Federico Fellini
Federico Fellini (20. tammikuuta 1920 Rimini – 31. lokakuuta 1993 Rooma) oli italialainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja.
| Federico Fellini | |
|---|---|
 Fellini vuonna 1965 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 20. tammikuuta 1920 Rimini, Italian kuningaskunta |
| Kuollut | 31. lokakuuta 1993 (73 vuotta) Rooma, Italia |
| Ammatti |
elokuvaohjaaja elokuvakäsikirjoittaja |
| Puoliso | Giulietta Masina (1943–1993) |
| Ohjaaja | |
| Aktiivisena | 1945–1990 |
| Tunnetuimmat ohjaukset |
La Strada – Tie (1954) Ihana elämä (1960) 8½ (1963) |
| Aiheesta muualla | |
| www.federicofellini.it | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Fellinin intohimoinen ja konfliktinomainen suhde naisiin ja synnyinmaahansa Italiaan ovat hänen elokuviensa kaksi keskeistä teemaa, ja ne ovat läsnä lähes kaikissa hänen elokuvissaan.
Elämäkerta
muokkaaVarhainen elämä
muokkaaFederico Fellini syntyi 20. tammikuuta 1920 Riminissä Adrianmeren rannalla. Hänellä oli pikkuveli ja pikkusisko. Fellini sairasti lapsena paljon ja hänellä oli kilpirauhasen toimintahäiriö. Hän oli jo pienenä kiinnostunut erilaisista taiteenlajeista kuten sirkuksesta, varieteesta ja elokuvista, ja hän alkoi pitää yhdeksänvuotiaana käsinukke-esityksiä sekä piirsi ahkerasti.[1]
Valmistuttuaan koulusta Fellini avasi vuonna 1937 ystävänsä kanssa taideliikkeen. Fellini luonnosteli piirrokset ja liikekumppani lisäsi niihin värin. Fellini sai vapaan pääsyn paikalliseen elokuvateatteriin elokuvanäyttelijöistä piirtämiään karikatyyrejä vastaan. Hän asui vuonna 1937 muutaman kuukauden ajan Firenzessä ja piirsi siellä eräälle satiirilehdelle. Firenzestä hän muutti Roomaan tammikuussa 1938, ja hän vietti kaupungissa seuraavat 50 vuotta lähes yhtäjaksoisesti.[2] Fellini piirsi Roomassa vuosina 1939–1942 Marc’Aurelio-huumorilehteen. Hän teki myös lyhyitä tarinoita, mainostekstiä, komediasketsejä, elokuvaväen haastatteluja ja ravintola-asiakkaiden karikatyyrejä.[3]
Fellini tapasi tulevan vaimonsa, radionäyttelijänä työskennelleen Giulietta Masinan, vuonna 1942. Kuultuaan Masinan esittämän osan itse kirjoittamassaan radiokuunnelmassa Fellini pyysi tätä treffeille, ja he menivät naimisiin 1943.[4]
Elokuvakäsikirjoittajana
muokkaaYhdysvaltalaisjoukkojen vapauttaessa Rooman toisen maailmansodan lopulla 1944 Fellini ei aluksi löytänyt enää mediatöitä, sillä Italian elokuvateollisuus oli pysähdyksissä ja lehdistö joutunut yhdysvaltalaisten käsiin. Hän avasi ystäviensä kanssa karikatyyrimyymälän. Pian hän sai työn Roberto Rossellinin elokuvan Rooma – avoin kaupunki (1945) yhtenä käsikirjoittajana. Fellini oli kirjoittamassa myös Rossellinin seuraavaa elokuvaa Paisa – vapauden tuli (1946) ja ohjasi siitä osan Rossellinin sairastuttua. Miesten yhteistyö kesti useita vuosia, joiden aikana Fellini oli mukana käsikirjoittamassa useita muidenkin italialaisohjaajien elokuvia.[5]
Elokuvaohjaajana
muokkaalattuada%2Bfellini.jpg)
Fellini teki ohjaajadebyyttinsä vuonna 1950. Hän perusti ohjaaja Alberto Lattuadan kanssa tuotantoyhtiön, joka rahoitti elokuvan Varieteen valot (1950). Fellini ja Lattuada kirjoittivat ja ohjasivat yhdessä farssin kiertävistä vaudeville-esiintyjistä.[6] Fellinin ja Lattuadan osuuksista elokuvan syntyyn on eri käsityksiä, mutta elokuvassa näkyy jo Fellinille tyypillisiä elementtejä, kuten katkeransuloinen tunnelma, marginaaliset kulkurihahmot ja välisoitot. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt. Ennen seuraavaa ohjaustyötään Fellini käsikirjoitti jälleen muutaman elokuvan muille ohjaajille.[7]
