Wikipedia

Etelä-Afrikka

valtio eteläisessä Afrikassa
(Ohjattu sivulta Etelä-Afrikan tasavalta)

Tämä artikkeli käsittelee valtiota. Artikkeli Eteläinen Afrikka käsittelee Etelä-Afrikkaa maantieteellisenä alueena. Tänne ohjaava ”Etelä-Afrikan tasavalta” voi tarkoittaa myös historiallista Transvaalin valtiota.

Etelä-Afrikan tasavalta eli Etelä-Afrikka on tasavalta eteläisessä Afrikassa, aivan Afrikan mantereen eteläisimmässä kärjessä. Sen rajanaapureita ovat Namibia, Botswana, Zimbabwe, Mosambik ja Swazimaa. Lesothon valtio sijaitsee enklaavina Etelä-Afrikan sisällä. Maan ilmasto vaihtelee alueittain. Läntisessä Kapmaassa on välimerenilmasto, ja sisämaa on aroa, jossa sataa kesäisin. KwaZulu-Natalissa on subtrooppista vyöhykettä. Etelä-Afrikkaa voidaan pitää Afrikan mantereen suurvaltana, ja sillä on Afrikan toiseksi suurin talous Nigerian jälkeen.[5] Maa on maailman johtavia mineraalien viejiä.[6]

Etelä-Afrikan tasavalta
Muilla kielillä
  • Republiek van Suid-Afrika (afrikaansiksi)
  • Republic of South Africa (englanniksi)
  • IRiphabliki yeSewula Afrika (ndebeleksi)
  • IRiphabliki yaseMzantsi Afrika (xhosaksi)
  • IRiphabliki yaseNingizimu Afrika (zuluksi)
  • IRiphabhulikhi yeNingizimu Afrika (swaziksi)
  • Rephaboliki ya Afrika-Borw (pohjoissothoksi)
  • Rephaboliki ya Afrika Borwa (eteläsothoksi)
  • Rephaboliki ya Aforika Borwa (tswanaksi)
  • Riphabliki ra Afrika Dzonga (tsongaksi)
  • Riphabuḽiki ya Afurika Tshipembe (vendaksi)
Etelä-Afrikan lippu Etelä-Afrikan vaakuna
lippu vaakuna

Etelä-Afrikan sijainti Afrikassa (merkitty vaaleansinisellä ja tummanharmaalla) ja Afrikan unionissa (merkitty vaaleansinisellä).
Etelä-Afrikan sijainti Afrikassa (merkitty vaaleansinisellä ja tummanharmaalla) ja Afrikan unionissa (merkitty vaaleansinisellä).

Valtiomuoto hallitsevan puolueen parlamentaarinen tasavalta, toimeenpaneva presidentti
Presidentti Cyril Ramaphosa
Pääkaupunki Kapkaupunki[1] (lakiasäätävä)
Pretoria[1] (hallinnollinen)
Bloemfontein[1] (oikeudellinen)
Muita kaupunkeja Johannesburg (4,4 milj. as.), Durban (2,7 milj.), Port Elizabeth (876 000 as.)
Pinta-ala
– yhteensä 1 219 912 km² (sijalla 24)
– josta sisävesiä ei merkittävästi
Väkiluku (2012) 48 810 427 (sijalla 26)
– väestötiheys 36 as. / km²
– väestönkasvu −0,45 % [2] (2013)
Viralliset kielet afrikaans, englanti, zulu, xhosa, swazi, ndebele, eteläinen sotho, pohjoinen sotho, tsonga, tswana ja venda
Lukutaito 94,3 %
Valuutta randi (R) (ZAR)
BKT (2012)
– yhteensä 592 miljardia USD (PPP)[2]  (sijalla 25)
– per asukas 11 600 USD
HDI (2019) 0,709[3] (sijalla 114)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 3,6 %
– teollisuus 31,2 %
– palvelut 65,2 % [4]
Aikavyöhyke UTC 2
– kesäaika ei käytössä
Itsenäisyys
 – Yhdistyneestä kuningaskunnasta
31. toukokuuta 1910 (unioni)
11. joulukuuta 1931 (Westminsterin säädös)
Lyhenne ZA
– ajoneuvot: ZA
– lentokoneet: ZS
Kansainvälinen
suuntanumero		 27
Tunnuslause !ke e: ǀxarra ǁke (ǀXamiksi: ”Erilaiset ihmiset yhdistyvät”)
Kansallislaulu ”Etelä-Afrikan kansallislaulu”

Erityisesti mustat afrikkalaisnationalistit kutsuvat Etelä-Afrikkaa Azaniaksi.[7] Muun muassa arkkipiispa Desmond Tutu ja Nelson Mandela ovat kuvanneet vuoden 1994 jälkeistä demokraattista monikulttuurillista Etelä-Afrikkaa Sateenkaarivaltioksi (engl. Rainbow Nation).[8]

Maantiede

muokkaa
 
Etelä-Afrikan kartta
Pääartikkeli: Etelä-Afrikan maantiede

Etelä-Afrikka sijaitsee Afrikan mantereen eteläkärjessä Atlantin valtameren ja Intian valtameren välissä. Sen rantaviiva on yli 2 500 km pitkä ja ulottuu Namibin aavikolta Mosambikin subtrooppiselle alueelle. Matala rannikkokaistale on suurimmalta osalta kapea, ja sen takana kohoaa vuoristoinen alue, joka erottaa rannikon sisämaan ylängöltä. Paikoittain, erityisesti KwaZulu-Natalin provinssissa, rannikkoalanko on laajempi.[9]

Etelä-Afrikan kallioperä on osittain arkeeista, ja se sisältää verrattain paljon mineralisaatioita. Maa oli osa Gondwana-mannerta, joka 100–300 miljoonaa vuotta sitten hajosi lukuisiin osiin muodostaen uusia mantereita, kuten Afrikan. Tätä seuranneiden vuosimiljoonien aikana geologiset, tektoniset ja vulkaaniset prosessit sekä eroosio muovasivat Etelä-Afrikan nykyisen kaltaiseksi.[10] Etelä-Afrikan mineraalimuodostumista merkittävimpiä ovat kultaa sisältävä Witwatersrandin kvartsiitti, platinaa sisältävä Bushveldin magmakivikompleksi sekä Karoon sedimenteistä muodostuneet hiilivarat.[11]

Maan Atlantin-puoleisella merialueella kulkee kylmä Etelämantereelta lähtöisin oleva Benguelanvirta, jonka plankton ylläpitää rikkaita kalavesiä. Itärannikolla kulkevat puolestaan lämpimät Mosambikin ja Agulhasin merivirrat. Merivirrat vaikuttavat merkittävästi maan ilmastoon.[10] Maan tärkeimmät joet ovat Limpopojoki Zimbabwen vastaisella rajalla sekä Oranjejoki ja sen sivujoki Vaal. Oranjejoen merkitys muun muassa maanviljelylle maan kuivassa keskiosassa on suuri.[10]

Etelä-Afrikan ilmasto vaihtelee paljon alueittain. Sisämaan suuri Karoon tasanko on kuivaa aroa ja muuttuu luoteeseen mentäessä hitaasti Kalaharin autiomaaksi. Maan lounaisosissa on välimerenilmasto sateisine talvineen ja kuumine, kuivine kesineen.[10]

Korkein koskaan Etelä-Afrikassa mitattu lämpötila on 53,2°C. Se mitattiin Vioolsdrifissä Pohjois-Kapmaalla 1.12.2019.[12]

Keskimääräinen lämpötila (°C)
kaupunki kesä talvi
Kapkaupunki 20,0 12,6
Durban 23,6 17,0
Johannesburg 19,4 11,1
Pretoria 22,4 12,9
Lähde: Lew Leppan: The South African Book of Records. Cape Town, Don Nelson, 1999.

Luonto

muokkaa
Pääartikkeli: Etelä-Afrikan luonto
 
Fynbosia lähellä Kapkaupunkia.
 
Sarvikuonoja Pilanesbergin luonnonpuistossa.

Etelä-Afrikassa on viisi erilaista kasvillisuusvyöhykettä: fynbos, metsä, karoo, heinikko ja savanni. Fynbosin kasvillisuusvyöhyke sijaitsee maan lounaisosissa, ja sen lajisto koostuu pääasiassa kanervista, proteoista ja ruohomaisista restiokasveista.[13]

Vaikka Etelä-Afrikassa kasvaa yli tuhat kotoperäistä puulajia, ovat suuret puut varsin harvinaisia monissa maan osissa. Maassa on kuitenkin laajoja metsiä Knysna-Tsitsikamman alueella ja Mpumalangan ja Limpopon provinssien koillisosissa, jossa puusto koostuu käpypalmuista. Maan pohjoisosissa kasvaa myös apinanleipäpuita.[13]

Etelä-Afrikan kotoperäisistä eläimistä tunnetuimpia ovat niin sanottu "big five": norsu, leijona, sarvikuono, leopardi ja kafferipuhveli, jotka elävät bushveld- ja savannialueilla. Suurista kissaeläimistä leijonan levinneisyysalue rajoittuu lähes yksinomaan maan kansallispuistoihin, mutta leopardeja tavataan suuremmalla alueella myös eteläisessä Kapmaassa ja maan pohjoisosissa. Gepardin kanta on varsin pieni ja rajoittuu maan pohjoisimpiin osiin ja luonnonpuistoihin. Etelä-Afrikassa esiintyy noin 850 lintulajia, joista noin 50 on kotoperäisiä. Tunnetuimpia lintulajeja ovat strutsi, jota esiintyy lähes koko maassa, sarvinokat, kurjet sekä useat kotka- ja korppikotkalajit[14].

Etelä-Afrikan rannikkovesillä esiintyy kahdeksaa eri valaslajia. Niistä yleisimmin havaittu on mustavalas, joka poikii rannikon lahdenpoukamissa. Laji metsästettiin aikoinaan lähes sukupuuttoon, mutta suojelun myötä sen kanta on vahvistunut. Maan aluevesien kalalajeja on yli 2 000, joka on 16 prosenttia kaikista maailman kalalajeista. Kaupallisesti merkittävimpiä kaloja ovat sardiinit ja kummeliturskat[14].

Historia

muokkaa
Pääartikkelit: Etelä-Afrikan historia ja Etelä-Afrikan varhaishistoria

Runsaat 10 000 vuotta sitten laajoilla alueilla eteläisessä Afrikassa vallitsi nykyisten sanien esi-isien kulttuuri. Sanien elämänmuoto perustui metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn, ja he muodostivat noin 50–500 ihmisen kierteleviä metsästäjäryhmiä.[15] Noin 2 200 vuotta sitten eräät san-ryhmät nykyisen Botswanan pohjoisosissa kesyttivät ensimmäiset kotieläimet ja alkoivat liikkua kohti etelää. Heidän luomaansa uutta sosioekonomista järjestelmää on antropologien piirissä kutsuttu khoikhoi-metsästäjäpaimentolaisuudeksi.[16]

Bantukieliä puhuvaa väestöä alkoi saapua Itä-Afrikasta nykyisen Transvaalin alueelle 300-luvulla. Nguni-tsongat asuttivat 1500-luvulla suurta osaa nykyisestä Etelä-Afrikasta, kuten Natalin rannikkoalueita, ja sotho-tswanat Oranje- ja Vaaljoen yhtymäkohdan pohjoispuolta. Maan eteläisimpään osaan he eivät kuitenkaan levittäytyneet, vaan siellä asuivat edelleen ainoastaan khoikhoi- ja san-kansat, ja alue oli hyvin harvaan asuttua. 1700-luvulle tultaessa nguni-tsongat olivat jakautuneet lukuisiin pienempiin etnisiin ryhmiin, kuten zuluihin, xhosiin ja swazeihin.[17]

Siirtomaakausi

muokkaa
Pääartikkeli: Etelä-Afrikan siirtomaahistoria

Ensimmäiset buurit asettuivat Hyväntoivonniemelle nykyisen Kapmaan alueelle vuonna 1652. Siirtokunnan väkiluku kasvoi vuosisadan loppuun mennessä 15 000:een, ja sen pinta-ala laajeni vielä nopeammin. Monet siirtokuntalaiset muuttivat myös sanien ja khoiden asuttamaan sisämaahan. Siirtolaiset kahakoivat jatkuvasti ympäröivien afrikkalaisheimojen kanssa. Vuosien 1785–1795 välisenä aikana näissä kahakoissa kuoli 2 000 san-heimoon kuulunutta miestä ja naista sekä lisäksi 700 joutui orjuuteen.[18]

Vuonna 1795 britit valloittivat Kapmaan strategiseksi tukikohdaksi ranskalaisia vastaan hallitakseen meritietä itään.[19]

 
Voortrekkerien leirin rekonstruktio Blood Riverin varrella.
 
Shaka 1824
 
Etelä-Afrikan lippu 1928–1994

Vuosina 1835–1843 noin 12 000 buuria lähti Suurelle vaellukselle kohti pohjoista. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat, xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan. Voortrekkerien mielestä brittihallinto ei ollut tarjonnut turvaa xhosia vastaan, vaan se oli edistänyt musta- ja valkoihoisten välistä tasa-arvoa ja kieltänyt orjakaupan Kapmaassa.[20][21][22]

1700-luvun lopulla pohjoisten ngunien keskuudessa syntyi liiallisesta väestönkasvusta ja kaupallisen kilpailusta johtuvia poliittisia levottomuuksia. Ngunien väliset etniset yhteenotot johtivat uudenlaisen sotilaallisen ja hallinnollisen järjestelmän syntymiseen. "Mustaksi Napoleoniksi" kutsutun Shaka Zulun johdolla syntyikin vahva zuluvaltio.[23] 1820-luvun puoleen väliin mennessä Shaka hallitsi jo yli 100 000 ihmisen valtakuntaa, ja hänen armeijassaan oli 40 000 miestä.[24]

Shakan valloituksia pakoon lähti suuri joukko väestöä, joka muodosti niin sanotun mfecaneliikkeen (suom. hajoaminen) ja jonka vaikutukset tuntuivat Keski- ja Itä-Afrikassa saakka. Eri banturyhmien valtiollinen kehitys nopeutui, ja Afrikkaan syntyi useita uusia kuningaskuntia, kuten Ndebele ja Gaza sekä edelleen olemassa olevat Besotho (nykyinen Lesotho) ja Swazi (nykyinen Swazimaa).[23] Mfecanen aikainen sekasorto mahdollisti myös buurien levittäytymisen pohjoisemmaksi 1830-luvulta alkaen ja loi pohjan apartheidin aikana esitetylle myytille buurien muuttamisesta "tyhjään maahan".[19]

Buurisodat

muokkaa
Pääartikkelit: Buurisodat ja Etelä-Afrikan unioni

Britit liittivät Transvaalin pakolla siirtokuntaansa 1877. Buurit protestoivat pakkoliittämistä nousemalla kapinaan 1880 joulukuussa. Majuba Hillin taistelussa useisiin pieniin ryhmiin jakautuneet buurijoukot löivät brittiläiset joukot, jotka kärsivät kovia tappioita. William Gladstonen johtama brittihallitus katsoi sodan menetetyksi ja allekirjoitti aselevon 6. maaliskuuta. Lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1881. Buureille myönnettiin itsehallinto Transvaalissa brittien valvonnassa.lähde?

Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymän Witwatersrandista ("Randi") harjanteelta. Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Afrikaanerit hermostuivat uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä äänestysoikeuden. Transvaal antoi vuonna 1899 uhkavaatimuksen, joka johti sotaan. Oranje liittyi tuolloin Transvaaliin. Hyvin alkaneesta sissisodasta huolimatta buurit joutuivat vuonna 1902 antautumaan brittijoukoille. Kärsimästään tappiosta huolimatta he onnistuivat säilyttämään oman kielensä ja kulttuurinsa ja kykenivät saamaan poliittista vaikutusvaltaa paikallisissa asioissa. Neuvoteltu rauhansopimus oli ennen kaikkea kuitenkin brittien ja buurien pragmaattinen liitto paikallista afrikkalaista väestöä vastaan.[25].

Etelä-Afrikan unioni syntyi 31. toukokuuta 1910 neljän Ison-Britannian siirtomaan (Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion) yhdistyessä uudeksi itsenäiseksi brittiläiseksi dominioksi. Maan ensimmäisiä keskeisiä poliittisia kysymyksiä olivat Lounais-Afrikan (nykyinen Namibia) siirtyminen Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan ja mustien ja valkoisten välisen aseman järjestäminen maan kaupungeissa.[26] Hallitus pyrki ratkaisemaan näitä kysymyksiä vuoden 1911 kaivos- ja työlailla (Mines and Works Act), joka kielsi afrikkalaisilta suurimman osan korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille.[27]

Vuonna 1931 Etelä-Afrikka sai Westminsterin säädöksellä lopullisesti itsenäisen valtion aseman, mutta jäi edelleen Kansainyhteisön jäseneksi. Vuonna 1961 maa erosi Kansainyhteisöstä, mutta liittyi siihen takaisin vuonna 1994.

1930-luvun aikana afrikaanerinationalismiksi kutsuttu etnonationalistinen ideologia voimistui, ja sen keskeiseksi toteuttajaksi nousi Kansallispuolueesta eronnut Daniel François Malanin perustama Puhdasoppinen kansallispuolue (afrikaansiksi Gesuiverde Nasionale Party, GNP).[28] Toisen maailmansodan alla afrikaanerit ajautuivat riitaan Etelä-Afrikan osallistumisesta sotaan. Vuonna 1939 pääministeriksi noussut Jan Smuts vei maan kuitenkin sotaan Ison-Britannian rinnalle.[28]

Apartheid

muokkaa
Pääartikkeli: Apartheid
 
Kyltti Durbanin hiekkarannalla vuonna 1989. Sen mukaan ainoastaan valkoiset voivat käyttää rantaa.

Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1948 vaaleihin uudelleen yhdistynyt kansallispuolue lähti kampanjoimaan uuden apartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita, kuten Swart gewar (musta vaara) ja Die kaffer op sy plek (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla.[29]

Apartheid-järjestelmä kehitettiin 1950-luvun aikana säätämällä lukuisia eri lakeja. Nämä lait liittyivät yleensä johonkin akuuttiin valkoista ylivaltaa uhanneeseen tilanteeseen, eikä niiden yhteisvaikutuksia ollut mietitty. Tämän vuoksi lait aiheuttivat lukuisia ei-toivottuja vaikutuksia ja ristiriitoja, jotka alkoivat yhä enemmän ilmetä 1960-luvun kuluessa. Esimerkiksi bantuopetuksen tarkoituksena oli tuottaa kuuliaisia afrikkalaisia työläisiä, jotka oli opetettu uskomaan, etteivät he ansainneet yhteiskunnassa kuin palvelijan roolin. Sen sijaan se tuottikin nuoria aktivisteja, jotka ymmärsivät, ettei heillä ollut mitään menetettävää vastustaessaan hallitusta väkivaltaisesti.[30] Apartheid-järjestelmän keskeinen piirre oli niin sanottu "suurapartheid". Siinä eri roturyhmille pyrittiin luomaan omat itsenäiset kotimaansa, joissa niiden oli määrä "kehittyä itsenäisesti". Etelä-Afrikkaan perustettiin kymmenen mustien kotimaata eli bantustania. Myös asuinalueet, rakennukset, palvelut ja julkiset tilat luokiteltiin rotujen mukaan. Muualla Etelä-Afrikassa mustien asuinpaikat ja työpaikat määrättiin tarkasti ja heillä tuli olla passi. Bantustanit olivat elinkelvottomia, ja yli puolet Etelä-Afrikan mustista asui niiden ulkopuolella rotusorrosta huolimatta. Silti 1970-luvulta lähtien niitä yritettiin itsenäistää. Ensimmäisenä niistä Transkei julistettiin itsenäiseksi vuonna 1976, sittemmin Bophuthatswana, Venda ja Ciskei. Käytännössä niiden itsenäisyys ei toteutunut, eikä minkään niistä itsenäisyyttä tunnustanut yksikään muu valtio kuin Etelä-Afrikka.[31][32]

Etelä-Afrikka erotettiin rotusortopolitiikan takia Yhdistyneistä kansakunnista vuonna 1974. Se hyväksyttiin jäseneksi uudestaan vuonna 1994.[33]

Apartheidin päättyminen

muokkaa
Pääartikkelit: Apartheid-järjestelmän purkaminen ja Etelä-Afrikka apartheidin jälkeen

ANC:n ja muiden järjestöjen vastarinta apartheid-politiikkaa kohtaan kasvoi vuosikymmenien aikana, ja lopulta maa ajautui pattitilanteeseen, jossa musta oppositio ei kyennyt voimatoimin kaatamaan valkoista hallitusta, mutta hallitus ei myöskään onnistunut hävittämään oppositiota. Vuonna 1989 maan presidentiksi noussut Frederik de Klerk katsoi, että ulko- ja sisäpoliittinen tilanne vaati neuvottelujen aloittamista apartheidia vastustaneiden järjestöjen kanssa. Hän uskoi, että neuvotteluteitse olisi mahdollista saavuttaa maan valkoisen väestön kannalta parempi lopputulos, jos ne käytäisiin hallituksen vielä ollessa suhteellisen vahvoilla sotilaallisesti.[34] Lähes kolme vuotta jatkuneiden neuvottelujen jälkeen eri osapuolten onnistui luoda sovitteluratkaisu vallanjaosta ja vaalien ajankohdasta. Neuvottelujen aikana poliittinen väkivalta maassa lisääntyi valkoisten, etupäässä afrikaanerinationalististen äärioikeistolaisten liikkeiden ja Inkatha-vapauspuolueen toiminnan vuoksi.

Vuonna 1993 maassa pidettiin vaalit, joihin saivat ensimmäistä kertaa osallistua kaikki etniset ryhmät. Vaaleissa maan johtoon nousi ANC:n johtama koalitio. ANC sai vaaleissa annetuista äänistä 62,7 %, joka jäi hiukan alle perustuslain muuttamiseksi vaaditusta 2/3 enemmistöstä. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 %:n kannatuksella. 9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi.[35] Maan kansalliskokouksen puhemieheksi valittiin Frene Ginwala.[36]

Vuonna 1995 kansallisen yhtenäisyyden hallitus nimitti Totuuskomission (engl. Truth and Reconciliation Commission, TRC) selvittämään apartheidin aikaisia rikoksia. Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia, ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan.[37] Totuuskomissiota pidetään yleisesti onnistuneena yrityksenä selvittää maan traumaattista poliittista historiaa.[38] Totuuskomission puheenjohtajana toimi vuoden 1984 Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon emeritusarkkipiispa Desmond Tutu.[39]

Apartheidin lakkaamisen jälkeenkään ero mustien ja valkoisten elintasossa ei ole kadonnut. Valkoisten elintaso vastaa teollisuusmaiden huippua mutta mustien tuskin Afrikan keskitasoa.[32]

Hallinto

muokkaa
 
Kansalliskokouksen istuntosali.

Etelä-Afrikka on perustuslaillinen demokratia, jolla on kolmiportainen hallintomalli ja itsenäinen oikeuslaitos. Hallinto on jakautunut kansalliseen, provinssi- ja paikallistasoon. Sekä koko maan että provinssien tasolla toimii myös perinteisten afrikkalaisten johtajien neuvoa-antavia elimiä. Maan kaksikamarinen parlamentti sijaitsee Kapkaupungissa. Kansalliskokous (engl. National Assembly) koostuu 350–400 vaaleilla valitusta edustajasta, jotka valitaan viisivuotiskausiksi. Kansalliskokouksessa eri poliittisten puolueiden paikkaluku on suhteessa puolueen vaaleissa saamaan äänimäärään.[40] Vuonna 2009 valitun parlamentin suurin ryhmä on ANC, joka sai 264 paikkaa. Demokraattisen puolueen (DA) edustajia oli 67, Kansankongressin (COPE) 30 ja Inkatha-vapauspuolueen 18.[2] Vuonna 2014 ANCin enemmistö pieneni mutta se on edelleen suurin puolue. Vastaavasti DA:n äänimäärä kasvoi. Kansankongressi menetti huomattavasti paikkoja.[41]

Parlamentin toinen kamari on Provinssien neuvosto (engl. National Council of Provinces), joka koostuu 54:stä pysyvästä jäsenestä ja 34:stä erityisdelegaatista. Jokainen maan provinssi lähettää neuvostoon 10 edustajaa, joista kuusi on pysyviä jäseniä ja 4 erityisdelegaatteja, joita johtaa provinssin päämies tai päämiehen nimittämä provinssin lakiasäätävän neuvoston jäsen. Neuvoston työskentelyyn saavat osallistua myös paikallishallinnon edustajat. He eivät kuitenkaan saa äänestää.[40]

Etelä-Afrikan valtionpäämies on presidentti, jonka Kansalliskokous valitsee keskuudestaan viideksi vuodeksi, korkeintaan kahdeksi peräkkäiseksi kaudeksi. Aikaisemmin presidentti oli lähinnä edustuksellinen ja seremoniallinen henkilö, mutta vuonna 1984, kun pääministerin virka lakkautettiin, presidentistä tehtiin hallituksen johtaja ja siten hänellä on merkittävä valta, mutta toisin kuin presidentit yleensä, hän on vastuussa parlamentille. Tämä tekee Etelä-Afrikan valtiomuodosta poikkeuksellisen. Hallitus koostuu presidentistä, varapresidentistä ja 25:stä ministeristä. Presidentti nimittää varapresidentin ja ministerit ja voi myös erottaa heidät. Vain kaksi ministeriä voidaan valita kansalliskokouksen ulkopuolelta.[40]

Lakiesityksiä kansalliskokoukselle voivat ehdottaa ministerit ja varaministerit tai kansalliskokouksen komitean jäsenet. Kansalliskokous voi käsitellä kaikkia lakialoitteita. Provinssien neuvostossa lakiehdotuksia voivat tehdä sen jäsenet tai komiteat, ja lait voivat liittyä vain tiettyihin perustuslain määrittelemiin asioihin. Kansalliskokouksen hyväksymät lakiehdotukset lähetetään provinssien neuvoston käsittelyyn, joka voi hylätä lain tai ehdottaa siihen muutoksia. Näissä tapauksissa kansalliskokouksen täytyy käsitellä laki uudelleen, ja se voi halutessaan ohittaa provinssien neuvoston 2/3:n enemmistöllä.[40]

Perustuslain muutokset vaativat 2/3:n enemmistön kansalliskokouksessa ja kuuden provinssin tuen provinssien neuvostossa. Perustuslain ensimmäisen luvun, jossa määritellään valtion perusarvot, muuttaminen vaatii 75 % enemmistön.[40]

Politiikka

muokkaa

Etelä-Afrikkaa on vuoden 1994 ensimmäisistä vapaista vaaleista lähtien hallinnut ANC:n johtama koalitio, jolla on enemmistö kansalliskokouksessa ja joka hallitsee kahdeksaa maan yhdeksästä provinssista. ANC on onnistunut kasvattamaan suosiotaan: vuoden 1994 vaaleissa sen kannatus oli 62,7 %, vuoden 1999 vaaleissa 66,35 % ja vuoden 2004 vaaleissa 69,69 %.[42] Maan parlamentissa on kuitenkin edustettuna 13 eri puoluetta.[43] Nelson Mandelan jätettyä politiikan ennen vuoden 1999 vaaleja maan presidentiksi nousi Thabo Mbeki, joka valittiin uudelleen vuonna 2004. Mbeki oli riidoissa entisen varapresidenttinsä Jacob Zuman kanssa, joka valittiin ANC:n johtoon joulukuussa 2007. 20. syyskuuta 2008 Mbeki suostui ANC-puolueen johdon vaatimuksesta eroamaan presidentin virasta ennen kautensa päättymistä[44], kun Mbekin Zumaa vastaan ajamat syytteet oli hylätty oikeudessa. Maan virkaatekevänä presidenttinä vuoden 2009 huhtikuussa pidettyihin vaaleihin asti toimi Kgalema Motlanthe[45], jonka jälkeen Zuma nousi maan johtoon.

Valtapuolue ANC valitsi joulukuussa 2017 uudeksi johtajakseen presidentti Jacob Zuman tilalle Cyril Ramaphosan.[46]

Jacob Zumaa syytettiin korruptiosta, ja kansalliskongressi päätti helmikuussa 2018 erottaa hänet, mutta hän vaati pitkää eroaikaa, johon taas kansalliskongressi ei suostunut.[47]

Helmikuussa 2018 Zuma joutui sitten eroamaan presidentin virasta ja hänen tilalleen Etelä-Afrikan tasavallan uudeksi presidentiksi valittiin Cyril Ramaphosa[48].

