Ernst Tandefelt

Knut Ernst Robert Tandefelt (10. maaliskuuta 1876 Sysmä – 3. toukokuuta 1948, Nikkilä, Sipoo) oli suomenruotsalainen aatelismies, liikemies ja aktivisti. Hänet tunnetaan parhaiten sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren murhaajana. Tämä 14. helmikuuta 1922 tapahtunut murha on toistaiseksi Suomen viimeisin valtiollinen murha ja itsenäisyyden ajan ainoa. Tandefeltin isoisän pikkuserkku Otto Johan Tandefelt oli yksi Hans Axel von Fersenin murhaajista.

Ernst Tandefelt

Elämä ja aktivismi

Ernst Tandefelt syntyi 10. maaliskuuta 1876 Sysmässä kuusilapsisen perheen kolmanneksi lapseksi. Näistä kuudesta lapsesta kolme kuitenkin kuoli pieninä. Hänen isänsä oli suurmaanomistaja, kunnallisneuvos Magnus Tandefelt ja äiti Matilda Tandefelt. Magnus Tandefelt oli ollut kahdesti naimisissa, joten Ernst Tandefeltilla oli vielä kolme sisaruspuolta. Tandefeltin suku on vanha ja merkittävä aatelissuku Suomen historiassa. Tandefeltit omistivat kartanoita, ja suvun jäseniä oli yhteiskunnan korkeilla paikoilla. Suvusta oli lähtöisin monia upseereita.

Ernst kävi koulunsa Haminan ruotsalaisessa reaalilyseossa ja kirjoitti ylioppilaaksi 1895 jäätyään kahdesti luokalle. Tandefelt osallistui mielellään vaativiin ja uhkarohkeisiin tempauksiin mutta ei ollut lukumiehiä. Ylioppilaaksi tulon jälkeen hänen elämänsä oli epätasaista, eikä hän tiennyt mihin ryhtyisi. Tandefelt aloitti Helsingin yliopistossa lakitieteen opinnot, mutta ne eivät edenneet. Tämän jälkeen hän siirtyi opiskelemaan Mustialan maanviljelysopistoon, mutta joutui lopettamaan opintonsa parin kuukauden kuluttua vietettyään rankkaa elämää. Lopulta Tandefelt ajautui uhkapelaajaksi. Hän sai isänsä kuoltua 35 000 markan perinnön, mutta pelivelat söivät perinnön vähitellen. Nuoruuden kokeilujen takia Tandefeltista tuli suvun "musta lammas".

Vuosien 1902-1903 tienoilla Tandefelt alkoi liikkua aktivistipiireissä, osittain luonnollisen seikkailunhalunsa innoittamana. Tandefelt tutustui nopeasti moniin vaikutusvaltaisiin aktivistijohtajiin. Pian hän kuului aktivistien radikaalisiipeen, joka alkoi suunnitella vihatun kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaamista. Bobrikov oli juuri saanut keisarin antamalla diktatuuriasetuksella itselleen diktaattorin valtuudet. Tandefelt suunnitteli hänen murhaamistaan muilta aktivisteilta saatujen vihjeiden avulla jo syksyllä 1902. Suunnitelma kuitenkin tuli ilmi ja Ernst Tandefelt lähti maanpakoon Italiaan. Hän lähetti 30. huhtikuuta 1903 merkittävälle aktivistijohtajalle, väitöskirjaansa valmistelevalle Henry Biaudet'lle Firenzeen kirjeen.

»H.V.
Pidätkö hyvänä ja järkevänä, että Bobba murhataan? Kirjoita asiasta kaikki, mitä ajattelet, niin pian kuin mahdollista! Ja niin Sinun pitää luvata varmasti toimittaa kirje Helsinkiin ja minä lupaan lähes varmuudella, että hänet passitetaan kauniimpaan maailmaan. Sinä ymmärrät, että minä en voi sanoa enempää tästä asiasta, henkilöistä jne.

Se olisi voinut tapahtua jo syksyllä, mutta nuorsuomalaiset poliisit tulivat väliin. Olen sitä mieltä, että tilanne on nyt kypsä.

