillä se ei hyötyisi mitenkään Preussin kukistumisesta, vaan olisi ennakkoluulottomasti vanhat riidat unohtaen liittouduttava Ranskan kanssa, jolle voitaisiin palkkiona myöntää alueita Belgiasta ja Italiasta. Von Kaunitz lähetettiin Ranskaan neuvottelemaan ja Itävalta aloitti armeijansa uudistamisen.[35]

Sota alkoi hieman yllättävästi Pohjois-Amerikasta vuonna 1754, missä Ranska ja Iso-Britannia ajautuivat sotaan siirtomaidensa rajoista. Kesällä 1755 tuli tieto, että Ranska olisi keskittämässä armeijaansa pohjoisrajoilleen. Itävalta näki tilaisuutensa tulleen. Elokuussa vuonna 1755 von Kaunitz ilmoitti, että Venäjä tulee Itävallan avuksi. Venäjä oli saatu liittoumaan mukaan lahjomalla tsaarin hovin ministereitä. Sopimuksen mukaan Venäjä ja Itävalta muodostaisivat 80 000 miehen armeijan ja myös Ruotsi oli saatu puhuttua mukaan. Ruotsille annettaisiin laajoja alueita Pommerista ja Stettinin kaupunki. Saksi mairiteltiin lupaamalla sille Magdeburg. Ranskan kuningas Ludvig XV saatiin mukaan liittoon, kun hänelle luvattiin tuolloin Itävallan hallussa ollut Belgia. Ranska lupasi antaa liittoon mukaan 24 000 miestä.[36]

Diplomaattisesti aktiivinen Iso-Britannia oli etsimässä liittolaisia. Se löysi sellaisen Preussista ja maat solmivat Westminsterin sopimuksen. Venäjän keisarinna Elisabet raivostui kuultuaan sopimuksesta ja oli ilmoitti Itävallalle, että voisi hyökätä vaikka heti. Itävallassa ei vielä oltu valmiita hyökkäykseen ja sitä katsottiin parhaaksi lykätä vuoden 1757 kevääseen. Vakoilijat välittivät tiedon Fredrikille, joka katsoi parhaaksi hyökätä ilman sodanjulistusta elokuun 28. päivä vuonna 1756 Saksiin ja Böömiin. Hän perusteli, että kyseessä oli ehkäisysota. Perustelu ontui moraalisesti siinä, että hyökkäyksellä haluttiin varmistaa aikaisemmalla hyökkäyksellä naapurilta riistetty alue. Syttynyttä sotaa ryhdyttiin kutsumaan myöhemmin sen keston mukaan seitsenvuotiseksi sodaksi.[37]

Tällä kertaa Preussi ei ollut kovinkaan hyvin varustautunut sotaan. Kenraalit valittivat, että armeijalta puuttuu aseita ja ammuksia, eivätkä uudet rajalinnoitukset olleet vielä valmiita. Edellisenä kesänä oli ollut huono sää ja armeijalta puuttui niin leipäviljaa kuin rehua hevosille. Saksi valittiin sen tähden ensi-iskun kohteeksi, että vakoilijat olivat kertoneet Fredrikille missä tilanteessa sen sotavalmistelut olivat. Saksi lyötiin nopeasti, mutta sen vaaliruhtinas August III pelasi aikaa pitkäpiimäisillä rauhanneuvotteluilla.[38]

Kesken neuvottelujen, 1. lokakuuta vuonna 1756, tuli tieto, että Itävalta oli hyökännyt. Lobositzin taistelussa Preussi sai voiton, mutta sen myötä Fredrik sai uusia vihollisia. Saksan valtiopäivillä myös protestantit tulivat sille kannalle, että Fredrik on Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan rauhanhäiritsijä ja häntä vastaan käytävä sota on oikeutettu. Nyt myös Ruotsi ja joukko saksalaisia pikkuvaltiota liittyi Preussin vihollisiin. Sodan lopputulos näytti selvältä, sillä Preussin vastustajien väkiluku oli sitä kaksi kertaa suurempi.[38]

Vaikka diplomatian saralla tuli tappioita voitti Preussin armeija taistelun lähellä Prahaa. Voittaja menetti taistelussa 18 000 miestä ja Itävalta 13 000. Preussin armeija jäi piirittämään Prahaa ja Itävalta marssitti paikalle 54 000 miestä. Syttyneen taistelun Preussi hävisi ja Fredrik määräsi lopettamaan Prahan piirityksen.[39]

Kun tieto Fredrikin tappiosta tuli julki, Venäjä hyökkäsi Itä-Preussissa ja sai Großjägersdorfissa suuren voiton. Ruotsin armeija eteni Pommerissa ja itävaltalainen kevyt armeijaosasto ryösteli Berliinissä. Asiat saivat uuden käänteen Rossbachin taistelussa 5. lokakuuta 1757, missä 21 600 preussilaista löi 32 000 ranskalaista, joilla oli mukanaan 11 000 saksalaista liittolaista. Kaikkien hämmästykseksi Fredrik komensi joukkonsa voittoon ja hän menetti kuolleina vain 156 miestä ja haavoittuneina 376 miestä, kun vihollisen tappioiksi on arvioitu tuhansia miehiä. Uusi taistelu käytiin Leuthenissa 5. joulukuuta 1757 ja nyt Preussi sai taas hämmästyttävän voiton: 32 000 preussilaista löi 80 000 itävaltalaista. Preussilaiset saivat 22 000 miestä vangeiksi ja omia kuoli 1150. Iso-Britannia ylisti nyt Fredrikiä ja ilmoitti lähettävänsä joukkonsa Ranskaa vastaan ja maksavansa apurahaa 670 000 puntaa vuodessa.[39]