Fellinin ensimmäiset kolme elokuvaa olivat tyyliltään neorealistisia.[8] Fellinin ensimmäinen täysin oma ohjaustyö, satiiri Valkoinen sheikki, valmistui vuonna 1952. Fellinin ohjaustyö oli siinä taidokkaampaa kuin Varieteen valoissa, mutta arvostelijat ja yleisö eivät hahmottaneet, oliko elokuva barokkiromanssi vai yhteiskunnallinen satiiri. Ajan myötä elokuvan maine on kuitenkin parantunut.[9]
Fellinin seuraava ohjaus Vetelehtijät (1953) on satiiri, jossa seurataan viittä nuorta miestä pienessä rannikkokaupungissa. Elokuvassa näkyy Fellinin hienostunut ja aiemmasta kypsynyt ohjaustyyli, ja hänen roolihahmonsa ovat aiempaa monipuolisempia. Vetelehtijät oli myös Fellinin ensimmäinen menestys ohjaajana: elokuva toi hänelle jakelusopimuksen ja sille myönnettiin Venetsian elokuvajuhlien hopealeijona.[10]
Vuonna 1954 valmistuneella tragedialla La Strada – Tie Fellini loi maailmanmaineensa. Se on runollinen tie-elokuva, joka kertoo kahden sirkuslaisen rakkaustarinan. Naispääosassa on Fellinin vaimo Giulietta Masina, kuten useassa myöhemmässäkin Fellinin elokuvassa. Fellini on luonnehtinut kuvallisesti rikasta La Stradaa oman myyttisen maailmansa katalogiksi. Elokuva sai Italiassa paljon katsojia ja voitti muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon.[11]
Huijarit (1955) on rikosdraama, joka kertoo petoksesta. Elokuva ei ollut menestys: sitä arvosteltiin siitä, että se muistutti Fellinin aiempia elokuvia ilman niiden tunneresonanssia. Myöskään elokuvan leikkausta ei pidetä onnistuneena.[12]
Fellinin seuraava ohjaustyö Cabirian yöt (1957) on elokuva roomalaisen prostituoidun vaikeasta elämästä. Elokuvalle myönnettiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinto, ja Giulietta Masina sai tunnustusta työstään pääroolissa.[13]
Elokuva Ihana elämä (La dolce vita) valmistui vuonna 1960 ja sai Cannesin elokuvajuhlien kultaisen palmun. Tässä elokuvassa muotoutui lopullisesti "felliniläinen barokki": henkilökuvat muodostuvat ylenpalttisen rehevistä ja eriskummallisista hahmoista, todellisista elävistä karikatyyreista; juonenkulku on vailla todellista draamallista kehitystä; ajan käsittelyssä todellisuus ja fantasia sekoittuvat surutta keskenään.
Ihanan elämän ja Nino Rotan luoman kuivanpisteliään musiikin saavuttama suunnaton suosio eri puolilla maailmaa soi Fellinille mahdollisuuden ohjata kolme vuotta myöhemmin elokuva 8½ (1963), joka on hänen elokuvistaan kaikkein henkilökohtaisin ja kaikkein kunnianhimoisin. Tuomalla yleisön eteen omat elokuvantekijän fantasiansa ja kunnianhimonsa Marcello Mastroiannin hahmossa Fellini tarjoaa kaikkien nähtäväksi hyvin kiihkeän tulkinnan taiteellisesta luomistyöstä.
Vuonna 1969 valmistui liioittelevan suurellinen Fellinin Satyricon, joka oli Petroniuksen katkelmallisen teoksen Trimalkion pidot mukaelma. Tämän jälkeen seurasi sukellus syvälle lapsuuden muistoihin vuonna 1970 elokuvalla Klovnit – onnellisten maailma, joka oli tehty televisiolle mutta jota esitettiin myös elokuvateattereissa. Samaa omaan lapsuuteen pureutuvaa teemaa jatkoivat Fellinin Rooma vuonna 1972 ja eritoten Amarcord vuonna 1973, joka keskittyy ohjaajan lapsuuteen Riminissä sekä Benito Mussolinin fasistivallan alkuaikoihin.