Kaikki tämä meidän kesken mitä syvimmässä salaisuudessa. Sankari on valmis uhrautumaan, mutta voisihan selvitä pälkähästä; hänen elämänsä ei kuitenkaan ole hänelle minkään arvoinen. Terveisin, Ystävä Tandefelt»

Kirjeessään Tandefelt suoraan tarjoutui Bobrikovin murhaajaksi. Biaudet kysyi Ernstin veljenpojalta Heikki Tandefeltilta arviota tämän sedästä. Heikki Tandefelt suhtautui muun suvun tavoin setäänsä kielteisesti ja arvosteli tämän opiskeluaikana viettämää kevytmielistä elämää. Biaudet ei näin ollen suostunut Tandefeltin tarjoukseen. Kaiken lisäksi suunnitelma menetti ajankohtaisuutensa Eugen Schaumanin murhattua Bobrikovin 16. kesäkuuta 1904.

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Ernst Tandefelt palasi aktivistien riveihin. Muiden aktivistien apuna hän ryhtyi antamaan saksalaisille tietoja Helsingissä liikkuvista venäläislaivoista. Pian toiminta laajeni tiedustelusta ja vakoilusta sabotaaseihin ja venäläisvastaisen propagandan levittämiseen. Suunnitelmana oli räjäyttää venäläislaivoja itse valmistetuilla pommeilla. Näiden operaatioiden suunnittelemisesta santarmit pidättivät 4. lokakuuta 1916 aktivistijohtaja, maisteri Hugo Stenbergin ja Ernst Tandefeltin.

Katajanokan vankilassa venäläiset kiduttivat ja rääkkäsivät näitä suomalaisaktivisteja erittäin kovin ottein. Sternbeg ja Tandefelt kestivät raa'at kidutukset ilmiantamatta muita aktivisteja ja sabotööritovereitaan. Kuulustelut kuitenkin mursivat heidät henkisesti, ja Hugo Stenberg teki itsemurhan hirttäytymällä sellissään. Myös Tandefelt yritti itsemurhaa viiltämällä ranteensa auki. Kun tämä epäonnistui, hän heittäytyi vankilan portaikon ylätasanteelta pää edellä alas. Hengen menetyksen sijaan Tandefeltin pääkallo murtui ja solisluu katkesi. Hänet hoidettiin kuntoon venäläisessä sairaalassa ja palautettiin Katajanokan vankilaan. Santarmit kuitenkin huomasivat, että kuulustelut ja vankilakokemukset olivat murtaneet Tandefeltin henkisesti niin pahasti, ettei jatkokuulusteluista ollut hyötyä.

Tandefelt internoitiin Kivelän mielisairaalaan, jossa hän oli tohtori Harry Fabritiuksen hoidossa. Tandefelt kärsi unettomuudesta, pääkivuista ja kidutuksen aiheuttamista henkisistä tuskista. Mielisairaalaan lähettäminen ei kuitenkaan ollut vain hoidollinen päätös, vaan venäläiset sulkivat muutenkin mielellään aktivisteja mielisairaaloihin. Mielisairaalat toimivat puolivirallisina vankiloina. Mielisairaalat muodostuivatkin aktivistien tukikohdiksi, joissa pidettiin kokouksia ja säilytettiin jopa aseita. Tästä kertoo hyvin se, että pommit venäläislaivojen räjäyttämiseksi toimitti Kammion mielisairaalan ylilääkäri ja kuuluisa aktivistijohtaja V. O. Sivén, jonka pojat olivat aktivisti- ja heimosoturiveljekset Paavo Susitaival ja Bobi Sivén.

Tandefelt pääsi vapaaksi mielisairaalasta juuri ennen sisällissodan alkua. Kokemukset olivat täyttäneet hänen mielensä katkeroituneella ryssävihalla. Tandefelt ei osallistunut sotatoimiin ja vietti sodan ajan rauhassa Helsingissä. Hän elätti itsensä toimimalla kiinteistökauppojen avustajana. Sodan loputtua hän pääsi Helsingin poliisilaitoksen konstaapeliksi, mutta hänet erotettiin kuukauden työskentelyn jälkeen. Seuraavaksi hän oli töissä vastaperustetussa valtiollisessa poliisissa Etsivässä keskuspoliisissa. Tässä tehtävässä hän toimi muutaman kuukauden.