Toukokuun 2019 parlamenttivaaleissa ANC voitti ja se sai parlamenttiin ehdottoman enemmistön ja 57,5% annetuista äänistä. Tulos oli kuitenkin ANC:n heikoin vaalitulos demokraattisen Etelä-Afrikan historiassa.[49]

Uusi parlamentti valtuutti toukokuun 2019 vaalien jälkeen Ramaphosan jatkamaan presidenttinä seuraavan täyden viisivuotiskauden. [50]

Puolueita ja vaaleja

muokkaa

ANC:n tärkeimmät liittolaiset ovat olleet ammattiyhdistysliike COSATU ja Etelä-Afrikan kommunistinen puolue (SACP), joka on osallistunut maan parlamenttivaaleihin ANC:n ehdokaslistoilta. Liittolaisten välisiin suhteisiin muodostui 2000-luvun alussa jännitteitä, kun COSATU ja SACP vaativat suurempaa vaikutusvaltaa päätettäessä maan talouspolitiikasta.[51] Erimielisyydet johtivat vuoden 2008 syksyllä uuden puolueen, Congress of the People'n (COPE) perustamiseen, kun entisen presidentin Thabo Mbekin kannattajat erosivat ANC:stä.[52] Puolue haastoi ANC:n vuoden 2009 vaaleissa ohjelmalla, joka nojaa vahvaan talouskasvuun ja liike-elämän tukemiseen.[52] Puolue ilmoittaa olevansa sosiaalidemokraattinen ja kuuluvansa vasemmistoon.[53]COPE on myöhemmin kutistunut merkityksettömäksi pienpuolueeksi.[54]

Maan keskeiseksi oppositiopuolueeksi on noussut kesäkuussa 2000 perustettu Demokraattinen allianssi (DA), joka syntyi Demokraattisen puolueen ja Uuden kansallispuolueen liitosta. DA:n puheenjohtajana toimi kevääseen 2007 asti demokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tony Leon. DA on pyrkinyt kasvattamaan suosiotaan maan mustan väestön keskuudessa, mutta ei ole toistaiseksi onnistunut. Sen kannattajakunta tulee pääasiassa valkoisesta keskiluokasta.[51] Puolueen ensimmäinen mustaihoinen puheenjohtaja oli Mmausi Maimane. Toukokuun 2019 vaaleissa DA edelleen tuli parlamentin toiseksi suurimmaksi puolueeksi ANC:n säilyttäessä ehdottoman enemmistönsä. Lokakuussa 2019 puolueen sisäisten ristiriitojen johdosta Mmusi Maimane erosi puoluejohtajuudesta sekä myös puolueen jäsenyydestä. Taustalla oli puolueen aikaisemman valkoihoisen puheenjohtajan Helen Zillen paluu valta-asemiin.[55]

Etelä-Afrikan perinteinen mustien oppositiopuolue on ollut Inkatha-vapauspuolue, joka perustettiin vuonna 1975 ja sitä johti 44 vuotta Mangosutho Buthelezi, jonka seuraajaksi puolueen puheenjohtajana valittiin elokuussa 2019 Valenkosini Hlabisa.[56]

Etelä-Afrikan politiikka on vuoden 1994 jälkeen ollut maltillista. Valkoiset oikeistopuolueet, kuten konservatiivinen puolue ja avoimen rasistinen Afrikaner Weerstandsbeweging (AWB), ovat marginalisoituneet. Afrikaanerinationalistinen, buurien Volkstaatin perustamista ajava Vapausrintama plus ei myöskään ole onnistunut hankkimaan merkittävää kannatusta. Myös panafrikkalainen PAC on menestynyt vaaleissa huonosti.[51]

Maassa on ollut vuodesta 2004 lisääntyviä mielenosoituksia lähinnä paikallishallintoa vastaan. Osa niistä on ollut väkivaltaisia[57]. Levottomuudet johtuvat muun muassa peruspalvelujen, kuten veden ja asuntojen puutteesta sekä kasvavista tuloeroista rikkaiden ja köyhien välillä[58]

 
Cyril Ramaphosa (presidentti 2018–)

Parlamenttivaaleissa toukokuussa 2019 ANC sai 230 paikkaa, DA 84 paikkaa, EFF 44 paikkaa ja Inkatha 14 paikkaa. ANC ja DA menettivät kumpikin paikkoja, mutta siis ANC:n ehdoton enemmistö parlamentissa säilyi edelleen. Kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi tuli Julius Maleman johtama radikaali ja äärivasemmistolainen EFF (Economic Freedom Fighters), joka oli eniten kannatustaan vaaleissa lisännyt puolue. Taannoinen merkittävin oppositiopuolue Inkatha sai 14 paikkaa ja COPE kuihtui taas aivan merkityksettömäksi.[59]

Vapauksien kehitys

muokkaa

Freedom Housen vuoden 2022 raportin mukaan Etelä-Afrikka on eräs harvoja Afrikan vapaita maita. Raportin mukaan Etelä-Afrikka on perustuslaillinen demokratia. Apartheidin päättymisestä vuonna 1994 lähtien sitä on pidetty maailmanlaajuisesti ihmisoikeuksien puolustajana ja Afrikan mantereen johtajana. Kuitenkin raportteja hallituksen virkamiesten korruptiosta tulee usein esiin, ja viime vuosina hallitsevaa Afrikan kansalliskongressia (ANC) on syytetty valtion instituutioiden heikentämisestä korruptoituneiden virkamiesten suojelemiseksi ja valtansa säilyttämiseksi, kun sen tukipohja on alkanut heiketä. Sukupuoleen perustuva väkivalta on vakava haaste.[60]

Ulkopolitiikka

muokkaa

Apartheid-hallinnon aikana Etelä-Afrikan ulkopolitiikan keskeisin tavoite oli puolustaa ja suojella valkoisten ylivaltaa ylläpitävää poliittista järjestelmää. Tämän politiikan seurauksena maa joutui syrjään kansainvälisestä politiikasta ja päätyi lopulta niin sanottuun "eristyksen diplomatiaan". Etelä-Afrikka erotettiin rotusortopolitiikan takia Yhdistyneistä kansakunnista (YK) vuonna 1974. Vuoden 1994 vaalien jälkeen tilanne muuttui, maa hyväksyttiin YK:n jäseneksi ja se otti keskeisen roolin Afrikan politiikassa. Mandelan mukaan uuden ulkopolitiikan luominen oli avainasemassa uuden ja vauraan maan rakentamisessa.[33][61]

Etelä-Afrikan uusi ulkopolitiikka korostaa Afrikan mantereen merkitystä ja Etelä-Afrikan keskeisyyttä maanosan poliittisessa ja taloudellisessa tulevaisuudessa. Thabo Mbekin hallinto on toteuttanut tätä politiikkaa muun muassa SADC:n (engl. Southern African Development Community) kautta. Maa liittyi myös vuonna 1994 Afrikan yhtenäisyysjärjestöön. Se on myös pyrkinyt aktiivisesti osallistumaan mantereen kriisien sovitteluun muun muassa Burundissa ja Zairessa. Vaikka Etelä-Afrikka on pyrkinyt kansainvälisesti edistämään ihmisoikeuksia ja demokratiaa, se on joutunut kuitenkin reaalipoliittisista syistä tinkimään idealismistaan. Se ei esimerkiksi ole halunnut sekaantua Zairen ja Nigerian kriiseihin turvatakseen hyvät suhteensa näihin maihin ja on tunnustanut kommunistisen Kiinan Taiwanin sijaan taloudellisista syistä.[61] Etelä-Afrikkaa arvosteltiin haluttomuudesta puuttua Zimbabwen pahenevaan kriisiin ja ex-presidentti Robert Mugaben hallintoon.[62]

Provinssit

muokkaa
 
Kartta, jossa Etelä-Afrikan provinssit ja piirikunnat (numeroituina).
  Pohjois-Kap
   Luoteismaakunta
  Gauteng
  Limpopo
  Mpumalanga
  KwaZulu-Natal
  Itä-Kap
  Vapaavaltio
  Länsi-Kap
Pääartikkeli: Etelä-Afrikan provinssit

Ennen vuotta 1994 Etelä-Afrikassa oli Etelä-Afrikan unionin mukaiset neljä provinssia: entisten buuritasavaltojen alueista muodostetut Transvaalin provinssi ja Oranjen vapaavaltion provinssi sekä vanhoista brittien siirtokunnista muodosteut Natalin provinssi ja Kapmaan provinssi. Suurapartheid-politiikan perusteella maahan perustettiin lisäksi kymmenen mustien "kotimaata" eli bantustania.[63]

Apartheidin jälkeen bantustanit liitettiin takaisin Etelä-Afrikkaan ja maa jaettiin yhdeksään uuteen provinssiin: Itä-Kap, Vapaavaltio , Gauteng, KwaZulu-Natal, Limpopo, Mpumalanga, Pohjois-Kap, Luoteismaakunta ja Länsi-Kap. Provinssit ovat kooltaan hyvin erilaisia: Pienin mutta tiheästi asuttu Gauteng on pinta-alaltaan vain noin 17 000 km² ja suurin, kuiva sekä harvaan asuttu Pohjois-Kapissa noin 362 000 km². Pinta-alaltaan kolmanneksi pienimmässä provinssissa KwaZulu-Natalissa asuu eniten ja Gautengissa toiseksi eniten ihmisiä. Provinssit eroavat myös kielellisesti. Itä-Kapin väestöstä noin 80 % puhuu xhosaa ja KwaZulussa yhtä suuri osuus puhuu zulua. Afrikaans on puhutuin kieli Kapkaupungissa ja sen ympäristössä.[63]

Jokaisella provinssilla on oma aluehallinto, jossa lakiasäätävää valtaa käyttää parlamentti ja toimeenpanovalta on toimeenpanevalla neuvostolla ja provinssin päämiehellä. Provinssien parlamenttien koko vaihtelee 30:stä 50:een henkeen, ja jäsenet valitaan viisivuotiskausiksi. Provinssin päämiehen toimikaudet on rajattu kahteen. Päämies nimittää toimeenpanevan neuvoston jäsenet, jotka toimivat provinssin hallituksena.[63]

Provinssi Aikaisemmat provinssit ja bantustanit Pääkaupunki pinta-ala (km²) väkiluku (2001)
Itä-Kap Kapmaa, Transkei, Ciskei Bhisho 169 580 6 436 761
Vapaavaltio Oranjen vapaavaltio, QwaQwa Bloemfontein 129 480 2 706 776
Gauteng Transvaal Johannesburg 17 010 8 837 172
KwaZulu-Natal Natal, KwaZulu Pietermaritzburg 92 100 9 426 018
Limpopo Transvaal, Venda, Lebowa, Gazankulu Polokwane 123 900 5 273 637
Mpumalanga Transvaal, KwaNdebele, KaNgwane, Bophuthatswana, Lebowa Nelspruit 79 490 3 122 994
Pohjois-Kap Kapmaa Kimberley 361 830 822 726
Luoteismaakunta Transvaal, Kapmaa, Bophuthatswana Mafikeng 116 320 3 669 349
Länsi-Kap Kapmaa Kapkaupunki 129 370 4 524 335
Yhteensä 1 219 080 44 819 768

Puolustusvoimat

muokkaa
 
Puolustusvoimien tunnus.

Etelä-Afrikan kansalliset puolustusvoimat (engl. South Africa National Defence Force, SANDF) koostuvat neljästä aselajista: maavoimista, ilmavoimista, merivoimista sekä lääkintäpalveluista. Puolustusvoimien päämaja sijaitsee Pretoriassa. Presidentti nimittää puolustusvoimien komentajan jostain neljästä aselajista, ja tämän esimiehenä toimii puolustusministeri.[64]

1990-luvun puolessa välissä maan armeija koostui 95 000:sta entisen Etelä-Afrikan puolustusvoimain (engl. South Africa Defence Force) ja bantustanien puolustusvoimien sotilaasta ja 27 000:sta entisten vastarintaliikkeiden taistelijasta. Näiden joukkojen integroimisesta syntyivät maan uudet kansalliset puolustusvoimat.[64] Vuoteen 2001 mennessä puolustusvoimien uudelleenorganisointi oli saatu päätökseen, ja puolustusvoimiin jäi 87 000 virkaa.[65]

Etelä-Afrikan puolustusmenot lähes kymmenkertaistuivat vuosien 1975–1989 välisenä aikana noin 1 miljardista randista 9,4 miljardiin randiin. Dollareilla mitattuna ne pysyivät kuitenkin kutakuinkin vakiona. Puolustusmenot olivat 1980-luvulla keskimäärin 16,4 % valtion menoista. 1990-luvun puoleen väliin tultaessa puolustusmenot olivat laskeneet jo alle 3 %:iin bruttokansantuotteesta ja alle 10 %:iin valtion menoista.[66]

Ydinase

muokkaa

Tiedustelutietojen perusteella tiedetään apartheid-hallinnon tehneen 1970-luvulla ydinaseyhteistyötä Israelin kanssa. Yhdysvaltojen viranomaisten mukaan sen keskustiedustelupalvelulla CIA:lla on todisteet Israelin ja Etelä-Afrikan laajasta yhteistyöstä ohjus- ja rakettiteknologian alalla. CIA:n tietojen mukaan kesäkuussa vuonna 1980 Israel ja Etelä-Afrikka toteuttivat myös yhteisen ydinkokeen. Ennen koetta Etelä-Afrikassa oli vieraillut suuri joukko israelilaisia ydinfyysikoita, insinöörejä ja sotilasvirkailijoita. Sekä Israel että Etelä-Afrikka kielsivät väitteet.[67]

Vuonna 1975 P. W. Botha allekirjoitti Israelin puolustusministerin Shimon Peresin kanssa salaisen sotilasyhteistyösopimuksen. Israel vei Etelä-Afrikkaan aseita vuosien 1974–1993 välisenä aikana vuosittain 600 miljoonan dollarin arvosta, mikä teki Etelä-Afrikasta Israelin toiseksi tai kolmanneksi suurimman kauppakumppanin. Sasha Polakow-Suranskyn mukaan asekaupan kokonaisarvo ajanjakson aikana oli yli 10 miljardia dollaria. Etelä-Afrikka toimitti Israeliin 500 tonnia uraania sen ydinaseohjelmaa varten ja vastavuoroisesti Israel myi Etelä-Afrikalle 30 grammaa tritiumia neutronipommin rakentamiseksi. Syyskuussa 1979 maat suorittivat yhteistyössä ydinkokeen Etelä-Atlantilla.[68]

Etelä-Afrikka luopui myöhemmin ydinaseohjelmasta ja liittyi pienen ydinasevarastonsa tuhottuaan ydinsulkusopimukseen vuonna 1991.