Fellini oli tarinankertoja, joka sekoitti elokuvissaan ja haastatteluissaan todellisiin muistoihinsa paljon omasta mielikuvituksestaan. Hän sanoikin, että hänen elokuvissaan "kaikki ja ei mikään" oli omaelämäkerrallista, eikä hän lopulta enää kyennyt itsekään sanomaan, mikä todella oli tapahtunut ja minkä hän oli vain keksinyt.[14]
Fellinin Casanova vuodelta 1976 tuo uudelleen hetkeksi näytteille Satyriconin mahtailevan ja suurieleisen barokin. Fellinin intiimi ja tunnustuksellinen elokuvakerronta saa jatkoa arvoituksellisessa televisioelokuvassa Orkesteriharjoitus vuonna 1979. Myös tämä elokuva pääsi television lisäksi elokuvateattereihin.
Fellinin liioitteleva ja ylenpalttisuudessaan kriittinen elokuvataide sai jatkoa vuonna 1980, kun valmistui Naisten kaupunki, pääosassa jälleen ohjaajan alter ego Marcello Mastroianni. Belle Époquen loppua, oopperan suurien diivojen mahtavuutta, valtamerihöyryjen suuruuden aikaa ja Euroopan tietä kohti ensimmäisen maailmansodan syttymistä kuvataan elokuvassa Fellinin Laiva, joka valmistui vuonna 1983. Tämä elokuva on kunnianosoitus mykälle elokuvalle, sen mestareille ja taidokkaalle henkilöohjaukselle. Fellinin Laiva on todellinen hautajaisooppera, niin eräälle historian aikakaudelle kuin tavallaan myös Fellinille itselleenkin.
Fellinin Laivan jälkeen Fellini ohjasi pienimuotoiset ja intiimit elokuvat Ginger ja Fred (1985) ja Haastattelu (1987).
Fellinin viimeiseksi jäänyt elokuva on La voce della luna (1990). Se ei saanut Yhdysvaltain ensi-iltaa, ja on jäänyt melko tuntemattomaksi.[15]
Viimeiset vuodet
muokkaaViimeisen elokuvansa jälkeen Fellini ohjasi vielä vuonna 1992 televisiomainoksen Banca di Romalle. Hänelle myönnettiin vuonna 1993 Oscar-palkinto elämäntyöstään. Saman vuoden kesäkuussa Fellinille tehtiin ohitusleikkaus. Elokuussa hän sai aivohalvauksen ja kaksi kuukautta myöhemmin toisen. Hän kuoli 31. lokakuuta 1993. Hänet haudattiin Riminiin.[15] Fellinin puoliso Giulietta Masina kuoli vajaat viisi kuukautta myöhemmin, 23. maaliskuuta 1994.[16]
Arvostus, palkinnot ja vaikutus
muokkaaFederico Fellinin elokuvat esiintyvät useiden huippuohjaajien suosikkielokuvien listoilla. Vuonna 2012 tehdyssä kyselyssä omaan top-10:eensä Fellinin elokuvia nostivat esimerkiksi Woody Allen (Amarcord ja 8½), Francis Ford Coppola (Vetelehtijät), Guillermo del Toro (8½) ja Martin Scorsese (8½).[17] Tunnetun elokuvakriitikon Roger Ebertin top-10-listalla Fellinin elokuvista on Ihana elämä.[18]
Fellinille myönnettiin vuonna 1993 Oscar-palkinto hänen elämäntyöstään. Neljä Fellinin elokuvaa voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon: La Strada (1956), Cabirian yöt (1957), 8½ (1963) ja Amarcord (1974). Fellinin elokuville myönnettiin Oscarien lisäksi satoja muitakin elokuva-alan palkintoja.[19]
Fellinin elokuvat ovat vaikuttaneet useiden häntä seuranneiden ohjaajien töihin. Vetelehtijöiden asetelmaa ovat mukailleet esimerkiksi George Lucas (Svengijengi ’62, 1972), Martin Scorsese (Sudenpesä, 1973) ja Barry Levinson (Svengijengi vauhdissa jälleen, 1982).[8] Cabirian öiden pohjalta Peter Stone käsikirjoitti musikaalin, jonka Bob Fosse ohjasi sekä teatteriin että elokuvaksi Sweet Charity (1969).[20]
Filmografia
muokkaaOhjannut
muokkaa- Varieteen valot (Luci del varietà, 1950; yhteistyössä Alberto Lattuadan kanssa)