Viimein vuonna 1919 Tandefelt löysi itselleen sopivan ammatin, kun hän ryhtyi valuuttakauppiaaksi. Maailmansodan jälkeen valuuttakurssit heilahtelivat rajusti ja antoivat hyvän mahdollisuuden rikastua keinottelemalla. Tandefelt oli tuohon aikaan edistyksellinen liikemies tajutessaan puhelimen merkityksen kaupankäynnissä. Hän soitteli eri pankkeihin ja kyseli valuuttojen kursseja. Löydettyään kurssiltaan edullisen ulkomaan valuutan hän osti sitä toimeksiantojensa mukaisesti asiakkainaan oleville yrityksille ja liikemiehille. Hän sai palkkion provisioina tehdyistä kaupoista.

Tandefelt oli vuokrannut 150 markalla "konttorin" Tarkk'ampujankatu 1:stä leskirouva Edla Ekströmin huoneistosta. Konttori oli nurkkaus, jossa oli penkki, kolmijalkainen pöytä ja puhelin. Liiketoimet sujuivat erittäin hyvin ja Tandefelt vaurastui. Hän meni naimisiin 7. joulukuuta 1919 sairaanhoitajatar Ruth Matsonin kanssa ja sai tämän kanssa Olof-pojan vuonna 1921. Lisäksi heillä oli palvelijatar Siiri Santalahti. Parin elämä oli onnellista, ja Tandefelt oli kerrankin saanut otteen elämästään värikkäiden vaiheiden jälkeen.

Ministeri Heikki Ritavuoren murha ja aktivistit

Ministeri Heikki Ritavuori

Tandefeltin murhan motiiveja ja mahdollisia taustahenkilöitä ei poliisi aikanaan kunnolla tutkinut. Viranomaiset eivät halunneet tutkia itse varsinaista tekoa eli ampumista laajemmin. Murhan tutkimus annettiin vielä tuossa vaiheessa kokemattomalle Helsingin poliisilaitokselle. Ilmiselvästi tällainen valtiollinen murha olisi kuulunut salaiselle poliisille eli Etsivälle keskuspoliisille.^lähde?

Etsivä keskuspoliisi oli kuitenkin aktivistien miehittämä ja murhan tutkimuksessa olisi voinut paljastua EK:lle sekä sen johdolle ikäviä asioita tai kytköksiä Ritavuoren murhaan. EK:n silloinen johtaja aktivisti Ossi Holmström pelkäsi EK:ssa työskentelevien aktivistien nimien tulevan esiin, jos murhaa tutkittaisiin perinpohjaisesti. Tuolloin haluttiin todeta Tandefelt selvästi syylliseksi ja asettaa oikeuden eteen.

Yksi pääkysymys sivuutettiin: "Mikä sai juuri elämänsä vihdoinkin kuntoon saaneen perheenisän poliittisen murhan kannalle?". Nykytietämyksellä voidaan todeta, että teon tausta on selvästi laajempi kuin tuolloin väitetty mielenvikaisen hetkellinen päähänpisto.

Murhaan johtanut poliittinen kriisi

Heikki Ritavuori oli Kansallisen Edistyspuolueen jäsen ja sisäasiainministeri Juho Vennolan kummassakin hallituksessa, elokuusta 1919 kesään 1920 ja huhtikuusta 1921 kuolemaansa helmikuuhun 1922. Ritavuori ja hänen puoluetoverinsa, tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg, olivat oli oikeiston ja aktivistien keskuudessa maan vihatuimmat poliitikot. Poliittisella toiminnallaan vuosina 1918–1922 Ritavuori sai monarkistisen oikeiston, radikaalit suojeluskuntalaiset ja aktivistit vankoiksi vihamiehikseen.^lähde?

Kesästä 1918 lähtien Ritavuori oli ajanut läpi armahduslakeja ja toiminut oikeudessa punaisten lakimiehenä. Tämä synnytti ärsyyntymistä oikeisto- ja aktivistipiireissä, ja Ritavuori leimautui "punikkiministeriksi". Hallitusmuototaistelun aikana kesäkuussa 1919 monarkistinen oikeisto oli jo saanut lykättyä tasavaltalaista hallitusmuotoa, mutta Ritavuori teki nopeasti uuden suunnitelman, joka hyväksyttiin Suomen tasavaltalaiseksi hallitusmuodoksi. Tämä ärsytti monarkistista oikeistoa ja aktivisteja, varsinkin kun kaiken lisäksi K. J. Ståhlberg valittiin presidentiksi.^lähde?