Koulutus

muokkaa
 
Kapkaupungin yliopiston rakennuksia.

Vuonna 2012 Etelä-Afrikassa oli noin 12,4 miljoonaa opiskelijaa, 425 000 opettajaa ja 25 800 koulua. Neljä prosenttia opiskelijoista kävi yksityiskoulua. Valtion rahoittamissa kouluissa opettaja-oppilassuhde on noin 30,4 oppilasta opettajaa kohden.[69]

Etelä-Afrikan koulujärjestelmä (engl. National Qualifications Framework, NQF) koostuu kolmesta oppiasteesta: perusopetus ja -koulutus, jatko-opinnot ja -koulutus sekä korkein opetus ja koulutus. Kouluopetus kestää 13 vuotta 0-luokasta kolmanteentoista luokkaan, joista perusopetukseen kuuluvat luokat 0–9. Kaikki 7–15-vuotiaat ovat oppivelvollisia. Jatko-opetus ja -koulutus tapahtuu luokilla 10–12 ja sisältää myös ammatteihin ohjaavaa koulutusta, jota tarjoavat muun muassa tekniset oppilaitokset ja yksityiset koulut. Korkeimpaan opetukseen kuuluvat yliopisto-opinnot ja -jatko-opinnot aina tohtorintutkintoon asti. Etelä-Afrikassa on 23 valtion rahoittamaa korkeakoulua, joissa opiskeli vuonna 2010 noin 900 000 opiskelijaa. Eteläafrikkalaiset yliopistot saavat rahoitusta valtiolta, mutta ovat autonomisia.[69] Yliopistoista korkeatasoisimpiin kuuluvat Kapkaupungin yliopisto, KwaZulu-Natalin yliopisto, Stellenboschin yliopisto ja Witwatersrandin yliopisto.

Koulutuksen osuus valtion menoista on lähellä 20 %:a. Mittavalla rahoituksella on pyritty korjaamaan 40 vuoden apartheid-hallinnon aiheuttamia vahinkoja. Apartheidin aikana Etelä-Afrikan koulujärjestelmä oli räikeän epäoikeudenmukainen. Valkoisen Etelä-Afrikan koulut olivat länsimaista tasoa, ja koulutus niissä oli ilmaista ja pakollista. Mustien kouluista 30 %:ssa ei ollut sähköä, 25 %:sta puuttui vesijohto ja vain puolessa oli viemäröinti. Kolmasosa mustien koulujen opettajista oli epäpäteviä. Mustille, intialaisille ja värillisille koulutus myös maksoi eikä ollut pakollista. Hallitus käytti mustien koulutukseen 1970-luvulla varoja henkeä kohden vain 10 % valkoisiin koululaisiin käytetyistä varoista.[70] Alkuasukasasian ministerin Hendrik Verwoerdin mukaan afrikkalaisille tuli opettaa heidän omaa kulttuuriperinnettään, ja koulujärjestelmän "tulee valmentaa ja opettaa ihmisiä heidän elämänsä mahdollisuuksien mukaisesti". Hallitus sääteli bantukoulutuksen sisältöä, ja koulukirjat sisälsivät yleisesti sellaisia lauseita kuin "Kafferi on varastanut veitsen, tämä kafferi on laiska".[71]

Koulutuksen kannalta vaikeimmat ongelmat ovat keskittyneet köyhälle maaseudulle erityisesti Itä-Kapin ja KwaZulu-Natalin provinssien alueella. Vauraampien Gautengin ja Länsi-Kapin koulut ovat yleensä paremmin varusteltuja. Lukutaidottomia yli 15-vuotiaista on noin 18 % (noin 9 miljoonaa ihmistä). Valkoisista 58,5 % ja intialaisista 51 % etenee korkeakouluun, kun vastaava osuus värillisistä on 14,3 % ja mustasta väestöstä on 12 %.[69]

Väestö

muokkaa
Väestötiedot
vuonna 2007[72]
 
Väestönkasvu −0,46 %
Syntyvyys 17,94 / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus 22,45 / 1 000 henkilöä
Elinajanodote 42,45
Lapsikuolleisuus 54,99 / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto −0,08 / 1 000 henkilöä
HIV:n levinneisyys
aikuisväestössä		 21,5 %
Lukutaitoisia 86,4 % väestöstä
Ikärakenne
Mediaani-ikä 24,3 vuotta
0–14-vuotiaat 29,1
15–64-vuotiaat 65,5
65 vuotta täyttäneet 5,4

79,2 % eteläafrikkalaisista on mustia, jotka jakautuvat useisiin eri kansoihin ja heimoihin. Valkoiset, joita on 8,9 % (n. 4,6 miljoonaa), ovat lähinnä hollantilaisten, ranskalaisten, saksalaisten ja brittien siirtolaisten jälkeläisiä. Valkoisista puhuu äidinkielenään afrikaansia yli 2,7 miljoonaa (n. 61 % valkoisista). Sekarotuisiin kuuluu 8,9 prosentin osuus värillisiä, jotka ovat 1600–1800-luvuilla maahan tuotujen orjien, alkuperäisten xhosien ja hollantilaisten uudisasukkaiden jälkeläisiä. Aasialaiset polveutuvat pääasiassa intialaisista sokeriplantaaseille tuoduista työläisistä, ja heitä on 2,5 % lähinnä KwaZulu-Natalin provinssissa ja nykyisin entistä enemmän Pretoria-Johannesburgin alueella Gautengin provinsissa. Rotuluokkansa ilmoittamatta jättäneitä on 0,5 %.[72] Suurimmat mustat kansat ovat zulut (21 %), xhosat (17 %) ja sothot (15 %).[73]

Vaikka rotuerottelun aika maassa päättyi 1990-luvun alkupuolella, se on jättänyt vahvan jäljen maan väestöön. Työn ja tulojen kuten myös väestön etninen rakenne ja asuinalueet noudattavat edelleen pitkälti apartheidin aikaisia rajoja.[74] Myöskään ihonvärien varallisuusero ei ole kadonnut: valkoisten varallisuus vastaa teollisuusmaiden huippua mutta mustien tuskin Afrikan keskiarvoa.[32]

Etelä-Afrikan väestö provinsseissa 2011

2011 Länsi-Kap Itä-Kap Pohjois-Kap Vapaavaltio KwaZulu-Natal Luoteismaakunta Gauteng Mpumalanga Limpopo
Valkoiset 915 053 310 450 81 246 239 026 428 842 255 385 1 913 884 303 595 139 359
Värilliset 2 840 404 541 850 461 899 83 844 141 376 71 409 423 863 36 611 14 415
Aasialaiset 60 761 27 929 7 827 10 398 756 991 20 652 356 574 27 917 17 881
Mustat 1 912 547 5 660 230 576 986 2 405 533 8 912 921 3 152 063 9 493 684 3 662 219 5 224 754
Tuntematon 93 969 21 595 17 903 6 790 27 170 10 444 84 527 9 597 8 459
2011 WC EC NC FS KZN NW GP MP LP Väkiluku yhteensä Koko maa
Valkoiset 15,7 % 4,7 % 7,1 % 8,7 % 4,2 % 7,3 % 15,6 % 7,5 % 2,6 % 4 586 838 8,9 %
Värilliset 48,8 % 8,3 % 40,3 % 3,1 % 1,4 % 2,0 % 3,5 % 0,9 % 0,3 % 4 615 401 8,9 %
Aasialaiset 1,0 % 0,4 % 0,7 % 0,4 % 7,4 % 0,6 % 2,9 % 0,7 % 0,3 % 1 286 930 2,5 %
Mustat 32,8 % 86,3 % 50,4 % 87,6 % 86,8 % 89,8 % 77,4 % 90,4 % 96,7 % 41 000 938 79,2 %
Tuntematon 1,6 % 0,3 % 1,6 % 0,2 % 0,3 % 0,3 % 0,7 % 0,2 % 0,2 % 280 454 0,5 %
Väkiluku yhteensä 5 822 734 6 562 053 1 145 861 2 745 590 10 267 300 3 509 953 12 272 263 4 039 939 5 404 868 51 770 560 100,0 %

Maasta- ja maahanmuutto

muokkaa

Vaikka Etelä-Afrikka rajoittaa maahan otettavien siirtolaisten määrää turvatakseen omien, erityisesti vähemmän koulutettujen kansalaistensa työllistymisen, on siirtolaisuus maahan kasvanut tasaisesti. Vuonna 2003 maahan muutti 10 500 ihmistä, mikä merkitsi 39 %:n kasvua edellisestä vuodesta. Suurimmat siirtolaisryhmät olivat nigerialaiset ja britit.[75]

Virallisen siirtolaisuuden lisäksi Etelä-Afrikassa arvioidaan olevan 2–8 miljoonaa laitonta siirtolaista. Laittoman siirtolaisuuden tärkeimpänä syynä on maan lähialueita nopeampi talouskasvu. Etelä-Afrikkaan saapuu laittomia siirtolaisia erityisesti Mosambikista, Lesothosta, Angolasta ja Zimbabwesta. Ilmiötä ovat voimistaneet myös Mosambikin ja Angolan sisällissodat, joiden seurauksena miljoonia ihmisiä on joutunut pakolaisiksi. Laiton siirtolaisuus on vaikeuttanut maan hallituksen pyrkimyksiä parantaa kansalaistensa elinoloja. Siirtolaiset ovat myös vaikeuttaneet maan aids-tilannetta ja lisänneet rikollisuutta.[76]

Monet eteläafrikkalaiset ovat myös päätyneet muuttamaan ulkomaille. Etelä-Afrikasta ei ole olemassa luotettavia tilastoja maahanmuutosta, mutta noin erään laskelman mukaan 800 000 valkoista neljästä miljoonasta on muuttanut pois Etelä-Afrikasta vuoden 1995 jälkeen. On arveltu, että lähtijöistä suurempi osa olisi brittejä, joista monilla on Ison-Britannian ja Etelä-Afrikan kaksoiskansalaisuus kuin afrikaanereita.[77] Myös mustat, värilliset ja intialaiset ovat halukkaita lähtemään. Kahdentoista vuoden aikana mustien yliopistotutkinnon suorittaneiden määrä on kasvanut 361 000:sta 1,4 miljoonaan vuodessa ja samalla maasta muuttohalukkaiden määrä on kaksinkertaistunut. Keskeisimpänä maastamuuton vaikuttimena erityisesti valkoisen väestön piirissä, joka edelleen omistaa valtaosan maan varallisuudesta, on rikollisuus.[78] Maastamuuton keskeinen vaikutin on myös Euroopan ja Pohjois-Amerikan koulutetulle työvoimalle tarjoama korkeampi tulotaso.[75] Suuria maastamuuttoaaltoja tapahtui myös vuosina 1977 ja 1986. Eniten ihmisiä on muuttanut Isoon-Britanniaan. Tämä aivovuodoksi kutsuttu trendi on koettu ongelmaksi, koska maasta on esimerkiksi muuttanut lähes 17 000 korkeasti koulutettua, joka on noin 1 % maan koko teknologiatyövoimasta.[75]

Uskonnot

muokkaa
Eri uskontojen kannattajamäärät ja suhteelliset osuudet Etelä-Afrikassa.[79]
Uskonto Jäsenmäärä Suhteellinen osuus (%)
Kristinusko 29 684 861 73,52 %
Afrikkalaiset heimouskonnot 6 056 487 15 %
Uskonnottomat/muut 3 262 428 8,08 %
Islam 585 460 1,45 %
Hindulaisuus 504 707 1,25 %
Bahailaisuus 201 883 0,5 %
Juutalaisuus 68 640 0,17 %
Buddhalaisuus: 12 113 0,03 %

Valtaosa eteläafrikkalaisista on kristittyjä. Suurin kristillinen kirkko on Siionin kristityt (engl. Zion Christian Church), johon kuuluu 11,1 % väestöstä. Siionin kristillisyys on eteläafrikkalainen, erityisesti zulujen ja swazien suosima protestanttinen kristillinen kirkko, jonka juuret ovat lähetystyössä ja joka sai alkuvaiheessa paljon vaikutteita yhdysvaltalaiselta Christian Catholic Apostolic Churchilta. Kirkolle tunnusomaisia piirteitä ovat ihmeparantuminen ja kielilläpuhumisen karismaattinen lahja.[72][80]

Helluntaiseurakuntiin kuuluu 8,2 %, katoliseen kirkkoon 7,1 % ja metodisteihin 6,8 %. Afrikaanerien pääuskonto on reformoitu kirkko. Niin sanottuihin afrikaanerikirkkoihin kuuluvat Nederduitse Gereformeerde Kerk, Nederduitse Hervormde Kerk ja Gereformeerde Kerk.[81] Anglikaaniseen kirkkoon kuuluu 3,8 % ja muihin kristillisiin yhteisöihin 36 % väestöstä. Muslimeja on 1,5 % ja mihinkään järjestäytyneeseen uskontoon kuulumattomia 15,1 %.[72] Suurin osa näistä harjoittaa perinteisiä afrikkalaisia uskontoja, joille yhteinen piirre on esi-isien kunnioitus. Monet ihmiset myös yhdistävät kristillisiä ja perinteisten uskontojen perinteitä.[82]

Tärkeä eteläafrikkalaisen kristillisyyden piiristä noussut teologinen liike on maan vapautuksen teologian kaltainen musta teologia. Se sai alkunsa 1970-luvun puolessa välissä vastauksena apartheidiin ja dialogista latinalaisamerikkalaisen esikuvansa kanssa. Kontekstuaalinen teologia korostaa raamatullista oikeudenmukaisuuden tematiikkaa ja sen tärkeimpiä edustajia ovat maan mustien ja värillisten kirkot. Liike oli erityisen voimakas apartheid-hallinnon aikana, mutta on vaikuttanut myös vuoden 1994 jälkeen.[83]

 
SACC:n tunnus.

