Wikipedia

Eugen Schauman

suomalainen kansallismielinen aktivisti, Bobrikovin murhaaja (1875–1904)

Eugen Schauman (10. toukokuuta 1875 Harkova, Harkovan kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 16. kesäkuuta 1904 Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta, Venäjän keisarikunta) oli suomalainen virkamies ja sortovuosien aktivisti, joka ampui vuonna 1904 Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja välittömästi sen jälkeen itsensä. Kyseessä lienee Suomen tunnetuin poliittinen murha.

Eugen Schauman
Eugen Schauman
Eugen Schauman
Henkilötiedot
Syntynyt10. toukokuuta 1875[1]
Harkova, Harkovan kuvernementti, Venäjän keisarikunta[1]
Kuollut16. kesäkuuta 1904 (29 vuotta)[1]
Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta, Venäjän keisarikunta[1]
Kansalaisuus Venäjä (Suomi)

Tausta

muokkaa

Eugen Schauman syntyi Harkovassa nykyisessä Ukrainassa everstiluutnantti Waldemar Schaumanin ja Elin Maria Schaumanin perheen toisena lapsena. Hänen vanhempansa olivat pikkuserkkuja keskenään, molemmat kuuluivat Schaumanin tunnettuun ja arvostettuun aatelis- ja upseerisukuun. Elin Schaumanin isä oli Porvoon piispa Frans Ludvig Schauman. Eugen Schaumanin isoveli Rafael oli syntynyt kaksi vuotta aikaisemmin ja nuorempi sisar, taiteilija Sigrid Schauman syntyi vuonna 1877. Isä Waldemar Schauman yleni myöhemmin sotilasurallaan kenraaliluutnantiksi ja hänet nimitettiin vuonna 1894 Vaasan läänin kuvernööriksi ja vuonna 1898 senaattoriksi.[2][3][4]

Isän sotilasuran vuoksi perhe joutui asumaan eri puolilla keisarikuntaa. Schaumanin isänmaallisuus heräsi jo pikkupoikana, kun hänen äitinsä luki hänelle ääneen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita.[2] Teoksesta muodostui kotiinkaipuusta kärsivän pojan tärkein side etäiseen isänmaahansa. Ulkomaille Schaumaneille kuitenkin tihkui kirjeissä tietoja Suomessa harjoitetuista venäläistämis- ja sortotoimista. Schauman lähetti jo kahdeksanvuotiaana Puolan Radomista Suomeen kirjeen, jossa luki (ruotsiksi): ”Olkaa hyvä ja vastaanottakaa tämä pieni avustus (yksi rupla) Juuttaan muistomerkkiä varten, Eugen Schauman, Radom 24. toukokuuta 1883”. Schauman oli kuullut, että Uudessakaarlepyyssä kerättiin varoja muistomerkkiä Suomen sodan Juuttaan taistelussa venäläisistä saadun voiton kunniaksi. Vänrikki Stoolin tarinoista kiinnostuneena ja innostuneena hän halusi ehdottomasti osallistua suunnitelmaan.[5]

Äiti kuoli syksyllä 1884[3] Schaumanin ollessa yhdeksänvuotias, jolloin Schauman joutui lähtemään oppikouluun Helsinkiin muun perheen jäädessä asumaan Puolaan. Äidin muisto säilyi hänelle tärkeänä lopun iän. Schaumanin koulunkäyntiä vaikeutti huonokuuloisuus.[2] Hän kävi Nya svenska läroverketin ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1895, suoritti Helsingin yliopistossa ylemmän hallintotutkinnon vuonna 1899 ja sai seuraavan vuoden tammikuussa viran senaatin valtiovaraintoimituskunnan ylimääräisenä kopistina. Vuodesta 1901 hän työskenteli kouluylihallituksen apukamreerina, aluksi väliaikaisena ja vuoden 1903 alusta vakinaisessa virassa.[1][2][6]

Schauman harrasti innokkaasti urheilua: purjehdusta, hiihtoa ja varsinkin ammuntaa, jonka kaikenlainen edistäminen oli hänelle tärkeää. Hän kävi ahkerasti harjoittelemassa Suomen Metsästysyhdistyksen ampumaradalla Helsingin Oulunkylässä.[2][6]