Hallitusmuototaistelussa ja presidentinvaalissa Gustaf Mannerheim sivuutettiin ja hän ajautui pois päivänpolitiikasta. Samalla kariutuivat Mannerheimin sekä suojeluskunta- ja heimoaktivistien suunnitelmat hyökkäyksestä tuolloin vielä heikkojen bolševikkien hallitsemaan Pietariin. Hallitusmuototaistelun aikana Mannerheim ja suojeluskunta-aktivistit olivat suunnitelleet jopa suojeluskuntien vallankaappausta monarkistisen hallitusmuodon ja Pietarin retken turvaamiseksi.

Ritavuoren vastustajat olivat tyytyväisiä, kun Ritavuori siirtyi perustuslakivaliokunnan johtajuudesta ministeriksi. Kesällä 1921 Ritavuori kuitenkin otti jälleen yhteen suojeluskunta-aktivistien kanssa ns. suojeluskuntaselkkauksen aikana. Ritavuori vastusti suojeluskuntien itsenäisyyttä ja halusi ne valtiollisen valvonnan alle. Selkkauksen aikana suojeluskuntien vallankaappauksen uhka kasvoi jälleen. Suojeluskuntien asema säilyi lopulta ennallaan, mutta Ståhlberg ja Ritavuori estivät Mannerheimia nousemasta suojeluskuntien ylipäälliköksi, minkä radikaalit suojeluskunta-aktivistit kokivat tappiona.

Joulukuussa 1921alkoi uusi sisäpoliittinen kriisi, joka lopulta sai Tandefeltin tarttumaan aseeseen. Marraskuussa alkanut suomalaisten heimosoturien tukema itäkarjalaisten kansannousu oli alkanut käydä tappiolliseksi ja koetteli juuri solmittua Tarton rauhansopimusta. Hallitus päätti, ettei Suomessa saa järjestää värväystä, eivätkä aseelliset joukot ja asekuormat saa ylittää rajaa. Pakolaisia päätettiin kuitenkin ottaa vastaan, eikä elintarvikkeiden vientiä tai ambulanssien ja yksittäisten heimosoturien rajanylitystä estetty. Tämä nostatti entisestään oikeiston, aktivistipiirien ja nyt myös heimoaktivistien vihat Ritavuorta kohtaan. Silloisen äärimmäisen oikeiston pää-äänenkannattajat Hufvudstadsbladet ja Uuden Suomen Iltalehti aloittivat kovan hyökkäyksen Ritavuorta vastaan ja pistivät hallituksen päätökset Ritavuoren nimiin. Vaikka Ritavuori oli heimoaatteen mies, hän näyttäytyi oikeiston ja aktivistien silmissä kaikkein suurimpana heimokansojen vihaajana.

25. tammikuuta 1922 sisäministeri Ritavuori aloitti Etsivän keskuspoliisin uudelleenjärjestämisen. Sen tarkoituksena oli tehdä aktivistien johtamasta ja kolmen kuukauden välein toimilupansa saavasta väliaikaisesta osastosta vakituinen valtiollinen poliisi. Ritavuori halusi samalla vähentää aktivistien valtaa Etsivässä keskuspoliisissa. Uudessa Suomessa tulkittiin, että Ritavuori yritti lakkauttaa valtiollisen poliisin tukeakseen vasemmiston suunnitelmia järkyttää yhteiskuntarauhaa ja toteuttaa vallankumous. "Punikkiministerin" oletettiin "jälleen" olevan kommunistien asialla.^lähde?

26. tammikuuta tilanne kiihtyi entisestään, kun kommunistien lehti Suomen Työmies uutisoi Ritavuoren neuvoneen kommunisteja kiertämään itse antamiaan määräyksiä, jotka kielsivät kommunistien joukkokokoukset. Ritavuori oli alkanut rajoittaa äärivasemmiston toimintaa, koska kommunistit olivat Karjalan vapaustaistelun aikana kiihottaneet lehdistössä työläisiä taistelemaan venäläisten puolella suomalaisia vastaan. Kaikki oikeistolehdet lainasivat perätöntä ja keksittyä Suomen Työmiehen uutista ja ihmiset alkoivat vakuuttua Ritavuoren todella olevan kommunisti. Lehdet eivät säästelleet sanojaan ministeri Ritavuorta vastaan ja kiihotus oli ennennäkemätöntä.