Etelä-Afrikan perustuslaki takaa uskonnonvapauden, ja oikeus toteutuu yleisesti myös käytännössä. Maassa ei ole virallista valtionuskontoa, vaikka kristityt ovat maan suurin uskonnollinen ryhmä. Keskeisissä asemissa hallinnossa olevat ihmiset kuuluvat useisiin eri uskontoihin, kuten kristinuskoon, islamiin ja juutalaisuuteen. Uskontojen väliset suhteet maassa ovat myös yleisesti hyvät, ja maassa on virallisia ja epävirallisia ekumeenisia yhteyksiä eri kirkkokuntien välillä. Suurin ekumeeninen järjestö on Etelä-Afrikan kirkkojen neuvosto (engl. South African Council of Churches, SACC), johon kuuluvat muun muassa metodistit, anglikaanit sekä eri luterilaiset ja presbyteerikirkot.[82]

Kielet

muokkaa
Vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan Etelä-Afrikassa äidinkielenä puhuttujen kielten osuudet väestöstä[72]
kieli osuus väestöstä
zulu 23,8 %
xhosa 17,6 %
afrikaans 13,3 %
pohjoissotho 9,4 %
englanti 8,2 %
tswana 8,2 %
sesotho 7,9 %
tsonga 4,4 %
muut kielet 7,2 %

Englanti on maan tärkein kaupan, tieteen, teknologian ja korkeakoulutuksen kieli ja myös eri kieliryhmien ylittävän kommunikaation pääkieli, koska sitä pidetään yleisesti "värittömänä" ja neutraalina lingua francana.[84] Arvioiden mukaan 45 % maan väestöstä osaa puhua englantia.[85]

Maan perustuslaki takaa 11 virallisen kielen tasavertaisen aseman. Viralliset kielet ovat afrikaans, englanti, ndebele, xhosa, zulu, pohjoissotho, sesotho, tswana, swati, venda ja tsonga. Maan perustuslaki mainitsee myös maassa puhutut maan alkuperäisväestön khoisanien puhumat khoin ja naman kielet, viittomakielen, arabian, saksan, kreikan, gudžaratin, heprean, hindin, portugalin, sanskritin, tamilin, telugun ja urdun. Näiden lisäksi maassa puhutaan muutamaa pidgin- ja kreolikieltä.[85]

Maan viralliset kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa merkittävästi ja esimerkiksi Etelä-Afrikassa puhuttu englanti sisältää paljon sanoja ja sanontoja afrikaansista, zulusta, namasta ja muista afrikkalaisista kielistä. Afrikkalaisia kieliä puhuvat ihmiset myös käyttävät puheessaan lukuisia englannin ja afrikaansin sanoja, kuten seuraava Sowetosta tallennettu zulunkielinen näyte osoittaa (afrikaansperäiset sanat lihavoitu, englanninkieliset kursiivilla):[85]

»I-Chiefs isidle nge-referee's optional time, otherwise ngabe ihambe sleg. Maar why benga stopi this system ye-injury time?»

Afrikaans on hollannista kehittynyt kieli, jota joskus nimitetään myös die Taaliksi (suom. Kieli).[86] Afrikaansia kutsuttiin alun perin Kapmaan hollanniksi, mutta afrikaanerinationalismin vallattua alaa se julistettiin vuonna 1925 englannin rinnalle maan viralliseksi kieleksi. Apartheid-hallinnon aikana hallitus pyrki aktiivisesti lisäämään sen käyttöä maassa, ja sen käyttöönotto koulujen toisena opetuskielenä sytytti vuonna 1976 Soweton mellakat. Afrikaansia puhuvat lähinnä afrikaanerit, värilliset ja osa mustasta väestöstä. Valtaosa kieltä äidinkielenään puhuvista ei ole enää eurooppalaistaustaisia.[85]

 
Etelä-Afrikan kielialueet. Alueet, joilla kieltä puhuu vähemmistö, on merkitty vaaleammalla värillä.
  swati
  zulu
  afrikaans
  Tswana
  eteläsotho
  tsonga
  venda
  xhosa
  pohjoissotho

Maan parlamentissa saa käyttää haluamaansa maan 11 virallisesta kielestä, ja siellä on tulkkipalvelu. Tosin osa virallisista kielistä on ainakin osittain keskenään ymmärrettäviä. Useissa yhteyksissä valtiovalta noudattaa kuuden kielen politiikkaa, jolloin keskenään ymmärrettäviksi katsottavat xhosa, zulu, swati ja ndebele yhdistetään nguni-ryhmään, tswana sekä sestotho ja pohjoissotho taas sotho-ryhmään. Tämän mukaisesti valtion viralliset asiakirjat edellytetään käännettäviksi englanniksi, afrikaansiksi, tsongaksi, vendaksi sekä yhdelle sotho-ryhmään ja yhdelle nguni-ryhmään kuuluvalle kielelle.[87]

Terveys

muokkaa
 
Aids-lääkitystä vaatineita mielenosoittajia Kapkaupungissa vuonna 2003.

Etelä-Afrikan terveydenhuoltojärjestelmä koostuu suuresta julkisesta ja pienemmästä, mutta nopeasti kasvavasta yksityisestä sektorista. Valtio tarjoaa ilmaiseksi perusterveydenhuoltoa, jolla on kuitenkin liian vähän resursseja ja työvoimaa. Yksityiset terveyspalveluja tuottavat yritykset palvelevat lähinnä maan keski- ja yläluokkaa, joista suurella osalla on yksityisiä terveysvakuutuksia (18 % väestöstä), sekä ulkomaalaisia, jotka hakevat huippuluokan palveluja kohtuullisella hinnalla. Suurin osa maan terveydenhuollon ammattilaisista (73 %) työskentelee yksityisellä sektorilla. Valtion osuus kaikista terveydenhuoltomenoista vuonna 2011 oli 49 %, jolla tuotettiin palvelut noin 85 %:lle väestöstä.[88]

Ennen vuotta 1994 maan terveydenhuoltojärjestelmässä vallitsi rotuerottelu, ja eri roturyhmillä oli kullakin omat sairaalat. Suurin osa sairaaloista sijaitsi valkoisten alueilla, eikä hallitus todellisuudessa pyrkinyt tarjoamaan terveydenhuoltopalveluita väestön enemmistölle. 2000-luvulla terveydenhuoltojärjestelmää on uudistettu niin, että se olisi tasa-arvoisempi ja palvelisi apua tarvitsevia.[88]

Vuoden 1994 jälkeisten poliittisten päätösten ansiosta Etelä-Afrikan lapsikuolleisuus on puolittunut. Rokotusohjelmien ja terveydenhuollon osuus valtion budjetista on noussut 45 %:iin ja esimerkiksi jo 85 % lapsista rokotetaan poliota ja tuhkarokkoa vastaan.[74] Peruspalveluja on viimeisen vuosikymmenen aikanamilloin? kohennettu rakentamalla vesijohtoverkostoa ja tuomalla sähkö yhä useampaan talouteen. Puhtaasta vedestä ja viemäröinnistä on pulaa erityisesti köyhillä asuinalueilla, mutta tilannetta pyritään parantamaan. Ahkera vesirakentaminen on tuonut alle kymmenessä vuodessa yli 10 miljoonalle ihmiselle puhdasta vettä. Myös käymälöitä on yhä useamman kotitalouden käytössä.[89]

AIDS

muokkaa

Maan terveydenhuoltojärjestelmää rasittavat AIDS ja muut köyhyyteen liittyvät sairaudet, kuten tuberkuloosi ja kolera, ja ne vaikeuttavat väestön terveyden yleistilan parantamista. Ylivoimaisesti suurin terveydellinen ongelma on AIDS, johon arvioidaan kuuden miljoonan eteläafrikkalaisen kuolevan seuraavan kymmenen vuoden aikanamilloin?. Terveysministeriön tutkimuksen mukaan noin 5,4 miljoonaa eteläafrikkalaista oli hiv-positiivisia vuonna 2011. Tämä vastaa yli 10 % väestöstä ja noin viidesosaa hedelmällisessä iässä olevista naisista. Hallitus ja lukuisat järjestöt ovat pyrkineet parantamaan tilannetta tiedottamalla ja tarjoamalla AIDSin uhreille terveys- ja sosiaalipalveluja sekä taloudellista apua. AIDS-epidemia on myös pahentanut maan tuberkuloositilannetta, koska hiv-positiiviset ovat muuta väestöä herkempiä tuberkuloositartunnalle.[88]

Etelä-Afrikan hivin hoito-ohjelma on saanut osakseen paljon arvostelua, sillä siellä on suurin hiv-tartuntojen määrä koko maailmassa. Maan hallitus suhtautui aluksi kielteisesti antiretroviraalilääkityksen antamiseen hiv-positiivisille ihmisille, ja siellä turvauduttiin yrttihoitoihin. Lääkehoito aloitettiin vasta vuonna 2004 kansalaisjärjestöjen painostuksesta. Vielä vuoden 2004 jälkeenkin lääkityksen käyttöönotto on ollut hidasta, ja vain 33 % viruksen kantajista sai lääkitystä vuonna 2006. Erityisen arvostelun kohteeksi on joutunut maan entinen presidentti Thabo Mbeki, jonka on katsottu pitävän AIDSin syynä pikemmin köyhyyttä kuin hi-virusta ja joka on keskustellut useiden hivin ja AIDSin yhteyden kieltävien toisinajattelijoiden kanssa.[90][91]

Etelä-Afrikalla on maailman suurin ARV-ohjelma. Vuonna 2011 ARV-lääkitystä sai 1,7 miljoonaa eteläafrikkalaista.[88]

Liikenne

muokkaa

Etelä-Afrikassa on vasemmanpuoleinen liikenne. Maan liikenneinfrastruktuuri on korkeatasoinen, ja monet eteläisen Afrikan maat käyttävät sitä hyödyksi ulkomaankaupassaan. Julkisella kuljetusyhtiöllä Transnet Limitedillä on keskeinen asema maan kuljetusmarkkinoilla. Se käsittelee vuosittain 180 miljoonaa tonnia juna- ja 2,1 miljoonaa tonnia maantierahtia.[92]

Pikkubussitaksit ovat tärkeä joukkoliikenteen muoto. Maan yli 127 000 pikkubussitaksia toteuttavat 65 prosenttia kaupunkien sisäisestä matkustajaliikenteestä ja merkittävän osan myös maaseudulla ja kaupunkien välisistä matkoista.[92] Maassa on yhteensä 20 638 km rautateitä, joista leveäraiteista (1,067 metrin raideleveys) on 20 324 ja kapearaiteista (0,61 m) 341 km. Rautateistä suuri osa on sähköistetty.[93] Johannesburgin lentokenttä on koko eteläisen Afrikan lentoliikenteen keskus. South African Airways on koko Afrikan suurin lentoyhtiö. Sillä on 503 eri lentokohdetta.[94]

Rikollisuus

muokkaa
 
Nopeaa kaupungistumista on pidetty yhtenä Etelä-Afrikan rikollisuusongelman syynä.

Rikollisuus alkoi lisääntyä Etelä-Afrikassa 1980-luvun puolessa välissä, ja kasvu voimistui 1990-luvun alkupuolella. Erityisen paljon maassa on lisääntynyt väkivaltarikollisuus. Rikollisuus ei kosketa kaikkia eteläafrikkalaisia samalla tavoin. Suurin riski joutua väkivaltarikollisuuden uhriksi on nuorilla ja köyhillä townshipien asukkailla. Virallisten tilastojen mukaan maassa tapahtuu noin 50 murhaa päivässä. Vuonna 2008 raportoitiin 18 000 murhaa.[95] Toisaalta omaisuusrikoksien uhreista suurempi osa on keski-ikäisiä, varakkaita esikaupunkien asukkaita.[96] YK:n tekemän vertailun perusteella Etelä-Afrikassa on väkilukuun suhteutettuna eniten raiskauksia ja tuliaseella tehtyjä murhia.[97]

Maatilahyökkäykset

muokkaa
Pääartikkeli: Etelä-Afrikan maatilahyökkäykset

Maaseudulla yleinen väkivaltarikollisuuden muoto on maatilahyökkäykset, joiden määrä kasvoi vuosina 1991–2001 mutta on sittemmin tasaantunut tai kääntynyt laskuun. Valkoisiin maatilallisiin kohdistuneilla hyökkäyksillä on esitetty olevan ainakin osittain rasistiset motiivit.[98] Etelä-Afrikan oikeusministeriön vuonna 2003 asettaman komitean tutkimuksen mukaan suurimmalla osalla tapauksista ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia poliittisia vaikuttimia eikä taustalta myöskään ollut löydettävissä minkäänlaista organisoitunutta rikollisuutta, joitain maanvaltaustapauksia lukuun ottamatta.[99] Hyökkäyksissä on kuollut vuoteen 2010 mennessä arviolta 2500–3000 henkilöä.[95][100]

Seksuaalirikokset

muokkaa

Maailman kaikista maista Etelä-Afrikassa tehdään eniten raiskauksia henkeä kohti[101]. Yksi neljästä eteläafrikkalaisesta miehestä tunnustaa olevansa raiskaaja. Koululaisten keskuudessa tehdyssä kyselytutkimuksessa neljännes pojista mainitsi joukkoraiskausten olevan mukavaa.[102] CIET African kyselyssä vuonna 1999 kolmannes vastanneista naisista kertoi joutuneensa viimeisen vuoden aikana raiskatuksi.[102] Etelä-Afrikassa on uskomus, että raiskaus on miehinen teko.[103]

Rikollisuuden syitä

muokkaa

Etelä-Afrikan laajalle väkivaltarikollisuudelle on esitetty monia eri selityksiä. Laajan poliittisen muutoksen on monissa maissa nähty lisäävän rikollisuutta. Demokratisointiprosessin aikana maan sosiaalisen kontrollin välineet muuttuivat, ja samalla uusia tilaisuuksia rikolliselle toiminnalle avautui. Etelä-Afrikassa myös oikeuslaitoksen organisointi uudelleen heikensi tilapäisesti sen toimintamahdollisuuksia.