Vaikka Preussi olikin saanut suuria voittoja ylivoimaisista vastustajistaan, alkoi tilanne vuonna 1758 näyttää Fredrikin kannalta pahalta. Itävalta karkotti preussilaiset Böömistä vuonna 1758 ja seuraavan vuoden Fredrik suunnitteli olevansa puolustuskannalla. Hänen parhaat kenraalinsa olivat kuolleet ja rivimiehistäkin alkoi olla pulaa. Elokuun 12. päivä vuonna 1759 lähellä Frankfurt an der Oderia venäläisiä vastaan käydyssä taistelussa Preussi kärsi suurtappion. Fredrik oli itsekin vaarassa kuolla, kaksi hevosta ammuttiin hänen altaan ja luoti hipaisi häntä. Preussi 48 000 miehen armeijasta jäi jäljelle 3 000 miestä. Berliini oli vaarassa ja Fredrik kehotti kaupungin asukkaita ajattelemaan turvallisuuttaan. Vuonna 1760 venäläiset tekivät ryöstöretken Berliiniin.[40]

Talvella 1761 venäläiset olivat jo Pommerissa ja Ison-Britannian uusi pääministeri veti tukensa pois Fredrikiltä. Tietyt yllättävät seikat käänsivät sodan kuitenkin Fredrikin kannalle. Ranska oli kyllästynyt sotimiseen jo vuonna 1758. Sen hovissa ajateltiin, että jos Preussi tuhoutuu, liittoutuvat Iso-Britannia ja Itävalta ja tämä tekee Ranskan aseman tukalaksi. Lisäksi se oli menettänyt rahaa arviolta 40 000 000 livreä (nykyrahassa noin 451 miljoonaa euroa),[41] ilman suurempia tuloksia. Se piti Venäjää rauhan esteenä. Pian Venäjällä tapahtuikin yllättäviä asioita.[42]

Venäjän keisarinna Elisabet kuoli vuonna 1762. Häntä seurasi hallitsijana Pietari III, joka ihaili kaikkea saksalaista ja erityisesti Fredrikiä. Fredrik oli toivottomassa taistelussa Breslaussa, kun Venäjän joukot saivat tiedon, että taistelut preussilaisia vastaan on lopetettava. Pietari oli myös saksalaisen Holsteinin ruhtinaskunnan hallitsija ja halusi hyökätä Tanskaan. Kukaan, ei edes Fredrik, ymmärtänyt mitä järkeä Pietarin toiminnassa oli. Fredrik oli tyytyväinen tapahtuneesta, mutta ei ollut uskoa todeksi edes Pietarin lähettämää kirjettä, jossa tämä ylisti Fredrikiä oman aikansa suurimmaksi sankariksi. Hän lähetti lähettiläänsä Pietariin tekemään kirjallisen sopimuksen, jotta asia olisi varmasti sovittu. Omiin papereihinsa Fredrik kirjoitti, että "... kun yksi nainen kuolee, kansakunta virkoaa ...", sillä hän ei voinut hyväksyä naisia hallitsijoiksi.[43]

Pietari lähetti Preussille avuksi 20 000 miestä ja toukokuussa 1762 Ruotsi luopui taistelusta, ilman että sai koko käymästään sodasta mitään hyötyä. Rauhaneuvottelijaksi kutsuttiin Fredrikin sisar, kuningatar Lovisa Ulrika. Pian myös Ranska lopetti sodan. Maria Teresian oli pakko suostua rauhaan Fredrikin kanssa. Sopimuksen välittäjänä toimi Saksin hallitsija. Hubertusburgin rauhassa 15. helmikuuta vuonna 1763 Preussi sai pitää kaikki alueensa ja kohosi näin Euroopan suurvaltojen joukkoon. Fredrikiä ylistettiin nyt "Euroopan väkeväksi mieheksi".[44]

 
Puolan ensimmäinen jako vuonna 1772

Puolan jaot

muokkaa

Venäjän keisarinna Katariina II Suuri oli marssituttanut joukkonsa Turkin alueelle ja saavuttanut menestystä. Itävallan keisari Joosef II piti tätä itselleen uhkana ja liittoutui Fredrikin kanssa. Nyt pelättiin uutta yleiseurooppalaista sotaa. Sota vältettiin, kun Katariina II ehdotti, että voi aivan hyvin vetäytyä Turkista, jos saa korvausta Puolasta. Fredrik suostui, samoin Joosef II ja asiasta kirjoitettiin sopimus vuonna 1772. Puolassa oli tuolloin sisällissota, eikä se mahtanut mitään suurvaltanaapureilleen. Tässä Puolan ensimmäisessä jaossa Preussi sai Länsi-Preussin alueen. Kyseessä oli törkeä kansainvälisen oikeuden loukkaus, mutta yksikään eurooppalainen valtio ei kommentoinut asiaa. Ajan ilmapiirin mukaan Puola oli heikkoudellaan lähestulkoon ansainnut tulla jaetuksi.[44]

Valistunut itsevaltias

muokkaa
 
Fredrik Suuri matkalla, Adolph von Menzel n. 1850

Fredrikin edeltäjät olivat vakuuttuneet ja vakuuttivat kansalleen, että hallitsija on saanut valtansa Jumalalta. Hallitsija oli ikään kuin Jumalan omistaman valtion pehtoori, jolle hallitsijan tuli kuolemansa jälkeen tehdä tilinsä. Fredrikin käsitys oli kokonaan toinen. Hänen mukaansa hallitsija saa valtansa kansalta, joka tarvitsee hyvää sotapäällikköä ja puolueetonta tuomaria. Hallitsijan oli osoitettava kansalleen, että on luottamuksen arvoinen ja hänen on uupumatta työskenneltävä kansan ja valtion etujen hyväksi. Fredrik painotti valtioita, vasta valtion menestyksen jälkeen tulee kansan vuoro. Seuraajalleen hän kertoi, että hallitsijan on turha odottaa kiitosta, sillä kansalaisilla on oikeus arvostella hallitsijaa. Näkemystensä mukaisesti Fredrik kieltäytyi kruunajaisista pitäen niitä taikauskoisina seremonioina.[45]