Viimeisen ja kohtalokkaan syytöksen esitti Hufvudstadsbladet 7. helmikuuta, kun se uutisoi viikko ennen Ritavuoren murhaa, että karjalaisia vapaussotilaita oli pidätetty Suomen rajalla. Heimosoturit oli väitteen mukaan riisuttu aseista ja otettu vangeiksi. Lopulta heimosotureita oli oikeistolehtien mukaan kohdeltu rikollisina. Syttyi lehdistöriita, ja poliittisessa ilmapiirissä oli sisällissodan revanssin tuntua. Kansalaiskokouksissa vaadittiin sisäministerin eroa, ja lehtien palstoilla jopa uhattiin uudella sodalla ja ministerin murhalla. Tosiasiassa karjalaisia tai suomalaisia heimosotureita ei pidätetty, vaan heidät riisuttiin aseista ja annettiin siirtyä kotiseuduilleen tarpeen tullen valtion autoilla.

Murha poliisin tietojen mukaan

Murhapaikka Nervanderinkadutu 11 D

Tammikuun lopulla Tandefelt oli nostanut 40 000 markkaa (nykyrahassa 11 280 euroa) rahaa tililtään ja ilmoittanut työtoverilleen vänrikki Carl Wibergille aikovansa sijoittaa ne erääseen yritykseen. Ernst Tandefelt lähti 14. helmikuuta kotoaan Lauttasaaresta kello 12 ja saapui konttoriinsa Elda Ekströmin luo Tarkk'ampujankatu 1:een kello 13.

Wiberg oli nähnyt Tandefeltilla kolme viikkoa aiemmin .32-kaliiperisen Colt M1903 -pistoolin ja kysynyt häneltä siitä. Tandefelt vastasi, että hänelle oli tarjottu asetta ostettavaksi. Edla Ekström näki Coltin tuona päivänä ensimmäisen kerran Tandefeltin takin taskussa ja ihmetteli sitä. Tandefeltin perhe ei myöskään aseesta tiennyt mitään. Kaikki kuitenkin tiesivät, että Ernst Tandefeltilla oli kuitenkin mukanaan pieni ruskeakahvainen Browning-pistooli aktivistityyliin.

Tandefelt oli pettynyt, koska oli huono kauppapäivä. Hän oli ansainnut vain 600 Suomen markkaa Saksan markan kaupoilla. Kello 15.45 hän poistui kiireisesti Tarkk'ampujankatu 1:stä ja meni Café Esplanadiin Pohjois-Esplanadi 25:een.Silminnäkijälausunnot hänen kahvilassaolostaan olivat ristiriitaisia. Tarjoilijatar Elina Setterin mukaan hän istui pöydässä kello 16, kahvilan omistajan Erik Holmin mukaan Tandefelt taas käveli edestakaisin kahvilassa. Kahvilaesimies Ida Barmanin mukaan hän tuli kello 16.10 ja oli yksinään, muttei juonut kahviaan ja istui hermostuneesti. Vahtimestari Walter Grönholmin mukaan Tandefelt lähti kahvilasta pian kello 16 jälkeen. Poliisi ihmetteli, miksi kahvilatapahtuma oli niin sekava, mutta kokematon poliisi piti sitä kuitenkin epäoleellisena. Ihmeellisesti myös Tandefelt ei muistanut mitään koko kahvilassa käynnistä.

Tandefelt nousi pirssin (taksin) kuljettaja Herman Söderströmin kyytiin Ruotsalaisen Teatterin kohdalta ja pyysi tätä ajamaan Dagmarinkadulle. Auto pysähtyi Dagmarinkadun ja Museokadun kulmaan A-portaan eteen, ja Tandefelt pyysi autoa odottamaan vielä tunnin puoli kuuteen asti. Hän maksoi tunnin kyydistä 12 markkaa ja tunnin odotuksesta 50 markkaa. Kuljettaja näki Tandefeltin lompakossa 1 000 markan setelin ja ihmetteli tätä. Myös poliisi ihmetteli, mistä niin suuri raha oli peräisin, mutta ei pitänyt sitäkään seikkaa oleellisena. Työläiseksi pukeutunut Tandefelt pyysi, että auto ajaisi mahdollisimman kovaa Eläintarhan suuntaan ja sieltä edelleen Hakaniementorille, Siltasaareen, kun hän tulisi puoli kuuteen mennessä takaisin. Jollei hän tulisi 17.45 mennessä takaisin, auto saisi mennä.