- Valkoinen sheikki (Lo sceicco bianco, 1952)
- Vetelehtijät (I vitelloni, 1953)
- episodi ”Avioliittotoimisto” elokuvassa L'amore in città (1953)
- La Strada – Tie (1954)
- Huijarit (Il bidone, 1955)
- Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1957)
- Ihana elämä (La dolce vita, 1960)
- episodi ”Tohtori Antonion kiusaukset” (”Le tentazioni del dottor Antonio”) elokuvassa Boccaccio ’70 (1962)
- Fellinin 8½ (8½, 1963)
- Giulietta ja viettelykset (Giulietta degli spiriti, 1965)
- episodi ”Toby Dammit” elokuvassa Kolme askelta yöhön (Tre passi nel delirio, 1968)
- Block-notes di un regista (tv-elokuva, 1969)
- Fellinin Satyricon (Fellini Satyricon, 1969)
- Klovnit – onnellisten maailma (I Clowns, 1971)
- Fellinin Rooma (Roma, 1972)
- Amarcord (1973)
- Fellinin Casanova (Il Casanova di Federico Fellini, 1976)
- Orkesteriharjoitus (Prova d'orchestra, 1978)
- Naisten kaupunki (La città delle donne, 1980)
- Fellinin Laiva (E la nave va, 1983)
- Ginger ja Fred (Ginger e Fred, 1986)
- Haastattelu (Intervista, 1987)
- La voce della luna (1990)
Käsikirjoittanut
muokkaaItse ohjaamiensa elokuvakäsikirjoitusten lisäksi Fellini laati käsikirjoituksen ainakin seuraaviin elokuviin:
|
|
Lähteet
muokkaa- Wiegand, Chris: Federico Fellini: The Complete Films. Taschen, 2003. ISBN 3-8228-1590-X
Viitteet
muokkaa- ↑ Wiegand 2003, s. 10.
- ↑ Wiegand 2003, s. 10–12.
- ↑ Wiegand 2003, s. 12.
- ↑ Alan Cowell: Giulietta Masina, Italian Actress Who Inspired Fellini, Dies at 73 The New York Times. 24.3.2004. Viitattu 26.1.2017.
- ↑ Wiegand 2003, s. 12–16.
- ↑ Wiegand 2003, s. 21.
- ↑ Wiegand 2003, s. 26.
- ↑ a b Wiegand 2003, s. 41.
- ↑ Wiegand 2003, s. 32–34.
- ↑ Wiegand 2003, s. 34–39.
- ↑ Wiegand 2003, s. 43–47.
- ↑ Wiegand 2003, s. 58–60.
- ↑ Wiegand 2003, s. 64–68.
- ↑ Wiegand 2003, s. 9, 26.
- ↑ a b Wiegand 2003, s. 180.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1995, s. 134. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13254-7.
- ↑ Tarantino, Scorsese and Other Directors Reveal Their Top 10 Movies of All Time Film Junk. 6.8.2012. Arkistoitu 10.10.2016. Viitattu 26.1.2017.
- ↑ Colin Marshall: Roger Ebert’s Final List of His Top 10 Favorite Films Open Culture. 9.7.2014. Viitattu 26.1.2017.
- ↑ Peter B. Flint: Obituary: Federico Fellini, Film Visionary, Is Dead at 73 The New York Times. 1.11.1993. Viitattu 26.1.2017.
- ↑ Kati Sinisalo: Fellinistä Fosseen: Cabiria ja Charity Teemalauantain tähtinä 16.1. 14.1.2016. Yle Teema. Viitattu 25.1.2017.
Kirjallisuutta
muokkaa- Bagh, Peter von: ”Mestari on poissa”. Filmihullu 6/1993.
- Fellini, Federico: Fellini. Suom. Eija Pokkinen. Love-kirjat 1980.
- Fellini-teemanumero, Filmihullu 6/2017.
- Salminen, Kari: ”Federico Fellini : populaarikulttuuria vai taidetta?” Suomen Kuvalehti 45/1993 s. 74–77.
- Timonen, Lauri: Federico Fellini : uneksijan sirkus. Rosebud, 2021. ISBN 978-952-7313-31-2.
- Vahtokari, Reijo: ”Taikurin luomistyö”. Suomen Kuvalehti 1/1987, s. 2–6.
- Varjola, Markku: ”Cinecittà à la Fellini”. Filmihullu 1/1989.
Aiheesta muualla
muokkaa
- Federico Fellini Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- Federico Fellini Elonetissä.
| 1950-luku |
|
|---|---|
| 1960-luku |
|
| 1970-luku |
|
| 1980-luku |
|
| 1990-luku | La voce della luna (1990) |