Koko hallintokautensa Fredrik piti kiinni käsityksestään, että hallitsija on oikeuslaitoksen ylin toimija. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään oikeusoppineena, mutta oli sitä mieltä, että Preussin oikeuslaitoksessa on paljon ongelmia. Hän palkkasi oikeusasioiden uudistajaksi Samuel von Coccejin, jonka paneutui tehtäväänsä tehokkaasti. Von Cocceji teki paljon tarkastusmatkoja ja eräällä Pommeriin suuntautuneella matkallaan hän huomasi, että alueoikeudessa oli hoitamatta 800 juttua, joista monet olivat erittäin vanhoja. Tavoilleen uskollisena von Cocceji käsitteli keskeneräiset jutut, erotti moni lakimiehiä viroistaan ja nimitti uudet tilalle. Hän myös uudisti Preussin juristien koulutuksen ja taivutteli yleensä saidan Fredrikin nostamaan heidän palkkojaan. Fredrik kielsi tilanhoitajia harjoittamasta oikeutta talonpoikiaan vastaan ja korosti lainkäytön kuuluvan vain koulutetuille asiantuntijoille. Hän tähdensi, että lait koskevat kaikkia, myös aatelisia ja jos tämä ei heitä miellytä, he voivat vaihtaa kotimaataan. Fredrikin käsitys oikeuslaitoksesta oli kuitenkin ristiriitainen; hän varoi puuttumasta oikeusistuimien toimintaan, mutta joskus hän tarttui asioihin ja ratkaisi oikeusjuttuja lainvastaisesti, jos kyseessä oli juttu jossa köyhät maalaiset olivat maanomistajia vastaan. Fredrik kielsi kidutuksen ja poisti varkauksista annettavat kuolemantuomiot. Jos joku varasti nälkäänsä ja jäi kiinni ja sai kuolemantuomion, oli kyseessä Fredrikin mielestä rikkaiden kosto köyhille. Hänen hallituskaudellaan varkaudesta sai vain vankeutta. Fredrik ryhtyi uudistuttamaan Preussin lakikokoelmaa ja uudistus valmistui hänen seuraajansa aikana vuonna 1784.[46]

Fredrik kannatti uskonnonvapautta. Kun protestanttinen papisto hyökkäsi hänen isänsä katolilaisten sotilaiden lapsille perustamia kouluja vastaan, asettui Fredrik katolilaisten puolelle. Hän puhui protestanttipapeille, että tästä lähtien viranomaiset valvovat, että ainuttakaan uskontokuntaa ei vainota ja asia on aina vietävä oikeuteen. Hänen valtakunnassaan kaikki voivat tulla autuaaksi omalla tavallaan, päätti kuningas puheensa. Fredrik lupasi rakennuttaa kaikille uskontokunnille kirkkoja ja jopa turkkilaisille moskeijoita, jos he asettuvat Preussiin asumaan ja harjoittamaan elinkeinojaan.[47]

Talonpoikien huono asema herätti Fredrikissä huolta. He olivat lähes kaikki joko kruunun tai suurmaanomistajien alustalaisia ja maaorjuus oli yleistä. Talonpoikien piti maksaa suurtiloille veroa ja tehdä määrätty määrä päivätöitä. Ilman tilanherran lupaa heillä ei ollut mahdollisuutta solmia avioliittoa eikä poistua kotikylästä. "Liikojen lapsien" piti työskennellä palvelijoina. Fredrikin mielestä tällainen kohtelu oli raakaa ja ajastaan jälkeenjäänyttä. Hän ryhtyi toimiin saadakseen maaorjat muutettua perinnöllisiksi maanvuokraajiksi, mutta uudistus kilpistyi aateliston ja virkamiesten vitkasteluun ja vastustukseen. Tässä asiassa Fredrik joutui antamaan periksi. Hänen onnistui kuitenkin saattaa voimaan maaorjien ostamista, myymistä ja vaihtamista kieltävä laki. Lisäksi säädettiin laki joka takasi heille oikeuden henkilökohtaisen omaisuuden hallintaan. Hän myös paransi maansa elintarviketilannetta säätämällä viisitoista perunoita koskevaa asetusta. Toimenpiteiden johdosta katovuodet ja nälänhätä Preussissa väistyivät.[48] [49]

Sotalaitoksen jälkeen Fredrikiä kiinnosti eniten talous. Heti noustuaan valtaan hän perusti kauppa- ja elinkeinoviraston, jonka ensimmäiseksi johtajaksi nimesi itsensä. Viraston päämääränä oli luoda Preussiin kukoistava talouselämä. Fredrik kiinnitti huomionsa kutomoihin ja maahan kutsuttiin ulkomailta kehrääjiä ja kankureita ja vastaaviin tehtäviin koulutettiin preussilaisia. Tuotantomäärien nostosta valtio ryhtyi maksamaan palkkioita ja vientiyrityksille myönnettiin tukea. Koska silkki oli kallista tuontitavaraa, yritettiin Preussissa kasvattaa mulperipuita. Ensimmäiset mulperipuut eivät kestäneet Preussin talvessa, mutta vähitellen Preussiin saatiin myös silkinvalmistusta. Alankomaihin lähetettiin nuoria opiskelemaan paperinvalmistusta. Lisäksi perustettiin kivihakkaamoja, sokeritehtaita, kupari- ja rautakaivoksia ja rautamanufaktuureja. Pommerissa kaadettiin metsiä ja tilalle raivattiin peltoja. Uutta viljelysmaata raivattiin myös Sleesiassa. Seitsenvuotisen sodan jälkeen maahan houkuteltiin uudisasukkaita muualta Saksasta ja maahan asettui 4 000 perhettä. Tietämättään Fredrik loi pohjaa 1800-luvulla tapahtuneelle teollistumiselle.[50]