Selityksiä väkivaltarikollisuudelle on etsitty myös maan väkivaltaisesta poliittisesta historiasta. Eteläafrikkalaiset perheet altistuivat vuosikymmeniä "institutionaaliselle väkivallalle" apartheid-hallinnon pakkosiirtojen ja siirtotyöläispolitiikan vuoksi, mikä johti perhesiteiden heikentymiseen. Eteläafrikkalaisen The Nedcor Projectin selvitys Crime, Violence and Investment katsoo, että vuosia jatkunut poliittinen väkivalta ja ihmisten altistuminen väkivallalle kotonaan ja naapurustossaan on luonut maahan "väkivallan kulttuurin", jossa eteläafrikkalaiset helposti turvautuvat väkivaltaan konfliktitilanteissa. Etelä-Afrikassa on myös paljon tuliaseita, joita salakuljetetaan maahan lähialueilta, joissa aseista on ylitarjontaa. Muita rikollisuutta lisääviä tekijöitä ovat muun muassa maan nuori väestö ja nopea kaupungistuminen.[96]

Talous

muokkaa
Pääartikkeli: Etelä-Afrikan talous
 
Johannesburg; kaupunki syntyi kultakaivosten ympärille ja se on nykyään Etelä-Afrikan taloudellinen keskus.

Etelä-Afrikka on koko Afrikan ylivoimaisesti kehittynein talous, joka on myös erityisesti vuoden 1994 jälkeen kasvanut nopeasti. Maan tärkein teollisuuden ala on kaivosteollisuus ja muita keskeisiä ovat tehdas-, kaasu- ja öljy- ja kemianteollisuus sekä maatalous ja turismi. Viime vuosina maan tekstiiliteollisuus sekä pankki- ja finanssiala ovat kasvaneet nopeasti. Teollisuus on keskittynyt erityisesti Gautengin alueelle, jossa sijaitsee pääosa maan kaivoksista. Maalla on vahva finanssi- ja teollinen infrastruktuuri, jolla on merkittävä kasvupotentiaali. Apartheidin aikana maahan syntyi vaikea sosioekonominen epätasa-arvo, joka edelleen ilmenee muun muassa korkeana työttömyytenä, laajana köyhyytenä ja rikollisuutena. Työttömyys on luonut maahan mittavan harmaan talouden, joka on haaste maan taloudelliselle kehitykselle.[104]

Vaikka Etelä-Afrikan talous on monilta osin pitkälle kehittynyt, apartheidin aikainen eristyneisyys on jättänyt siihen merkittäviä jälkiä.[105] Mandelan presidenttikaudella maan hallitus paneutui Etelä-Afrikan talouden avaamiseen. ANC loi uuden talouspoliittisen ohjelman GEAR:in (engl. Growth, Employment and Redistribution), joka perustui markkinalähtöiseen talouspolitiikkaan.[105] Vuoden 1994 jälkeen Etelä-Afrikka on pyrkinyt tekemään itsensä houkuttelevaksi ulkomaisille investoinneille ja se tarjoaa insentiivejä sekä ulko- että kotimaisille investoinneille kaikille teollisuuden aloille.[104] Maan talous on suuressa muutoksessa, jossa yritykset ovat integroitumassa kansainväliseen talouteen ja ulkomaiset investoinnit ovat lisääntyneet merkittävästi.[105]

Etelä-Afrikan randi (ZAR) on viimeisen kymmenen vuoden aikanamilloin? menettänyt lähes puolet arvostaan suuriin valuuttoihin verrattuna, vaikka rahan arvoa pyrittiin ylläpitämään korkeilla koroilla ja inflaatio hidastui tuona aikana. Valuutan arvon heikkenemisen syyksi on epäilty kansainvälisten valuuttakeinottelijoiden toimintaa, ja joidenkin markkina-analyytikkojen mukaankenen mukaan? valuutta on 15–20 % aliarvostettu. Alhainen randin arvo on auttanut maan turismi- ja kaivosteollisuutta. Vuonna 2005 luottoluokituslaitos Moody's Investors Service nosti maan luokituksen Baa1:ksi viitaten maan valuuttavarannon paranemiseen ja nopeaan talouskasvuun.[106] Vuonna 2014 yhdellä eurolla sai 14 randia ja Yhdysvaltain dollarilla noin 10.[107]

Etelä-Afrikan työttömyysprosentti vuonna 2013 on noin 25 %.[2] Sosiaali- ja työttömyysturva ovat lähes olemattomia.[74]

Maatalous

muokkaa
 
Eteläafrikkalaista valkoviiniä

Maatalouden osuus maan BKT:stä on 4 %. Tärkein maatalouden alue on karjankasvatus, ja vain 13 % maan pinta-alasta on viljelykäytössä. Tärkeimmät viljelykasvit ovat maissi, vehnä, kaura, sokeriruoko ja auringonkukka. Maan hallitus pyrkii kehittämään pienviljelyä luodakseen työpaikkoja. Tärkeimmät maatalouden vientituotteet ovat sitrushedelmät, viini ja kukat.[104] Apartheidin aikana mustien maaomistus oli rajattu vain 13 %:iin maan pinta-alasta. Maassa on aloitettu mittavan maareformin toteuttaminen, koska suurin osa viljelymaasta on edelleen valkoisten omistuksessa. Valkoisten omistamien maatilojen keskikoko on 1 300 hehtaaria, kun mustien maatilojen on vain 5,2.[108] Tähän asti reformia on toteutettu vain halukkaiden myyjien ja ostajien avulla, mutta viranomaiset ovat ilmoittaneet, että myös laajat pakkolunastukset ovat mahdollisia. Maareformin tavoitteena on siirtää 30 % viljelymaasta mustille eteläafrikkalaisille vuoteen 2014 mennessä.[6]

Talouspakotteiden päätyttyä eteläafrikkalaisen viinin vienti lähti kasvuun, ja vuonna 2000 maasta vietiin jo 139 miljoonaa litraa viiniä. Suosituimmat valkoviinirypäleet ovat chenin blanc, colombard ja chardonnay ja punaviinirypäleet cabernet sauvignon, pinotage ja shiraz. Punaviinin osuus on kasvussa, valkoviini muodosti aiemmin 85%, vuonna 2000 2/3 tuotannosta.[109] Vuonna 2005 valkoisen osuus oli enää 55%.[110]

Tieto- ja viestintäteknologia

muokkaa

Etelä-Afrikka panostaa runsaasti tieto- ja viestintäteknologiaan. Suuressa maassa etäisyydet ovat pitkiä. Marginalisoituneilla alueilla internet ja matkapuhelin ovat tärkeitä kaupankäynnin välineitä.

Vuonna 2010 matkapuhelinta käytti 76% väestöstä eli noin 28 miljoonaa henkeä. Internetin käyttäjiä arvioitiin vuoden 2011 lopussa olevan 8,5 miljoonaa, ja kymmenen miljoonan rajan ennustettiin rikkoutuvan vuoden 2012 kuluessa. Valtion tavoitteena on saada laajakaistayhteys koko maahan vuoteen 2020 mennessä.[111]

Etelä-Afrikan tavoitteena on edistää kehitystä tieto- ja viestintäteknologian avulla, koska sen nähdään myös parantavan tasa-arvoa. Syrjäseudun ihmiset pääsevät käsiksi samaan tietoon kuin kaupunkilaiset. Viestintäteknologia edistää myös kaupankäyntiä ja voi siten luoda myös uusia työpaikkoja. Samalla mielipiteenvapaus kasvaa, ihmiset pääsevät julkaisemaan verkossa omia ajatuksiaan ja pääsevät käsiksi monipuoliseen materiaaliin.[112]

Kulttuuri

muokkaa
Pääartikkeli: Etelä-Afrikan kulttuuri

Etelä-Afrikan kulttuuri kuvastaa maan monietnistä ja -kulttuurillista luonnetta. Maan nopea kaupungistuminen ja pyrkimys perinteisten kulttuurien hävittämiseen apartheidin aikana on johtanut siihen, että perinteiset elämänmuodot ovat katoamassa, vaikka mustien perinteiset kulttuurit vielä ovatkin vahvoja maaseudulla. Afrikaanerien kulttuuri kehittyi 1800-luvun aikana omaehtoisessa eristyksessä aikakauden liberaaleista ja demokraattisista aatesuuntauksista. Maaseudulla afrikaanerien elämänmuoto usein keskittyy edelleen konservatiivisten reformoitujen kirkkojen ympärille. Afrikaanerien jälkeen valtaosa maan valkoisesta väestöstä on brittiläistä alkuperää. Britit asuvat pääosin kaupungeissa ja hallitsevat edelleen maan liike-elämää.[113]

Vuoden 1994 jälkeen syntyneessä uudessa Etelä-Afrikassa on edelleen käynnissä uuden kansallisen luonteen ja kulttuurin luominen.[113]

Musiikki

muokkaa

Etelä-Afrikan musiikkiperinteessä yhdistyvät maan kotoperäiset ainekset ja ulkopuolelta tulleet vaikutteet. 1800-luvun lähetystyön ja yhdysvaltalaisten negrospirituaalien vaikutuksesta maahan syntyi myös oma gospel-perinne, joka on edelleen elinvoimainen ja on yksi maan suosituimmista musiikkimuodoista. Hengellisen musiikin kuoroperinteeseen sekoittui myös afrikkalaisia vaikutteita. Tämän isicathamiyaksi kutsutun tyylin tunnetuin edustaja on länsimaissakin tunnettu Ladysmith Black Mambazo.[114]

1900-luvun alkupuolella mustien eteläafrikkalaisten kaupungistuminen kaivoskeskuksiin Witwatersrandiin synnytti uudenlaisia musiikkimuotoja, kuten marabi ja mbaqanga, jonka vaikutus näkyy edelleen maan jazz-musiikissa. Mbaqangan ydinaluetta oli erityisesti Sophiatownin township Johannesburgissa.[114]

Senzeni na
Senzeni na senzeni na x 3
Senzeni na kulomhlaba?
Amabhulu azizinja. x 4
Kuyisono ‘kubamnyama. x 3
Kuyisono kulelizwe.

Mitä olemme tehneet, mitä olemme tehneet? x 3
Mitä olemme tehneet tässä maassa?
Buurit ovat koiria. x 4
On synti olla musta. x 3
Se on synti tässä maassa.

1950-luvun puolessavälissä edistykselliset jazzmuusikot Sophiatownissa olivat perustaneet Sophiatown Modern Jazz Clubin, joka teki tunnetuksi uuden polven jazzia, kuten Charlie Parkeria ja Dizzy Gillespietä. Kerhon piiristä syntyi myös maan ensimmäinen bebop-yhtye Jazz Epistles, jonka jäseniin kuului muun muassa Hugh Masekela. Omintakeisella jazztyylillään kansainvälisen uran loi myös Abdullah Ibrahim (alun perin Dollar Brand), joka yhdisti Duke Ellingtonin rikkaan orkestroinnin 1960-luvun avantgardejazz-suuntauksiin.[114]

Apartheidin vastaisen kamppailun aikana musiikki nousi yhdeksi keskeiseksi elementiksi mustien liittyessä yhteen vastustamaan maan epäoikeudenmukaisena pitämäänsä hallintoa. Musiikin merkitys apartheidin vastaiselle liikkeelle oli niin suuri, että eteläafrikkalainen jazzmuusikko Abdullah Ibrahim on kutsunut maan vallankumousta ainoaksi, "joka toteutettiin neliäänisellä harmonialla".[115] Tunnetuimpia liikkeen lauluista on eteläafrikkalaisen muusikon Vusi Mahlaselan Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen We Shall Overcome-lauluun vertaama Senzeni Na (suom. Mitä olemme tehneet).[116]

1960-luvulla maahan alkoi syntyä myös valkoisten muusikoiden rock- ja pop-yhtyeitä, jotka esiintyivät rotuerotellun maan valkoiselle yleisölle. Maan konservatiiviset piirit protestoivat voimakkaasti uutta musiikinmuotoa vastaan. 1970-luvun lopulla Etelä-Afrikkaan saapui Britanniassa syntynyt punk-liike, josta tuli suosittu erityisesti Johannesburgin köyhissä valkoisten asuttamissa esikaupungeissa. Liikkeen piirissä syntyneet yhtyeet arvostelivat musiikkialan kaupallisuutta ja maan valkoista sortohallintoa. Etelä-Afrikan vaihtoehtorock syntyi 1980-luvun puoleenväliin mennessä. Sen yhteyteen muotoutui "vaihtoehtoafrikaaneri"-liike, joka vastusti hallituksen yhteiskunnallista sortoa.[114]

Mustien townshipeissa syntyivät 1980- ja 1990-luvun aikana uudet musiikinlajit bubblegum ja kwaito, jotka ottivat vaikutteita yhdysvaltalaisesta disko- ja tanssimusiikista. Kwaito on nykyisin maan kaupallisesti merkittävin musiikkityyli, jossa rytmi on voimakkaasti korostunut ja jossa on piirteitä hip-hop- ja rapmusiikista.[114] Vuonna 2007 perustettiin myös hiphop- ja ravemusiikkia yhdistelevä, zef-musiikiksi itsensä luokitteleva Die Antwoord -niminen ryhmä.