Poliittinen aktivoituminen

muokkaa

Kielimanifesti

muokkaa

Schauman joutui läheltä seuraamaan ja kokemaan laittomina pidetyt venäläistämistoimet. Schaumanin isä Waldemar Schauman erosi kesällä 1900 senaattorin tehtävistään vastalauseeksi kielimanifestille, joka teki venäjän kielestä pakollisen oppiaineen kouluissa. Tapahtuma herätti nuoren Eugen Schaumanin vihan venäläisiä ja heidän harjoittamiaan sortotoimia vastaan. Aluksi Schauman vastusti sortotoimia kuten muutkin ylioppilaat: osoittamalla mieltään Runebergin patsaalla, levittämällä taistelutahtoa ja venäläisvastaisuutta nostattavia julkaisuja sekä toimimalla suuren adressin nimien kerääjänä Uudellamaalla.[7]

Ampumaharjoitukset

muokkaa
 
Schauman ja hänen metsästyskoiransa Lucas, joka oli lahja maanviljelysneuvos Georg Borgströmin perheeltä. Kuva on tiettävästi viimeisiä Schaumanista otettuja.[6]

Vähitellen Schauman alkoi muiden ylioppilaiden ja aktivistien tavoin taipua passiivisen vastarinnan sijaan aktiivisen vastarinnan kannalle. Hän järjesti ulkomailta asehankintoja toimittaen Suomen Metsästysyhdistyksen avulla maahan amerikkalaisia kivääreitä, joita sitten jaettiin osakunnan jäsenille. Lisäksi hän järjesti Helsingin seudulla ampumaseuroja, joissa opetetettiin ylioppilaille ja muille nuorille ampumataitoja. Schauman sopi kouluttajaksi urheilu- ja ampumaharrastuksensa vuoksi. Pian Schauman alkoi yhdessä muiden aktivistien kanssa suunnitella aseellista kansannousua. Bobrikovin murhan jälkeen kenraaliluutnantti Waldemar Schaumanin kotoa löydettiinkin kotietsinnässä suunnitelma yleisten ampumaseurojen perustamiseksi. Isänsä eron ohella Schaumanin mieltä kuohutti hänen setänsä, eversti Theodor Schaumanin erottaminen Suomen Rakuunarykmentin komentajuudesta joulukuussa 1901. Kenraalikuvernööri Bobrikov ei ollut tyytyväinen tähän lappeenrantalaiseen joukko-osastoon tehtyään epäonnistuneen vierailun sen luona.[7]

Kutsuntamellakka

muokkaa

Schauman joutui henkilökohtaiseen yhteenottoon venäläisen esivallan kanssa 18. huhtikuuta 1902 kutsuntalakkoihin liittyneen Helsingin kasakkamellakan yhteydessä. Tuhansia suomalaisia osallistui Senaatintorilla mielenosoituksiin Kaartin maneesilla järjestettyjen kutsuntojen yllyttäminä ja Uudenmaan läänin kuvernööri Mihail Kaigorodov lähetti kasakat hajottamaan mielenosoitusta. Schauman oli palannut työstänsä kotiinsa Koulukadulle, mutta lähti katsomaan, mitä Senaatintorilla tapahtui. Muutaman kasakan ryhmä tuli Schaumania vastaan Hallituskadulla, ahdisti hänet seinää vasten ja alkoi hakata häntä piiskoillaan päähän. Yksi kasakoista hamusi jo sapeliaan, jolloin Schauman otti puukkonsa ja löi häntä rintaan. Puukko vääntyi sen osuttua univormun metalliseen osaan. Kasakka suistui hevosen selästä ja Schauman pakeni yliopiston kemian laboratorion porraskäytävään. Erään silminnäkijän mukaan hän tärisi kiukusta.[8]

Kagaali

muokkaa

Venäläisten sortotoimien tiukennuttua Schauman, samoin kuin passiivisen vastarinnan maanalainen organisaatio Kagaali, katsoivat vuonna 1903, että olisi siirryttävä voimakkaampiin taistelukeinoihin. Bobrikov oli kasakkamellakan jälkeen vakuuttunut, että Suomessa oli meneillään kramola eli salainen kapina. Keisari Nikolai II:n vuonna 1902 antama niin sanottu diktatuuriasetus antoi Suomen kenraalikuvernöörille diktaattorin valtaoikeudet. Passiivinen vastarinta ei enää purrut: esimerkiksi vuonna 1902 suomalaisille pakollisiksi tulleet Venäjän armeijan kutsunnat oli jättänyt väliin yli puolet ikäluokasta. Keväällä 1903 kutsuntalakko ei enää tehonnut yhtä paljon, ja vain 22 prosenttia jätti tulematta.[7]

Bobrikovin murha

muokkaa
Pääartikkeli: Bobrikovin murha
 
Bobrikovin ampumista esittävä tuntemattoman tekijän piirros.