Valistusfilosofien ylistämä Fredrik Suuri oli monessa asiassa kovin konservatiivinen. Hän piti läänitysjärjestelmän voimassa ja oli uudistuksissaan varovainen. Uudistuksia ei saanut toteuttaa hätiköidysti, sillä se johtaa vain kaaokseen, oli hänen ajatuksensa. Sananvapautta hän suvaitsi vain tietyissä rajoissa. Ollessaan kävelyllä hän huomasi, että väkijoukko nauroi jollekin. Väkijoukko nauroi Fredrikiä esittävälle pilakuvalle. Huomatessaan tämän, hän kehotti siirtämään sen paremmin näkyviin, jotta kaikki voivat huomata sen. Kansa ihaili tällaisia tempauksia, mutta jos se olisi vaatinut poliittisia vapauksia, olisi siihen suhtauduttu ankarasti. Itsevaltius oli hänen mielestään ainoa mahdollinen hallitusmuoto, sillä kansa oli liian sivistymätöntä. Säätykiertoa Fredrik vastusti. Hän ei myöntänyt uusia aatelisarvoja tuskin lainkaan ja varasi korkeimmat upseerin- ja siviilivirkamiesvirat aatelistolle. Hänen mielestään ihmisen tulee pysyä siinä asemassa johon on syntynyt. Fredrik paheksui suuresti erästä korkeaa upseeriaan, jonka kuuli vierailleen erään arvostamansa aliupseerin häissä. Fredrikin mielestä rahapalkinnot olivat riittävä kannustin.[51]

 
Kuningas Fredrik II Suuri, Johann Georg Ziesenis nuorempi 1763
 
Fredrik II Suuri, Anna Dorothea Therbusch 1772

Der Alte Fritz

muokkaa

Seitsenvuotisen sodan jälkeen Fredrikistä tuli se hahmo, joka on jäänyt parhaiten jälkipolvien mieleen. Nuorena innokkaasti muotia seuranut hallitsija ei enää piitannut ulkoasustaan. Hallitsijan lähes aina käyttämä pitkä sininen punavuorinen takki oli täynnä jauhenuuska- ja ruokatahroja ja sen aikanaan kirkkaanpunainen vuori oli haalistunut kovin vaaleaksi. Mustat saappaat olivat kuluneet kellertäviksi ja hallitsijan samettihousut olivat täynnä paikkoja. Hän ei välittänyt siivouttaa huoneitaan ja nukkui usein saappaat jalassa.[52]

Taistelukentillä vietetyt vuoden olivat vaikuttaneet terveyteen. Kihti oli koukistanut selän ja käveleminen oli ajoittain vaikeaa. Häntä vaivasi myös vesipöhö.[53]

Seitsenvuotisen sodan jälkeen Fredrik oli ihailtu koko Euroopassa ja myös ulkomaalaiset kutsuivat häntä Suureksi. Kotimaassaan hän oli Der Alte Fritz, vanha Fritz. Kun hän odotettiin Potsdamista Berliiniin, olivat kadunvarret täynnä kansaa. Katupojat juoksivat hänen saattueensa edellä, sitten saapui ratsastava Fredrik ja perässä tulivat kenraalit ja virkamiehet. Fredrikin olemus huokui älyä ja tahdonvoimaa ja kansa ihaili häntä hänen pitkien työpäiviensä vuoksi, jolloin hän ei ajatellut omaa jaksamistaan. Alimmat kansankerrokset arvostivat häntä oikeudenmukaisena hallitsijana. Kuitenkin Fredrik Suuri oli suositumpi ulkomailla kuin kotimaassaan.[54]

Aatelisto inhosi Fredrikiä sen tähden, että hän oli säätänyt heille pakon palvella armeijassa ja poistanut oikeuden kurittaa talonpoikia. Laki ei enää tuntenut rikosasioissa eroa aatelin ja aatelittoman välillä ja aatelia koskivat samat rangaistukset kuin muitakin säätyjä. Virkamiehet olivat kyllästyneitä Fredrikiin, sillä vaikka hoiti työnsä moitteettomasti, oli kuninkaan palkkio siitä lähinnä haukkumasanatulva ja jatkuva epäily korruptiosta. Johtavat ekonomistit pitivät hänen tiukkaa merkantilistista talouspolitiikkaansa vanhentuneena ja kehityksen jarruna. Papisto ei voinut sietää kuninkaan avointa pilkantekoa uskonnosta. Nuoret upseerit olivat sitä mieltä, että hänen sodanjohtonsa aiheutti liikaa kaatuneita.[55]

 
Fredrik Suuren hauta Sanssoucissa, jonne hänet haudattiin alkuperäisen toiveensa mukaisesti Saksojen yhdistymisen jälkeen vuonna 1991. Vasemmassa alakulmassa näkyy haudalle perunanviljelyksen edistäjän muistoksi tuotuja perunoita. Vieressä olevien kahdentoista italianvinttikoiran mm. Biche (k. 1752) ja Alcmene (k. 1785) haudoilla on samankaltaiset hautakivet.

