Etelänleinikki
Etelänleinikki (Ranunculus sardous, syn. R. philonotis, R. pseudobulbosus, R. sardous ssp. xatardii) on yksivuotinen, kosteiden kasvupaikkojen leinikkilaji. Etelänleinikki on myrkyllinen kasvi.[1]
| Etelänleinikki | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Ranunculales |
| Heimo: | Leinikkikasvit Ranunculaceae |
| Suku: | Leinikit Ranunculus |
| Laji: | sardous |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Ranunculus sardous |
|
| Katso myös | |
Ulkonäkö ja koko
muokkaa
Yksivuotinen etelänleinikki kasvattaa useita noin 15–30 cm pitkiä varsia. Varret ovat pystyjä, pitkähaaraisia ja tyviosastaan siirottavakarvaisia. Aluslehtiä on 2–5 kappaletta, ja niiden lapa on 2–5 cm pitkä ja kolmisorminen. Lehdykät ovat kolmihalkoisia ja hampaisia, keskilehdykkä on tavallisesti melko pitkäruotinen. Myös varren yläosassa on jonkin verran lehtiä. Niiden lehdykät ovat melko kapea- ja niukkaliuskaisia. Aivan ylimmät lehdet ovat kolmisormisia ja ehytlehdykkäisiä. Kukkaperä on uurteinen ja kukkapohjus on karvainen. Kukkia etelänleinikillä on vähän. Kooltaan ne ovat 15–25 mm leveitä ja niissä on kaksi kehäkiehkuraa. Kukan verhiö on viisilehtinen, verholehdet ovat taakäänteisiä, vaaleita ja valkokarvaisia. Myös terälehtiä on viisi kappaletta. Terälehdet ovat väriltään vaaleankeltaisia, vastapuikeita ja niissä on mesikuoppa. Etelänleinikki kukkii Suomessa heinä-syyskuussa. Hedelmistössä on 1,5–2,3 mm:n pituisia pähkylöitä, joissa on lyhyt, käyrä ota. Pähkylän reunaa kiertää rivi nystyjä.[2][3]
Suomessa tavattavista leinikkikasveista etelänleinikki muistuttaa suuresti mäkileinikkiä (Ranunculus bulbosus), joka kuitenkin on monivuotinen ja sen varren tyvi on mukulamainen.[4]
Levinneisyys
muokkaaAlkuperäislajina etelänleinikkiä kasvaa Euroopassa Espanjasta ja Ison-Britannian etelä- ja keskiosista Bulgariaan, Romaniaan, Länsi-Ukrainaan, Puolaan ja Tanskaan. Myös Pohjois-Afrikassa Tunisiasta länteen se on alkuperäislaji. Tulokkaana etelänleinikki on levinnyt myös Norjan, Ruotsin ja Suomen keskiosiin, sekä Pohjois-Amerikkaan lähinnä mantereen itä- ja kaakkoisosiin.[4]
Suomessa etelänleinikki on harvinainen tulokas, jota on tavattu muutamin paikoin eri puolella maata muun muassa Pohjanlahden satamakaupungeissa ja Etelä-Suomen sisämaassa.[5]
Elinympäristö
muokkaaEtelänleinikin tyypillisiä kasvuympäristöjä ovat lajin alkuperäisellä kasvuseudulla rannikkoseutujen kosteat, suolapitoiset ja hiekkaiset pellot, laitumet, sorakuopat, ojat ja somerikkoiset rannat.[3] Suomessa etelänleinikkiä tavataan tulokkaana myllyillä, satamissa ja kaatopaikoilla.[1] Laji on kalkinsuosija.[3]
Lähteet
muokkaa- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).
Viitteet
muokkaa- ↑ a b Retkeilykasvio 1998, s. 78.
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 75, 77.
- ↑ a b c Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 178.
- ↑ a b Den virtuella floran: Sydsmörblomma (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 16.11.2011.
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Etelänleinikin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 16.11.2011.