Kirjallisuus

muokkaa
 
Olive Schreiner
 
John M. Coetzee Varsovassa, Puolassa (7. kesäkuuta 2006)

Ensimmäisiä eteläafrikkalaisia kaunokirjallisia teoksia kirjoittivat maahan tulleet valkoiset siirtolaiset, joiden suhtautuminen maan alkuperäisväestöön oli usein asenteellista. Tunnetuin tämän aikakauden kirjailija on H. Rider Haggard, jonka seikkailuteokset, kuten Kuningas Salomon kaivokset ja Allan Quartermain, olivat aikansa myyntimenestyksiä. Eteläafrikkalaisen kirjallisuuden perusteoksena pidetään usein Olive Schreinerin teosta The Story of an African Farm, joka käsitteli monia aikakautensa yhteiskunnan piirteitä ja jossa on havaittavissa jo siirtomaaideologiaa vastustaneita ajatuksia.[117]

Musta eteläafrikkalainen kirjallisuus syntyi 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäiset mustat kirjailijat olivat lähetyskoulujen kouluttamia ja pyrkivät palauttamaan maan mustan väestön omanarvontunnon palaamalla sankarilliseen afrikkalaiseen historiaan. 1940-luvulla musta eteläafrikkalainen kirjallisuus puhkesi kukkaan. Peter Abrahamsin Mine Boy (1946) kuvasi maalta kaupunkiin muuttaneiden mustien huonoja oloja. Vuonna 1948 Alan Paton julkaisi teoksensa Itke, rakastettu maa (engl. Cry, The Beloved Country), joka nosti mustien aseman maassa koko maailman tietoisuuteen. Kirjasta tuli kansainvälinen myyntimenestys. Teos käsittelee korruption ja anteeksiantamuksen teemoja, ja siitä välittyy Patonin syvä kristillinen vakaumus.[117]

Vuonna 1991 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Nadine Gordimer julkaisi ensimmäiset novellinsa 1950-luvun alkupuolella. Gordimerin kaunokirjallisissa teoksissa on havaittavissa kirjailijan kehitys liberaalista valkoisesta kohti radikaalimpaa ajattelua ja pyrkimystä antaa maan mustien vapaustaistelulle ääni. 1960-luvulla myös afrikaanerikirjallisuuden piiristä nousi lukuisia uusia kirjailijoita, joiden teokset käsittelivät usein poliittisia aiheita. Sekä englanniksi että afrikaansiksi kirjoittaneen André Brinkin vuonna 1973 julkaistusta kirjasta Kennis van die Aand tuli ensimmäinen afrikaansiksi kirjoitettu Etelä-Afrikassa kielletty kirja poliittisen ja seksuaalisen sisältönsä vuoksi.[118]

1970-luvulla maan musta kirjallisuus nousi uuteen kukoistukseen musta tietoisuus -liikkeen vanavedessä. Musta tietoisuus korosti mustien kulttuurin merkitystä ja rotusolidaarisuutta. Kirjallisuudesta tuli tärkeä kanava uusien poliittisten ajatusten edistämisessä. J. M. Coetzee, eräs Etelä-Afrikan palkituimmista kirjailijoista, julkaisi ensimmäiset teoksensa 1970-luvulla. Hän on ensimmäinen kirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon kahteen kertaan: teoksistaan The Life and Times of Michael K (1983) ja Disgrace (1999). Disgracen kuvaus apartheidin jälkeisestä eteläafrikkalaisesta todellisuudesta, jossa menneisyyden haavat eivät ole parantuneet aiheutti maassa suuren kohun. Coetzee palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2003.[117]

Viestimet

muokkaa

Etelä-Afrikassa on 22 päivittäistä ja 25 viikoittaista sanomalehteä (2013), joista valtaosa on englanniksi. Suurten kaupunkien sanomalehtien levikki on noin 14,5 miljoonaa ja pienempien paikallislehtien 5,5. Maassa on myös useita uutisverkkosivustoja. Toimittajat ilman rajoja -järjestö arvioi vuonna 2013 maan lehdistön maailman 52:nneksi vapaimmaksi (179 maasta)..[119]

Televisiolähetykset alkoivat Etelä-Afrikassa vasta vuonna 1975, joten se oli viimeisiä Afrikan maita ilman säännöllistä televisiotarjontaa. Syynä tähän oli maan hallituksen vastustus: hallitus pelkäsi television heikentävän sen otetta maan viestimistä. Etelä-Afrikan televisiolähetykset on alusta asti lähetetty värillisinä ja käyttäen PAL-standardia. Etelä-Afrikan julkisen palvelun televisioyhtiöllä SABC:llä oli monopoli televisiolähetyksissä vuoteen 1986 asti, jolloin tilausperiaatteella toiminut MNet-kanava perustettiin. Vuoden 1994 jälkeen niin SABC kuin yksityiset toimijat ovat perustaneet maahan lukuisia uusia kanavia. Sekä SABC että MNet lähettävät ohjelmaa Afrikan laajuisesti.[120]

Urheilu

muokkaa
 
Eteläafrikkalainen Stormers-rugbyjoukkue.
 
"Bafana Bafana"

Etelä-Afrikan suosituimmat urheilulajit ovat rugby, kriketti ja jalkapallo.[121] Apartheidin aikana kaikki maan urheiluelämä oli täysin rotueroteltua, ja tämän vuoksi muun muassa maailmanluokan kriketinpelaaja Basil D’Oliveira joutui muuttamaan 1960-luvulla Englantiin, jonka maajoukkueessa hän loi uran. Vuonna 1968 Englannin maajoukkueen tullessa maaotteluun Etelä-Afrikkaan maan hallitus esti D’Oliveiran pääsyn maahan.[122]

Eteläafrikkalaisia maailmanmestareita löytyy muun muassa uinnista, yleisurheilusta, lainelautailusta ja nyrkkeilystä.[122]

Etelä-Afrikka on isännöinyt Formula 1 -kilpailuja kaikkiaan 20 kertaa vuosina 1967–1993. Kilpailu on kulkenut nimellä Etelä-Afrikan Grand Prix. Etelä-Afrikan viimeisen Formula 1 -kilpailun voitti Alain Prost.[123]

Etelä-Afrikan rugby union -maajoukkue eli Springboks voitti vuonna 1995 ensimmäiset Rugbyn maailmanmestaruuskilpailut ja vuonna 2007 se uusi kultansa Ranskassa järjestetyissä maailmanmestaruuskilpailuissa. Uuden-Seelannin, Australian ja Etelä-Afrikan vuodesta 1996 pelaaman Tri Nations Cupin Springboks on voittanut vuosina 1998 ja 2004.[124]

Etelä-Afrikan kansallisen jalkapallon mestaruussarjan menestyneimpiä ja tunnetuimpia joukkueita on Sowetosta kotoisin olevat vuonna 1970 perustettu Kaizer Chiefs ja 1937 perustettu Orlando Pirates. Kansallinen jalkapallon mestaruussarja on sponsorirahalla mitattuna maailman seitsemänneksi suurin mestaruussarja.[125] Paikallisen jalkapallokulttuurin erikoispiirre on vuvuzela: muovinen, noin metrin pituinen ja värikäs puhallinsoitin.[126]

Etelä-Afrikan jalkapallomaajoukkue eli Bafana Bafana (suom. "Pojat")[127] on apartheidin jälleen toiminut 1990-luvun alusta. Vuonna 1996 se voitti omalla maallaan pelatut Afrikan-mestaruuskilpailut ja osallistui maailmanmestaruuskilpailuihin vuosina 1998 sekä 2002. Molemmilla kerroilla se jäi 1. kierrokselle.[128] Vuonna 2010 Etelä-Afrikka toimi maailmanmestaruuskilpailujen isäntäjoukkueena.[129] Turnausta varten rakennettiin viisi uutta stadionia, joista kolme on ottelustadioneja ja kaksi harjoituskenttiä.[130] Viidelle muille jo valmiina oleville stadionille tehtiin kunnostustöitä[130].

Ruoka

muokkaa
Pääartikkeli: Etelä-Afrikan keittiö

Eteläafrikkalainen keittiö ilmentää maan monikulttuurista taustaa. Hollantilaisten siirtolaisten maatilojen työvoimaksi tuomat malaijiorjat toivat maahan myös oman ruokaperinteensä samoin kuin uskonnollista vainoa Ranskasta paenneet hugenotit, jotka perustivat maahan ensimmäiset viinitilat jo 1600-luvulla. Myöhemmin 1800-luvun aikana erityisesti Natalin sokeriplantaaseille tuodut intialaiset rikastuttivat maan ruokakulttuuria omalla perinnöllään, kuten myös kullan perässä maahan muuttaneet britit ja saksalaiset.[131]

Kansalliset vapaapäivät

muokkaa

Etelä-Afrikan lainsäädännön mukaan tapauksissa, jossa kansallinen vapaapäivä osuu sunnuntaille, sitä seuraava maanantai on yleinen vapaapäivä.[132]

Päivämäärä juhlapäivä Huomautuksia
1. tammikuuta Uudenvuodenpäivä
21. maaliskuuta Human Rights Day Sharpevillen verilöylyn vuosipäivä, Etelä-Afrikan ihmisoikeuskomission perustamisen vuosipäivä
Liikkuva, perjantai Pitkäperjantai
Liikkuva, maanantai Family Day, 2. pääsiäispäivä
27. huhtikuuta Freedom day Etelä-Afrikan ensimmäisten vapaiden vaalien muistopäivä
1. toukokuuta Workers Day
16. kesäkuuta Youth Day Aikaisemmin "Soweto day", Soweton mellakoiden muistopäivä
9. elokuuta National Women's Day Vuoden 1956 passilakeja vastustaneiden suurmielenosoitusten muistopäivä
24. syyskuuta Heritage Day Kansallisten perinteiden päivä
16. joulukuuta Day of Reconciliation Blood Riverin taistelun vuosipäivä. Apartheidin aika "Valan päivä", nykyisin kansallisen yhteinäisyyden ja sovinnon päivä.
25. joulukuuta Joulupäivä
26. joulukuuta Day of Goodwill, 2. joulupäivä