Viimeiset vuodet

muokkaa

Vanhoilla päivillään Fredrik oli yksinäinen. Monet ystävät olivat kuolleet ja kuningas oli kärttyinen ja ärtyisä. Hänen hovinsa jähmettyi hallitsijansa nähdessään äänettömäksi. Sukulaisilleen hän lähetti kirjeitä, joissa moitti heitä typeryydestä ja siitä, että eivät kunnioita häntä. Fredrik uskoi jonkinlaisen jumalan olevan olemassa, mutta ei uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Viimeisenä vuotenaan hän tarttui kiinni kaikkiin viimeisiin voiman rippeisiinkin. Vuonna 1786, kun lääkärit alkoivat olla hänen sairauksiensa astman, kihdin ja muitten vaivojen suhteen toivottomia, hän sanoi, että hänen on elettävä vielä ainakin kaksi vuotta, sillä valtion asioissa oli paljon tekemistä.[56]

 
Fredrik II Suuren (perunoilla peitetty) ja hänen italianvinttikoiriensa haudat (taka-alalla) Sanssoucin linnan puutarhassa, viinitarhan terassilla Floran patsaan vieressä.

Hän nousi ennen aamunkoittoa, joi kuudesta kahdeksaan kupillista kahvia päivässä "sinapilla ja pippurilla höystettynä" ja hoiti valtion asioita tyypillisellä sitkeydellään.[11] Hän ryhtyi käymään läpi muistiinpanojaan ja kirjoittamaan historiaa käsittelevää teosta. Viimeisinä viikkoinaan hallitsija kärsi kovista kivuista, ei pystynyt kävelemään ja kykeni nukkumaan vain istuma-asennossa.[56]

Perintö

muokkaa

Kuningas Fredrik II Suuri kuoli 74-vuotiaana Sanssoucin linnassa, työhuoneessaan nojatuolissaan istuen aamulla 17. elokuuta 1786.[56] Hän jätti ohjeen, että hänet haudataan italianvinttikoiriensa (joita hän kutsui leikillisellä lempinimellä "madame de pompadour") hautojen viereen Sanssoucin viinitarhan terassille. Veljenpoika ja seuraaja Fredrik Vilhelm II määräsi sen sijaan hänet haudattavaksi isänsä viereen Potsdamin varuskunnan kirkkoon. Lähellä toisen maailmansodan loppua Adolf Hitler käski piilottaa Fredrikin arkun suolakaivokseen suojellakseen sitä sodan tuhoilta. Yhdysvaltain armeija siirsi jäännökset Marburgiin vuonna 1946. Vuonna 1953 Fredrikin ja hänen isänsä Fredrik Vilhelmin I:n arkut siirrettiin Burg Hohenzollerniin.[57]

Fredrik Suuren kuoleman 205-vuotispäivänä 17. elokuuta 1991, hänen arkkunsa lepäsi kunniavartiossa Sanssoucissa Preussin lipulla peitettynä ja Bundeswehrin kunniakaartin saattamana. Illan tulon jälkeen arkku haudattiin viinitarhan terassille – hänen sinne rakentamaansa kryptaan – ilman loistoa, hänen tahtonsa mukaisesti.[58] Vierailijat laittavat usein hänen haudalleen perunoita muistoksi hänen roolistaan perunan viljelyn edistämisessä Preussissa.[59]

Fredrikiä seurasi kuninkaana hänen veljensä poika Fredrik Vilhelm II. Hän peri valtakunnan, jonka pinta-ala oli kasvanut puolitoistakertaiseksi, väkiluku oli kaksinkertaistunut, verotulot olivat yli kaksinkertaiset verrattuna vuoteen 1740. Armeijassa oli 20 000 miestä, sitä pidettiin Euroopan parhaana ja Preussia suurvaltana. Fredrik Suuri oli keskittänyt itselleen valtakunnan talouden, puolustuksen ja käytännön hallinnon. Tämä aiheutti ongelmia, sillä nyt koko Preussi toimi vain yhden ihmisen tarmokkuuden ansiosta.[60]

Kulttuuri- ja valistuspersoona

muokkaa
 
Fredrik Suuren piirtämä luonnos Sanssoucin linnan suunnitelmiksi.

Tultuaan hallitsijaksi Fredrik saattoi omalla ajallaan harrastaa taiteita ja valistusfilosofiaa ilman pelkoa isänsä rangaistuksesta. Jo kruununprinssinä häneltä ilmestyi salanimellä teos Mietteitä Euroopan valtiojärjestelmän nykyisestä asemasta vuonna 1737. Fredrik esittelee itsensä isänmaalliseksi englantilaiseksi ja teoksen piti alun perin ilmestyä Lontoossa. Teoksessa Fredrik hyökkää Ranskaa ja sen hallintoa johtanutta kardinaali Fleurya vastaan esittämällä syytöksen, että Ranska vallattuaan Lothringenin lietsoo riitoja Saksan ruhtinaiden välillä ja pyrkii niiden kautta sanelemaan koko Euroopan politiikan. Kirjoitelma on täynnä osuvia havaintoja omasta ajastaan ja Fredrik osoittautui siinä kyyniseksi ja realistiseksi ulkopoliitikoksi.[61]

 
Hedwigskathedrale, ensimmäinen roomalaiskatolinen kirkko, joka rakennettiin Berliiniin uskonpuhdistuksen jälkeen, pystytettiin Fredrik Suuren luvalla, joka myös teki sen suunnitelmien luonnokset