Tehokas ja päättäväinen Bobrikov oli päättänyt yhdenmukaistaa Suomen suuriruhtinaskunnan osaksi Venäjää ja oli onnistunut toimissaan paremmin kuin edeltäjänsä, minkä takia hän oli Suomessa erityisen epäsuosittu. Bobrikovin murhaaminen ei ollut vain Schaumanin oma ajatus, vaan se oli yleinen suunnitelma ja puheenaihe Suomen 1900-luvun alun aktivistipiireissä. Kun salamurhat hyväksyttiin uudeksi toimintatavaksi voimistuvaa venäläistämistä vastaan, suunniteltiin kohteeksi alkuun suomalaisia myöntyväisyyspoliitikkoja, mutta pian aktivistit, kagaali ja Schauman totesivat, että voimakkainta olisi iskeä itse sortopolitiikan johtajana ja päätoteuttajana pidettyä Bobrikovia vastaan.[7] Bobrikovin surmaamisen toivottiin lopettavan sortopolitiikan tai ainakin kiinnittävän keisari Nikolai II:n huomion Suomen asemaan.[6]

Schauman teki päätöksen Bobrikovin murhasta jo kuukausia etukäteen. Helmikuussa 1904 hän kirjoitti testamenttinsa ja anteeksipyyntökirjeen isälleen sekä luovutti ystävälleen tärkeimmät paperinsa ja tohtori Gunnar Castrénille kaksi kirjettä, jotka saisi avata vasta sitten ”kun aihetta siihen ilmenee”. Toinen oli henkilökohtainen kirje ja toinen suoraan keisari Nikolaille osoitettu pitkä kirjelmä, joissa kummassakin hän perusteli tekoaan.[6] Schauman ei paljastanut suunnitelmaansa sukulaisilleen tai tuttavilleen. Mahdollisena vaikuttimena oli myös se, että Schaumanin jo kymmenen vuotta rakastama nainen oli hiljattain jättänyt hänet kylmästi.[7] Lisäksi hän kärsi asteittaisesta kuuroutumisesta.

Schauman ei kuulunut aktivistiryhmiin, mutta oli niihin välillisesti yhteydessä. Hän sai kuulla ylioppilas Lennart Hohenthalilta, että maisteri Herman Gummeruksen johtama ryhmä suunnitteli myös Bobrikovin murhaa. Hohenthal ja Schauman sopivat, että Schauman yrittäisi murhaa ensin ja hänellä olisi aikaa toimia vuoden 1904 juhannuksen alusviikolle asti, minkä jälkeen Gummeruksen ryhmä ryhtyisi toimeen. Aktivistien suunnitelmasta poiketen Schauman oli jo etukäteen päättänyt tehdä myös itsemurhan eikä yrittää pakenemista.[7]

Torstaina 16. kesäkuuta 1904 aamupäivällä noin kello 11 Bobrikov oli tulossa johtamaan senaatin istuntoa Senaatintalossa eli nykyisessä Valtioneuvoston linnassa. Entisenä senaatin virkamiehenä Schauman tunsi rakennuksen ja tiesi istunnon ajankohdan. Hän kohtasi Bobrikovin toisen kerroksen porrastasanteella. Schauman otti esiin FN Browning M1900 -pistoolin, astui Bobrikovin eteen ja ampui kolme laukausta kohti Bobrikovia. Tämän jälkeen Schauman astui pari askelta taaksepäin ja ampui kaksi laukausta sydämeensä. Schauman kuoli heti, mutta Bobrikov pysyi pystyssä ja hoippui senaatin istuntosaliin, josta hänet vietiin ensin kotiinsa ja sieltä Ullanlinnassa sijaitsevaan Kirurgiseen sairaalaan. Bobrikov kuoli seuraavana yönä.[7]

Schaumanin hautaus

muokkaa
 
Schaumanin uudelleenhautajaiset Porvoossa toukokuussa 1906 muodostuivat suureksi kansanjuhlaksi.