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Kaikkonen, Olli, Rytkönen, Seppo & Sivonen, Seppo: Afrikan historia. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c South Africa profile BBC News Africa. BBC World News. Viitattu 13.04.2013.
  2. ↑ a b c d South Africa World Factbook CIA. Arkistoitu 21.6.2020. Viitattu 18.10.2013.
  3. ↑ Human Development Report 2020. UNDP.org (englanniksi)
  4. ↑ Marianna Pietilä & Taru Väyrynen: Mitä tilastot kertovat Etelä-Afrikasta. Ritva Kivikkokangas-Sandgren & Suvi Jääskeläinen (toim.): Kaupunki apartheidin jälkeen Etelä-Afrikassa, Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen tutkimusraportteja 44, 2008, s. 119. Helsinki. ISSN 0786-2172 Tutkimusraportin verkkoversio. (PDF) Viitattu 5.8.2012.
  5. ↑ Africa's New Number One, The Economist (2014), viitattu 19.5.2014
  6. ↑ a b Country profile: South Africa BBC. Viitattu 12.4.2014. (englanniksi)
  7. ↑ "Azania." The American Heritage Dictionary of the English Language, Fourth Edition. 2003. Houghton Mifflin Company 15 Aug. 2007 http://www.thefreedictionary.com/Azania
  8. ↑ Gary Baines: The rainbow nation? Identity and nation building in post-apartheid South-Africa. Mots Pluriels, 1998, nro no 7. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  9. ↑ South Africa's geography 2002. International Marketing Council of South Africa. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d The Geological Profile of South Africa Southern Domain Online Travel Guides. Viitattu 24.8. 2007. (englanniksi)
  11. ↑ Geology Enviro-Info 2001. Arkistoitu 19.8.2007. Viitattu 24.8.2007. (englanniksi)
  12. ↑ Jordaan Nomahlubi: SA village breaks weather record with temperatures soaring to 54°C Sunday Times. 1.12.2019. Viitattu 2.12.2019. (englanniksi)
  13. ↑ a b South Africa's plant life 2002. International Marketing Council of South Africa. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
  14. ↑ a b South Africa's wildlife wonders 2002. International Marketing Council of South Africa. Arkistoitu 16.4.2014. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
  15. ↑ Afrikan historia, s. 162–163
  16. ↑ South African History Timelines – Pre-1499 sahistory.org.za. Viitattu 9.8.2007. (englanniksi)
  17. ↑ Afrikan historia, s. 165
  18. ↑ History of South Africa HistoryWorld. Viitattu 3.5.2007. (englanniksi)
  19. ↑ a b D. Burger: History Government Communication and Information System (GCIS). Arkistoitu 11.8.2007. Viitattu 9.8.2007. (englanniksi)
  20. ↑ Great Trek Encyclopedia Britannica. Viitattu 13.4.2014. (englanniksi)
  21. ↑ Wallace G. Mills: The Great Trek Saint Mary's University. ”"Another estimate is that over 15,000 people in total left in that period; however, this includes non-whites who made up at least half of the total. Thus, a total 7–8,000 Afrikaners is probably about right."” Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  22. ↑ The Great Trek Online Travel Guides. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  23. ↑ a b Afrikan historia, s. 168–169}}
  24. ↑ Rita M. Byrnes (ed.): Shaka and the Rise of the Zulu State. Federal Research Division, Library of Congress, 1996. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  25. ↑ South African War – Peace Encyclopædia Britannica. 2019. Viitattu 26.2.2020. (englanniksi)
  26. ↑ Kaikkonen, Olli, Rytkönen, Seppo & Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 236. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4
  27. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid, s. 21. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7
  28. ↑ a b Kaikkonen, Olli, Rytkönen, Seppo & Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 233–234. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4
  29. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 41-45. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7
  30. ↑ Nelson Mandela: Nelson Mandela On Education: the Bantu Education Act 1953 & Its Consequences (teoksesta Nelson Mandela 1994 Long Walk to Freedom) Education State. Arkistoitu 3.6.2014. Viitattu 14.4.2014.
  31. ↑ Bantustan Encyclopedia Britannica. Viitattu 14.4.2014.
  32. ↑ a b c Kimmo Kiljunen: Maailman maat – liput ja historia, osio Afrikka, artikkeli Etelä-Afrikka. Helsinki: Into 2013 ISBN 978-952-264-157-1
  33. ↑ a b Uutiskatsaus. Mitä Missä Milloin 1995 s. 101. Otava 1994 ISBN 951-1-13254-7
  34. ↑ Martin Meredith: The Faith of Africa: A History of Fifty Years of Independendence, s. 436–437. Public Affairs. ISBN 978-1-58648-398-2
  35. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid, s. 109. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7
  36. ↑ Frene Noshir Ginwala South African History Online. Viitattu 7.6.2008. (englanniksi)
  37. ↑ Truth and Reconciliation Commission Website Totuuskomissio. Viitattu 12.9.2007. (englanniksi)
  38. ↑ South Africans reconciled? 30.10.1998. BBC. Viitattu 12.9.2007. (englanniksi): "[TRC] was never meant to punish people, just to expose their role in crimes committed under apartheid. It is in this respect that the achievements of the Truth and Reconciliation Commission stand out."
  39. ↑ Bishop Desmond Tutu is awarded the Nobel Peace Prize in Oslo South African History Online. Viitattu 14.4.2014.
  40. ↑ a b c d e Government in South Africa 2002. International Marketing Council of South Africa. Arkistoitu 15.4.2014. Viitattu 14.4.2014. (englanniksi)
  41. ↑ ANC seals fifth successive election victory in South Africa 9.5.2014. Guardian. Viitattu 10.5.2014. (englanniksi)
  42. ↑ National & Provincial Elections 2004 IEC. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  43. ↑ South Africa's political parties SouthAfrica.info. July 2014. Arkistoitu 1.11.2012. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  44. ↑ ANC vaatii presidentti Mbekiä eroamaan Etelä-Afrikassa Yle.fi. Viitattu 20.9.2008.
  45. ↑ Etelä-Afrikalle uusi virkaatekevä presidentti 22.9.2008 13:22. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 22.9.2008. Viitattu 23.9.2008.
  46. ↑ Ramaphosa Etelä-Afrikan valtapuolueen ANC:n johtoon Yle Uutiset. Yle. Viitattu 11.12.2019.
  47. ↑ Johanna Pohjola: Etelä-Afrikan poliittinen kriisi kärjistyy: presidentti Zuma kieltäytyi eroamasta heti Yle Uutiset. 13.2.2018. Yle. Viitattu 13.2.2018.
  48. ↑ Valta vaihtui Etelä-Afrikassa – Cyril Ramaphosa valittiin Zuman seuraajaksi Yle Uutiset. Yle. Viitattu 11.12.2019.
  49. ↑ Valtaapitävä ANC-puolue voitti Etelä-Afrikan vaalit historian huonoimmalla vaalituloksellaan Yle Uutiset. Yle. Viitattu 11.12.2019.
  50. ↑ Ramaphosa jatkaa Etelä-Afrikan presidenttinä – oli ainoa ehdokas tehtävään Ilta-Sanomat. 22.5.2019. Viitattu 11.12.2019.
  51. ↑ a b c Political forces Sep 12th 2006. The Economist. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  52. ↑ a b Uusi puolue haastaa Etelä-Afrikan ANC:n ([vanhentunut linkki]) 16.12.2008. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 23.5.2012.()
  53. ↑ Etelä-Afrikkaan uusi puolue (Kansan Uutiset 17.12.2008)
  54. ↑ South Africa, this is your new Parliament The M&G Online. Viitattu 13.12.2019. (englanniksi)
  55. ↑ Eusebius McKaiser: The Democratic Alliance’s Demise Puts South Africa’s Multiparty Democracy at Risk Foreign Policy. Viitattu 12.12.2019. (englanti)
  56. ↑ https://citizen.co.za/news/south-africa/politics/2170960/ifp-elects-velenkosini-hlabisa-as-new-leader-after-44-years-of-buthelezi/ citizen.co.za. Viitattu 13.12.2019.
  57. ↑ Mercury: Rethinking the crisis of local democracy 2007. Abahlali baseMjondolo. Viitattu 13.4.2014.
  58. ↑ South Africa discontent spreads BBC. Viitattu 13.4.2014.
  59. ↑ South Africa, this is your new Parliament The M&G Online. Viitattu 12.12.2019. (englanniksi)
  60. ↑ South Africa: Freedom in the World 2022 Country Report Freedom House. Viitattu 8.11.2022. (englanniksi)
  61. ↑ a b Verane Castelnau: South Africa: Foreign Policy 12.12.2003. DGAP e.V. Alle Rechte vorbehalten.. Arkistoitu 8.11.2004. Viitattu 22.8.2007. (englanniksi)
  62. ↑ Derek Catsam: South Africa's Regional Superpower Dilemma 3.5.2007. Foreign Policy Association. (englanniksi)
  63. ↑ a b c The nine provinces of South Africa SouthAfrica.ingo. 16.12.2012. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  64. ↑ a b Home :: Military :: World :: South Africa :: Ministry of Defense GlobalSecurity.org. Viitattu 18.8. 2007. (englanniksi)
  65. ↑ Home :: Military :: World :: South Africa :: South African Army GlobalSecurity.org. Viitattu 18.8. 2007. (englanniksi)
  66. ↑ Home :: Military :: World :: South Africa :: Military Budget GlobalSecurity.org. Viitattu 18.8. 2007. (englanniksi)
  67. ↑ New Statesman: Britain's dirty secret South Africa's Nuclear Autopsy (Arkistoitu – Internet Archive)
  68. ↑ Glenn Frankel: Israel's Most Illicit Affair Foreign Policy. May 24, 2010. Arkistoitu 30.5.2010. Viitattu 26.7.2010. (englanniksi)
  69. ↑ a b c Education in South Africa SouthAfrica.info. 28.2.2013. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  70. ↑ Rita M. Byrnes (ed.): Education under Apartheid. Federal Research Division, Library of Congress, 1996. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  71. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid, s. 48—52. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7
  72. ↑ a b c d e South Africa 19 July, 2007. CIA - The World Factbook. Arkistoitu 21.6.2020. Viitattu 15. elokuuta 2007. (englanniksi)
  73. ↑ South Africa, a Society in Transition Southern Domain Online Travel Guide. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  74. ↑ a b c Etelä-Afrikka interpedia.fi: Interpedia ry. Arkistoitu 3.9.2009. Viitattu 16.12.2009.
  75. ↑ a b c Rainbow immigration 5 November 2004. International Marketing Council of South Africa.. Arkistoitu 12.7.2007. Viitattu 15.8.2007. (englanniksi)
  76. ↑ Hussein Solomon Senior Researcher, Human Security Project, Institute for Defence Policy: Strategic Perspectives on Illegal Immigration into South Africa1. African Security Review, 1996, nro Vol 5 No 4. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  77. ↑ Afrikaanerilaulu nostatti kiivaan keskustelun valkoisten pyrkimyksistä Etelä-Afrikassa 18.8.2007 21:49. Helsingin Sanomat. Viitattu 1.9. 2007. (englanniksi)
  78. ↑ Scott Johnson: Fleeing From South Africa Newsweek. 14.2.2009. From the magazine issue dated Feb 23, 2009: Newsweek, Inc.. Arkistoitu 1.4.2009. Viitattu 12.12.2009. (englanniksi)
  79. ↑ religious intelligence Uskontotutkimus (Arkistoitu – Internet Archive)
  80. ↑ Afrikaner Christianity: Zionism 7.6.2000. African Christianity Homepage. Viitattu 15.8. 2007. (englanniksi)
  81. ↑ Afrikaner Christianity: The Dutch Reformed Churches in South Africa 7.6.2000. African Christianity Homepage. Viitattu 15.8.2007. (englanniksi)
  82. ↑ a b Austin Cline: South Africa:Religious Freedom Report 2003. About.com: Agnosticism / Atheism. Arkistoitu 16.8.2007. (englanniksi)
  83. ↑ A History of the Christian Church in South Africa June 7, 2000. African Christianity Homepage. Arkistoitu 28.3.2008. Viitattu 15.8.2007. (englanniksi),
    Contextual Theology Black Theology June 7, 2000. African Christianity Homepage. Arkistoitu 10.5.2008. Viitattu 15.8.2007. (englanniksi)
  84. ↑ South African English: Oppressor or Liberator? (Arkistoitu – Internet Archive)
  85. ↑ a b c d The languages of South Africa International Marketing Council of South Africa.. Arkistoitu 14.7.2007. Viitattu 15.8.2007. (englanniksi)
  86. ↑ Kielitoimiston sanakirja "hollannista kehittynyt afrikaanerien puhuma kieli."; Wallace G. Mills: Origins of Afrikaner Nationalism husky1.stmarys.ca. Arkistoitu 7.8.2007. (englanniksi)
  87. ↑ What are the 11 official languages of South Africa? Translate.org.za. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 17.10.2007. (englanniksi)
  88. ↑ a b c d Health care in South Africa 2002 / päivitetty 2012. International Marketing Council of South Africa. Arkistoitu 3.1.2014. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
  89. ↑ Human Development Report South Africa Last updated 2007. UNDP. Viitattu 12.2.2008. (englanniksi)
  90. ↑ HIV & AIDS in South Africa (Linkki ohjautuu eri sivulle) 10.8.2007. Avert.org. Arkistoitu 22.8.2007. Viitattu 28.8.2007. (englanniksi)
  91. ↑ History of AIDS in South Africa (Linkki ohjautuu eri sivulle) Avert.org. Arkistoitu 8.12.2009. Viitattu 8.1.2010. (englanniksi)
  92. ↑ a b Transportation in South Africa The South African Representative Office To The Palestinian National Authority. Arkistoitu 20.8.2007. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  93. ↑ South Africa Transportation theodora.com. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  94. ↑ Transportation South African Consulta General New York. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  95. ↑ a b Adriana Stuijt (2009-02-17). "Two more S.African farmers killed: death toll now at 3,037".
  96. ↑ a b Martin Schönteich & Antoinette Louw, Crime and Justice Programme, Institute for Security Studies: Crime in South Africa: A country and cities profile. Occasional Paper, The Institute for Security Studies (ISS), 2001, nro 49. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  97. ↑ Africa > South Africa > Crime NationMaster.com. Viitattu 22.8. 2007. (englanniksi)
  98. ↑ ([https://web.archive.org/web/20101207072109/http://www.genocidewatch.org/images/South_Africa_22_Aug_03_Farmers_tortured_and_murdered_due_to_racial_hatred_-_farm_attack_official_investigation_report.pdf Arkistoitu – Internet Archive) Genocide Watch: Farmers tortured and murdered due to "racial hatred" - farm attack official investigation report, (2008) (englanniksi)] (Arkistoitu – Internet Archive)
  99. ↑ ”Conclusions and recommendations”, Report of the Committee of Inquiry into Farm Attacks, s. 444–447. Committee of Inquiry into Farm Attacks, 2003. verkkoversio (pdf) (viitattu 6.5.2009). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  100. ↑ South Africa World Cup 2010... and the shooting's already started Daily Mail
  101. ↑ Crime > Rapes > Per capita: Countries Compared
  102. ↑ a b World: Africa South Africa's rape shock 1999. BBC. Viitattu 13.4.2014. (englanniksi)
  103. ↑ Raiskaaminen pönkittää miehisyyttä Etelä-Afrikassa 2009. YLE. Viitattu 13.4.2014.
  104. ↑ a b c South Africa- Overview 9.3.2007. MBendi. Viitattu 13.8.2007. (englanniksi)
  105. ↑ a b c Background Note: South Africa (previous editions) 2012. The Office of Electronic Information, Bureau of Public Affairs, manages this site as a portal for information from the U.S. State Department. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
  106. ↑ South Africa's Currency and Finance Southern Domain Online Travel Guides. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  107. ↑ South African Rand x-rates.com. Viitattu 14.4.2014. (englanniksi)
  108. ↑ Rita M. Byrnes (ed.): Agriculture, Forestry, and Fishing. Federal Research Division, Library of Congress, 1996. South Africa – a country study: Agriculture, Forestry, and Fishing Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  109. ↑ Melvyn Minnaar: South African wine 2002. International Marketing Council of South Africa. Arkistoitu 6.1.2012. Viitattu 17.4.2014. (englanniksi)
  110. ↑ South Africa Wine Berry Bros & Rudd. Viitattu 17.4.2014.
  111. ↑ South Africa's telecommunications 2012. International Marketing Council of South Africa.. Arkistoitu 27.12.2008. Viitattu 17.4.2014.
  112. ↑ Maat: Etelä-Afrikka: Tietoyhteiskunta Last updated 15.11.2007. Ulkoasiainministeriön kehityspoliittinen viestintä. Arkistoitu 20.7.2011. Viitattu 12.2.2008.
  113. ↑ a b South Africa and its Culture south-africa-tours.com. Arkistoitu 6.6.2011. Viitattu 24.8. 2007. (englanniksi)
  114. ↑ a b c d e South African music International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 16.8. 2007. (englanniksi)
  115. ↑ Hirsch, Lee: Amandla!: A Revolution in Four-Part Harmony. 2002.
  116. ↑ Nora Makky: Song in the Anti-Apartheid and Reconciliation Movements in South Africa. (A Senior Honors Thesis Presented in Partial Fulfillment of the Requirements for graduation with research distinction in International Studies in the undergraduate colleges of The Ohio State University) Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio.
  117. ↑ a b c Thomas Thale: South African literature International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)
  118. ↑ Douglas Killam and Ruth Rowe: André Brink : profiles Contemporary Africa Database. Viitattu 11.2.2008. (englanniksi)
  119. ↑ The press in South Africa 2002 / 2013. International Marketing Council of South Africa.. Arkistoitu 10.12.2013. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
  120. ↑ South Africa's television channels International Marketing Council of South Africa. Arkistoitu 17.7.2007. Viitattu 18.8. 2007. (englanniksi)
  121. ↑ Sports activities in South Africa Drakensberg-tourism.com. Arkistoitu 7.8.2007. Viitattu 18.8. 2007. (englanniksi)
  122. ↑ a b Sport in South Africa International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)
  123. ↑ Kyalami Racetrack South African Tourism Head Office. Viitattu 19.4.2014. (englanniksi)
  124. ↑ Rugby Men: Tri Nations Cup Sports123.com (englanniksi)
  125. ↑ Football in South Africa toukokuu 2010. Brand South Africa. Arkistoitu 24.5.2010. Viitattu 26.5.2010. (englanniksi)
  126. ↑ Vuvuzela: SA football's beautiful noise SouthAfrica.info. Viitattu 29.7.2009. (englanniksi)
  127. ↑ Bafana Bafana, Amaglug-glug southafrica.info. Big Media Publishers (Pty) Limited. Viitattu 20.10.2009. (englanniksi)
  128. ↑ South Africa FIFA. Arkistoitu 12.9.2016. Viitattu 19.4.2014.
  129. ↑ 2010 Fifa World Cup South Africa International Marketing Council of South Africa. Arkistoitu 31.1.2010. Viitattu 1.4.2008. (englanniksi)
  130. ↑ a b New infrastructure for the 2010 Fifa World Cup Media Club South Africa. Arkistoitu 14.7.2011. Viitattu 21.7.2009. (englanniksi)
  131. ↑ Barbara Ludman: South African cuisine International Marketing Council of South Africa. Arkistoitu 16.9.2008. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)
  132. ↑ Public Holidays Government Communication and Information System (GCIS). Arkistoitu 27.4.2012. Viitattu 2.5. 2008. (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Etelä-Afrikka.
 
Wikimatkoissa on matkaopas aiheesta Etelä-Afrikka

Hallitus

Tiedotusvälineet

Matkailu

Muut

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Etelä-Afrikka&oldid=22894525”