Samana vuonna Fredrik julkaisi toisen, merkittävämmän teoksen, nimeltään Anti-Machiavel, joka on eräänlainen valistuneen itsevallan ohjelmanjulistus. Machiavelli oli kirjoittanut omassa Ruhtinas teoksessaan, että ruhtinaalle ovat kaikki keinot sallittuja, kun hän taistelee maansa edun puolesta. Fredrik vastustaa ankarasti väitettä ja toteaa, että myös ruhtinas on lakien alainen ja että sotasankarin ja maantierosvon erona on ainoastaan se, mitä heidän kauloihinsa ripustetaan. Sotasankari saa seppeleen, kun taas maantierosvo hirttoköyden. Fredrikin mielestä hallitsijan suurin velvollisuus on työskennellä kansansa onnen puolesta. Fredrik, joka hallitsijana kävi valloitussotia kirjoittaa teoksessaan, että valloitussodat ovat pelkkää halpamaista varastamista. Kirjansa lopussa Fredrik toteaa, että jos valistunut itsevaltias rikkoo lakeja, hänen on tehtävä se säädyllisesti, mikä kertoo että kirjoittaja on kuitenkin realisti.[62]

 
Fredrik Suuren rakennuttaman Sanssoucin huvilinnan eteläjulkisivu Potsdamin lähellä, Georg Wenzeslaus von Knobelsdorff 1745-1747

Poliittisten teosten ohella Fredrik kirjoitti runoja ranskaksi. Parhaiten hän onnistui leikillisissä sekä pilkkarunoissa.[63]

Heti valtaantulonsa jälkeen Fredrik kirjoitti aikansa Euroopan johtaville tieteilijöille kiertokirjeen, jossa pyysi heitä muuttamaan maahansa. Ainoa, joka saapui, oli ranskalainen maantieteilijä Pierre Louis Moreau de Maupertuis. Hän oli saavuttanut Tornionjokilaaksossa tekemillään maapallon napojen kohdalla ilmenevää litistymistä koskevilla mittauksillaan kuuluisuutta. Hänen panoksensa Berliinin tiedeakatemian elvyttämiselle oli keskeinen. Italiasta ja Ranskasta kutsuttiin Preussiin oopperalaulajia.[64]

Fredrik oli kiinnostunut myös arkkitehtuurista. Hänen hallituskaudellaan Berliiniin rakennettiin akatemiatalo, uudistettiin Berliinin ja Potsdamin linnat lähes täydellisesti ja rakennettiin oopperatalo. Kuuluisimpana pidetään kuitenkin Postdamin lähettyvillä olevaa Sanssoucin linnaa. Fredrik laati itse luonnokset rakennukseen ja kuninkaan luonnokset teki toteutuskelpoisiksi suunnitelmiksi arkkitehti Georg Wenzeslaus von Knobelsdorff. Linna rakennettiin vuosina 1745-1747. [65]

Sanssoucissa kokoontuivat Fredrikin ystävät, joita hän kutsui pyöreän pöydän (Tafelrunde) ritareiksi. Heihin kuuluivat luonnontieteilijä Pierre Louis Moreau de Maupertuis, taidekriitikko Francesco Algarotti, filosofi Jean-Baptiste de Boyer markiisi d`Argens, elostelijan maineessa ollut seikkailijaparoni von Pöllnitz ja Casanovakin vieraili siellä. Herrat keskustelivat filosofiasta, politiikasta, kirjallisuudesta, historiasta ja oman aikansa muoti-ilmiöistä. Preussin konservatiivit paheksuivat kuninkaansa ystäviä ja pitivät pyöreän pöydän ritareita kaiken jumalattomuuden ja säädyttömyyden pesänä, mikä ei pitänyt paikkansa.[66]

 
Huilukonsertti Sanssoucissa, Adolph von Menzel 1852. Fredrik Suuri soittaa huilua ja C.P. E. Bach säestää.

Vuonna 1743 Fredrikin onnistui taivutella pitkäaikaisen kirjeystävänsä Voltairen tulemaan hoviinsa Preussiin. Vierailu ei sujunut kuten olisi pitänyt, sillä Voltaire oli luvannut vakoilla Ranskan hallitukselle Fredrikin sotasuunnitelmia. Asian tultua ilmi, Fredrik karkotti Voltairen hovistaan ja tämä vastasi siihen pilkkakirjoituksilla. Fredrik ihmetteli julkisesti, että miten Voltaire, joka on erittäin älykäs, voi olla luonteeltaan noin alhainen.[67]

 
Fredrikin "Pyöreän pöydän ritarit" Sanssoucin ovaalinmuotoisessa marmorisalissa, linnan keskellä. Äärimmäisenä vasemmalla Fredrik Suuri, hänen oikealla puolellaan (selin) Voltaire. Kuninkaan vasemmalla puolella istuu kenttämarsalkka James Francis Edward Keith, rohkea skotlantilainen, joka oli eräs Fredrikin iäheisimmistä ystävistä. Etualalla ovat filososofi Julien Offray de La Mettrie ja kriitikko Jean-Baptiste de Boyer markiisi d'Argens. Punaisessa univormussa kenraali Christoph Ludwig von Stille. Muita vieraita ovat kreivi Friedrich Rudolf von Rothenburg, George Keith Marischalin jaarli, Giacomo Casanova ja taidekriitikko Francesco Algarotti. Adolph von Menzelin maalaus[68]1800-luku