Viranomaisten määräyksestä Schauman haudattiin Malmin hautausmaalle nimettömään köyhäinhautaan vain lähiomaisten läsnä ollessa. Haudalla oli alkuun venäläinen sotilasvartio kunnianosoitusten estämiseksi. Olojen muututtua hänen ruumiinsa siirrettiin Schaumanien sukuhautaan Porvoon Näsinmäen hautausmaalle. Hänen uudelleenhautajaisensa Porvoossa 10. toukokuuta 1906 muodostuivat suureksi kansalliseksi surujuhlaksi.[6][9] Ne osoittivat, kuinka suuren vaikutuksen Schaumanin teko oli suomalaisiin tehnyt.[7]

Jälkimaine

muokkaa
 
Schaumanin hauta Näsinmäen hautausmaalla. Muistomerkin suunnitteli arkkitehti Valter Jung. Sukuhautaan on haudattu myös Eugenin äiti Elin Maria Schauman. Oikealla Eugenin sisaren, taiteilija Sigrid Schaumanin hauta.
 
Schaumanin ensimmäisen haudan muistomerkki Malmin hautausmaalla.

Eugen Schauman sai teolleen hyväksynnän niiltä suomalaisilta, jotka sortovuodet olivat vihastuttaneet.[10] Ylioppilaat tekivät hänen haudalleen pyhiinvaelluksia ja käynnistivät keräyksen muistomerkin hankkimiseksi jo ennen ruumiin siirtämistä Porvooseen.[11] Schaumanin kulttia ylläpidettiin varsinkin yliopiston Nylands Nationissa, ja ylioppilaskunta pystytti hänen haudalleen Porvooseen hautamuistomerkin.[2] Valter Jungin suunnittelema muistomerkki valmistui vuonna 1910.[6] Myös Schaumanin alkuperäiselle hautapaikalle Malmin hautausmaalle pystytettiin Robert Stigellin suunnittelema muistomerkki, jossa kerrotaan hänen olleen haudattuna siihen 20. kesäkuuta 1904 – 4. toukokuuta 1906.[12]

Jean Sibelius sävelsi hautajaismarssin In memoriam Schaumanin muistoksi.[13]

Schaumanin veristä paitaa pidettiin vuosina 1907–1909 näytteillä Porvoon raatihuoneella vuoden 1809 valtiopäiviä esittelevässä näyttelyssä. Toisen sortokauden alettua vaatteet palautettiin hänen isälleen, joka lähetti ne turvaan Tukholmaan. Vuodesta 1924 ne ovat olleet Kansallismuseossa.[11][14] Schaumanin henkilökulttiin liitettiin jopa hänen metsästyskoiransa, puhdasverinen englanninsetteri Lucas, josta tehtiin uskollisuuden symboli. Omistajaansa etsien harhaillut koira lopetettiin neljä päivää Schaumanin itsemurhan jälkeen, ja jopa sen hautajaisista suunniteltiin kansallista surujuhlaa. Schaumania ja Lucasta esittävää valokuvaa myytiin postikortteina suuria määriä.[6][11]

 
Muistolaatta Valtioneuvoston linnan portaikossa.

Murhapaikalle Valtioneuvoston linnan toisen kerroksen tasanteen seinään kiinnitettiin elokuussa 1933 presidentti P. E. Svinhufvudin aloitteesta muistolaatta, jossa lukee: ”Eugen Schauman – 19 16/6 04 – Se Pro Patria Dedit” (suom. Antanut itsensä isänmaan puolesta).[5]

Helsingin Kulosaareen kaupunginosan alkuperäiseen rakennussuunnitelmaan sisältyi Eugen Schaumanin katu, joka kulki Schaumanin entisen hiihtoladun paikkeilla. Koska tämä katu hävisi myöhemmässä asemakaavassa, nimettiin saaren eteläpään entinen Kluuvipuisto vuonna 1958 Eugen Schaumanin puistoksi.[15] Yleisradion Suuret suomalaiset -äänestyksessä vuonna 2004 Eugen Schauman äänestettiin kaikkien aikojen 34. suurimmaksi suomalaiseksi[16].

Schaumanin merkitys historiassa jakaa kuitenkin mielipiteitä. Kesällä 2004, jolloin Bobrikovin murhasta oli kulunut sata vuotta, pääministeri Matti Vanhanen tuomitsi teon nimittäen Schaumania terroristiksi. Hänen mukaansa Bobrikovin murhan kaltaisia tapahtumia ei ole soveliasta juhlia terrorismin vastaisen sodan aikakautena.[17] Lausunnosta heräsi keskustelu, jossa Matti Vanhasen kanssa samaa mieltä oli rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen amanuenssi Unto Vesa.[18]