Fredrik ei kuitenkaan jaksanut olla pitkävihainen, vaan kutsui Voltairen uudelleen hoviinsa vuonna 1750, nyt jopa 20 000 frangin suuruisella kamariherran vuosipalkalla. Fredrik osasi teeskennellä ja imarrella Voltairea, joka uskoi Fredrikin olevan tosissaan. Voltairen piti saapua Sanssouciin, työskennellä yhdessä joka päivä kaksi tuntia kuukaudessa ja Voltairen piti kirjoittaa puhtaaksi Fredrikin kirjoittamat runot ja antaa niistä rehellistä palautetta. Voltaren käsin kirjoittamia korjauksia Fredrikin runoihin on säilynyt jälkipolville.[69]

Aluksi kaikki sujui hyvin. Voltairea mairitteli, kuinka hän sai asua "Euroopan parhaan sotapäällikön" hovissa ja illalla herrat keksivät toisistaan mitä purevimpia ilkeyksiä. Voltairea alkoi kuitenkin vaivata kuninkaan tapa esittää ilkeyksiä perheenjäsenistään ja hän huomasi, että Maupertuis kadehti hänen asemaansa ja juonitteli häntä vastaan. Kun kävi ilmi, että Voltaire oli sekaantunut korruptioskandaaliin, Fredrik katkaisi välinsä lopullisesti. Voltaire kosti kirjoittamalla jälleen uusia häväistyskirjoituksia. Kun Voltaire lähti viimeisen kerran Sanssoucista, hiipui myös pyöreän pöydän seurue.[70]

 
"Nyt meidän on ajateltava sodan johtamista tavalla, joka pilaa vihollisten halun rikkoa rauha jälleen" – Fredrik Suuri. Natsipropagandajuliste vuodelta 1941.

Jälkimaine

muokkaa
 
Fredrik Suuren ratsastajapatsas Berliinin Unter den Lindenillä.

Fredrik Suuresta tuli kuolemansa jälkeen yksi aikakautensa arvostetuimmista suurmiehistä. Häntä on pidetty valistuneen itsevaltiuden malliesimerkkinä: yksinvaltaisena mutta valistuneena monarkkina, joka käyttää valtaansa kansan parhaaksi. Toisaalta hänen uhkarohkeat ja voitokkaat sotilaalliset toimensa ovat luoneet hänelle soturikuninkaan mainetta. Hän kuuluu hallitsijoihin, joille on maailmanhistoriassa vakiintunut lisänimi ”Suuri” (muita esimerkiksi Aleksanteri Suuri, Kaarle Suuri, Pietari Suuri ja Katariina Suuri).

Kotimaassaan Preussissa ja myöhemmin yhdistyneessä Saksan keisarikunnassa ”vanha Fritz” (Alte Fritz) nousi kansallissankarin asemaan ja oli keskeinen hahmo, kun saksalaista kansallisidentiteettiä nationalismin aikakaudella muokattiin. Adolf Hitler piti työhuoneensa seinällä Fredrik Suuren muotokuvaa.[71] Fredrik Suuren ratsastajapatsas on paraatipaikalla Berliinin pääkadulla Unter den Lindenillä, josta se DDR:n aikaan poistettiin 30 vuodeksi. Toisaalta Fredrikiä on etenkin 1900-luvulla arvosteltu preussilais-saksalaisen militarismin henkilöitymänä.

Fredrik Suuri oli taitava huilisti ja säveltäjä. Hän sävelsi yli 100 sonaattia, konserttoja, sotilasmarsseja ja neljä oopperaa. Fredrik Suuren huiluteokset ovat merkittäviä teoksia huilukirjallisuudessa. Johann Sebastian Bach tapasi Fredrik Suuren vuonna 1747 Potsdamissa, minkä innoittamana Bach sävelsi Fredrik Suuren säveltämän teemaan perustuen teoksen Musicalisches Opfer (BWV 1079).

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Grimberg 1983, s. 123
  2. ↑ a b Grimberg 1983, s. 123–124
  3. ↑ Grimberg 1983, s. 126–127
  4. ↑ a b c Grimberg 1983, s. 127
  5. ↑ Wilhelmine of Prussia, Margravine of Brandenburg-Bayreuth (1888). Memoirs of Wilhelmine, Margravine of Baireuth. Translated by Princess Christian of Schleswig-Holstein. New York: Harper & Brothers 1888. s. 83
  6. ↑ a b Alings, Reinhard: "Don't ask – don't tell' – War Friedrich schwul?". Stiftung Preußische Schlösser und Gärten Berlin-Brandenburg, Neues Palais and Park Sanssouci 2022. Arkistoitu 29.6.2022.
  7. ↑ a b Blanning, T. C. W.: Frederick the Great: King of Prussia. New York: Random House 2016. ISBN 978-1-4000-6812-8. OCLC 994869052. s. 193
  8. ↑ a b Johansson, Warren: "Frederick II (The Great) of Prussia (1712–1786)". Teoksessa: Dynes, Wayne R. (toim.). Encyclopedia of Homosexuality. Vol. I. Oxfordshire, UK: Taylor & Francis 2016. ss. 428–429.
  9. ↑ a b Krysmanski, Bernd: "Does Hogarth Depict Old Fritz Truthfully with a Crooked Beak?—The Pictures Familiar to Us from Pesne to Menzel Don't Show This" (PDF). University of Heidelberg 2022: arthistoricum.net. ss. 24–30. Arkistoitu (PDF) 9.12.2022.
  10. ↑ Ashton, Bodie: "Kingship, sexuality and courtly masculinity: Frederick the Great and Prussia on the cusp of modernity" (PDF). ANU Historical Journal II (1): 109–136, 2019. doi:10.22459/ANUHJII.2019.11. S2CID 194264613. Arkistoitu (PDF) 16.7.2020.
  11. ↑ a b c MacDonogh, Giles: Frederick the Great: A Life in Deed and Letters. New York: St. Martin's Griffin 2000. ISBN 0-312-25318-4. OCLC 247328824. Ss. 49, 88, 380
  12. ↑ Grimberg 1983, s. 130–131
  13. ↑ a b c Grimberg 1983, s. 131–134
  14. ↑ a b Reddaway, William Fiddian: Frederick the Great and the Rise of Prussia. New York: G. P. Putnam's Sons 1904. OCLC 1154299633. s. 44-46
  15. ↑ a b c d e f g Atkinson Willsheen, Emma: Memoirs of the Queens of Prussia, London : W. Kent, 1858. Ss. 215-216, 218, 241, 255-256
  16. ↑ Crompton, Louis: Homosexuality and Civilization. Harvard University Press 2001. ISBN 978-0-674-03006-0. OCLC 727025329. s. 58
  17. ↑ Grimberg 1983, s. 135–137
  18. ↑ Kugler, Franz Theodor: History of Frederick the Great: Comprehending a Complete History of the Silesian Campaigns and the Seven Years' War. Translated by Moriarty, Edward Aubrey. Illustrated by Menzel, Adolph. London: Henry G. Bohn, 1840, 1845. OCLC 249507287.
  19. ↑ Grimberg 1983, s. 145
  20. ↑ a b c d Reiners, Ludwig: Frederick the Great: A Biography. New York: G. P. Putnam & Sons 1960. OCLC 221946415. S. 69
  21. ↑ Locke, Ian: Magnificent Monarchs. London: MacMillan 1999. ISBN 978-0-330-37496-5. OCLC 40982247. S. 8
  22. ↑ Grimberg 1983, s. 138, 147, 189
  23. ↑ Grimberg 1983, s. 188
  24. ↑ Grimberg 1983, s. 190
  25. ↑ Grimberg 1983, s. 148–150
  26. ↑ Grimberg 1983, s. 150–151
  27. ↑ Grimberg 1983, s. 152–153
  28. ↑ Grimberg 1983, s. 155–157
  29. ↑ Grimberg 1983, s. 157
  30. ↑ Grimberg 1983, s. 157–160
  31. ↑ Grimberg 1983, s. 163–166
  32. ↑ Grimberg 1983, s. 166-167
  33. ↑ Grimberg 1983, s. 167
  34. ↑ a b Grimberg 1983, s. 167–172
  35. ↑ Grimberg 1983, s. 207–208
  36. ↑ Grimberg 1983, s. 209–213
  37. ↑ Grimberg 1983, s. 213–217
  38. ↑ a b Grimberg 1983, s. 220–221
  39. ↑ a b Grimberg 1983, s. 222–224
  40. ↑ Grimberg 1983, s. 233–236
  41. ↑ Convertisseur de monnaie d'Ancien Régime - Livres - euros convertisseur-monnaie-ancienne.fr. Viitattu 6.8.2024.
  42. ↑ Grimberg 1983, s. 236
  43. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 261
  44. ↑ a b Grimberg 1983, s. 238–239
  45. ↑ Grimberg 1983, s. 240
  46. ↑ Grimberg 1983, s. 246–251
  47. ↑ Grimberg 1983, s. 186
  48. ↑ Tieteen kuvalehti Historia 11/2014, s. 13
  49. ↑ Grimberg 1983, s. 246
  50. ↑ Grimberg 1983, s. 252–254
  51. ↑ Grimberg 1983, s. 242–246
  52. ↑ Grimberg 1983, s. 255
  53. ↑ Grimberg 1983, s. 255–259
  54. ↑ Grimberg 1983, s. 257–258
  55. ↑ Grimberg 1983, s. 258–259
  56. ↑ a b c Grimberg 1983, s. 205, 260–261
  57. ↑ Alford, Kenneth D.: Nazi Plunder: Great Treasure Stories of World War II. Da Capo Press 2000. ISBN 978-0-306-82090-8. OCLC 883414554. s. 102
  58. ↑ Jones, Tamara: "Frederick the Great at peace—not Germany". Los Angeles Times, elokuu 1991. Arkistoitu alkuperäisestä 8.11.2020.
  59. ↑ Earle, Rebecca: Feeding the People: The Politics of the Potato. Cambridge, England: Cambridge University Press 2020. ISBN 978-1-108-48406-0. OCLC 1157281407.
  60. ↑ Grimberg 1983, s. 254-255
  61. ↑ Grimberg 1983, s. 140–141
  62. ↑ Grimberg 1983, s. 141–142
  63. ↑ Grimberg 1983, s. 140
  64. ↑ Grimberg 1983, s. 184–185
  65. ↑ Grimberg 1983, s. 185, 191
  66. ↑ Grimberg 1983, s. 199
  67. ↑ Grimberg 1983, s. 200
  68. ↑ MacDonogh, G. (1999) Frederick the Great, p. 200. New York: St. Martin's Griffin
  69. ↑ Grimberg 1983, s. 200-202
  70. ↑ Grimberg 1983, s. 204–205
  71. ↑ Venäjän nykyhistorian valtionarkiston asiakirja nro.462a, kanta 5, luettelo 30. NKVD. tarvitaan parempi lähde

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Wehinger, Brunhilde – Lottes, Günther (toim.): Friedrich der Große als Leser. Berlin: Akademie Verlag, 2012. ISBN 978-3-05-004922-9

Aiheesta muualla

muokkaa


  Edeltäjä:
Fredrik Vilhelm I 		Preussin kuningas
1740–1786 		Seuraaja:
Fredrik Vilhelm II
  Edeltäjä:
Fredrik Vilhelm I 		Brandenburgin vaaliruhtinas
1740–1786 		Seuraaja:
Fredrik Vilhelm II
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Fredrik_Suuri&oldid=22724909”