Elokuvissa ja televisiosarjoissa

muokkaa

Eugen Schaumanin hahmo on esiintynyt suomalaisissa elokuvissa Kajastus (1930) ja Helmikuun manifesti (1939), joissa molemmissa häntä näyttelee hänen sukulaisensa Runar Schauman. Suomalais-neuvostoliittolainen elokuva Luottamus (1976) esittelee Schaumanin sekä suomalaisena isänmaanystävänä että tsarismin vastustajana. Luottamuksessa roolin esittää Runar Schaumanin poika Göran Schauman.[19] Åke Lindmanin ohjaama televisioelokuva Viisi laukausta senaatissa (1992) oli ensimmäinen kokonaan Schaumaniin keskittyvä elokuva. Se on dramatisointi historiantutkija Seppo Zetterbergin kirjoittamasta Schaumanin elämäkerrasta Viisi laukausta senaatissa – Eugen Schaumanin elämä ja teko (1986). Schaumania näyttelee Mats Långbacka.[20] Yleisradion tuottamassa historiallisessa televisiosarjassa Aktivistit (2019) on Schaumanista kertova jakso, jossa häntä näyttelee Oskar Pöysti.[21]

Lähteet

muokkaa
  • Jussi Niinistö: ”Schauman, Eugen (1875 - 1904)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 736–737. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5 Teoksen verkkoversio.
  • Seppo Zetterberg: Viisi laukausta senaatissa: Eugen Schaumanin elämä ja teko. Otava, Helsinki 1986. ISBN 951-1-09266-9

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e Eugen Schauman. Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu.
  2. ↑ a b c d e f Jussi Niinistö: Schauman, Eugen (1875 - 1904) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 11.10.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. ↑ a b Schauman, Fredrik Waldemar Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. ↑ Veli-Matti Autio: Schauman (1600-) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  5. ↑ a b Jussi Niinistö: Suomalaisia vapaustaistelijoita, s. 13–18. Nimox Ky, Helsinki 2003.
  6. ↑ a b c d e f g h Seppo Zetterberg: Kuka oli Eugen Schauman?, s. 96–97 teoksessa Osmo Apunen: Itsenäisen Suomen historia 1: Rajamaasta tasavallaksi. Weilin Göös 1991.
  7. ↑ a b c d e f g h Risto Niku: Ministeri Ritavuoren murha, s. 30–42. Edita, Helsinki 2004.
  8. ↑ Zetterberg 1986, s. 189–191.
  9. ↑ Eugen Schauman. (Arkistoitu – Internet Archive) Porvoo. Viitattu 27.8.2012.
  10. ↑ Suuret Suomalaiset, s. 248. (Yleisradiossa vuonna 2004 tehdyn Suuret Suomalaiset -äänestykseen perustuva kirja) Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19538-7
  11. ↑ a b c Marja Vuorinen: Uusmaalaisia henkilökultteja (kirja-arvostelu) (Arkistoitu – Internet Archive) Agricolan kirja-arvostelut 25.2.2005. Viitattu 27.8.2012.
  12. ↑ Marja Pehkonen: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta, s. 139–141. Helsingin kaupunginmuseo (Narinkka-sarja) 2008.
  13. ↑ Other orchestral works / In Memoriam Finnish Club of Helsinki. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 8.12.2017.
  14. ↑ Eugen Schaumanin verinen paita, Mika Waltarin kirjoituskone, Anne Pohtamon missikruunu ja tietysti Muumit – tutustu Kansallismuseon näyttelyihin videokierroksella Ilta-Sanomat. 28.1.2021. Viitattu 15.2.2021.
  15. ↑ Helsingin kadunnimet, korjattu toinen painos, s. 198. Helsingin kaupunki 1981.
  16. ↑ [1]
  17. ↑ Bobrikovin murha kuohutti Suomea sata vuotta sitten. Helsingin Sanomat, 15.6.2004.
  18. ↑ Ruotuväki 8/2006[vanhentunut linkki], Joonas Nordman: "Pahat pojat ja tytöt".
  19. ↑ Kajastus (1930) Elonet.
  20. ↑ Fem skott i senaten / Viisi laukausta senaatissa (Arkistoitu – Internet Archive) Suomalainen elokuvafestivaali. Viitattu 5.2.2019.
  21. ↑ Isänmaallisuuteen liitetty aihe tulkitaan rankasti uudelleen Aktivistit-tv-sarjassa – Eugen Schauman ja kumppanit olivat surkeata sakkia Yly 29.1.2019. Viitattu 5.2.2019.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Bernhard Estlander: Eugen Schauman: en livsbild ur Finlands kamp mot Ryssland. WSOY, Helsinki 1924.
  • Schauman, Sigrid: Veljeni Eugen Schauman. WSOY, 1965.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eugen_Schauman&oldid=22809279”