Vähän yli kello 17 ulsteriin, mustaan karvahattuun ja kalosseihin pukeutunut, ruskeata salkkua kainalossaan kantanut ministeri Ritavuori jäi raitiovaunusta Kansallismuseon pysäkillä. Ritavuoren kotiin Nervanderinkatu 11:een oli 250 metriä. Ostrobotnian kohdalla hän tapasi tuttavansa, mutta jatkoi pian matkaansa. Museokadulla Ritavuoren perään liittyi kaksi miestä. Kaksikymmentä metriä hänen takanaan käveli työläispalttooseen pukeutunut iso ja tukeva Ernst Tandefelt, ja kaksikymmentä metriä Tandefeltin takana oli kokoomuksen kansanedustaja Ernst Nevanlinna, joka oli tulossa tapaamaan Ritavuoren naapurissa asuvaa Lauri Ingmania.

Ritavuori oli mietteissään eikä huomannut seuraajaansa. Kolmikko kääntyi Nervanderinkadulle. Ritavuoren tarttuessa Nervanderinkatu 11:n ovenkahvaan Tandefelt tarttui taskussaan olleeseen pistooliinsa, mutta se jäi kiinni takin kankaaseen ja laukesi hänen omaan jalkaansa. Kivusta huolimatta Tandefelt veti pistoolin nopeasti esiin ja ampui erittäin nopeasti kolme laukausta Ritavuoren selkään keuhkojen ja sydämen alueelle. Kuolettavat laukaukset kaatoivat Ritavuoren selälleen viistosti porraskynnyksen eteen jalkakäytävälle. Hattu lensi päästä, salkku kädestä ja kalossit jaloista. Osa luodeista oli veitsellä teroitettuja, jotta ne tappaisivat helpommin.

Murhapaikasta kymmenen askeleen päässä ollut Nevanlinna huusi "Ottakaa roisto kiinni!", kun Tandefelt lähti juoksemaan Nervanderinkatua eteenpäin. Nervanderinkadun päässä Tandefelt kääntyi ja heilautti pistooliaan perässään juoksevalle Nevanlinnalle, mutta laski sen ja ilmoitti, ettei kiellä tekoaan eikä vetäydy sen seuraamuksista. Tandefelt palasi Nervanderinkatu 11:n porraskäytävään ja Nevanlinna huusi hänen peräänsä: Mies on otettava kiinni!. Varastomies Anders Wikström riisui Tandefeltin aseista porraskäytävässä ja sanoi: Nyt ette juokse enää. Nevalinna meni alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti Ingmanin asuntoon, josta Ingman soitti presidentti Ståhlbergille ja ilmoitti että Ritavuorta oli ammuttu.

Tapahtumapaikalla ollut Gerda Ryti haki ampumapaikalle Tandefeltia odottamassa olleen auton, johon Ritavuori nostettiin. Ritavuori liikutti muutaman kerran kouristuksenomaisesti suutaan ja kerran silmäänsä. Paikalle kello 17.15 hälytetystä partiosta konstaapeli Fredrik Sjöholm astui pirssiauton kyytiin. Ritavuori kuljetettiin Kirurgiseen sairaalaan, ja matkan varrelta otettiin passipoliisi kyytiin. Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä, sillä Ritavuori oli kuollut jo autoon nostettaessa. Heti sairaalaan saavuttuaan Ritavuori julistettiin kuolleeksi. Luodeista yksi oli osunut Ritavuoren sydämeen ja kaksi vasempaan keuhkoon. Nämä vammat aiheuttivat pikaiseen kuolemaan johtaneen sisäisen verenvuodon.

Tandefelt tunnusti heti syyllisyytensä poliisille sanomalla suomeksi "Minä se olen". Toinen konstaapeli Johannes Penttilä kutsui toisen pirssin, joka kyyditsi Penttilän ja haavoittuneen Tandefeltin Kirurgiseen sairaalaan. Penttilä maksoi kyydin, koska Tandefeltillä oli vain 1 000 markan seteli. Gerda Ryti ryntäsi yläkertaan rouva Katri Ritavuoren luo, joka oli juuri ollut puhelimessa ja avasi kotiovensa iloisesti. Ryti kertoi murhasta rouva Ritavuorelle, joka meni alas jalkakäytävälle etsimään jo pois vietyä miestään.

Eräs henkilö kysyi porraskäytävässä Tandefeltilta "Miksi ammuitte?" ja hän vastasi "Saatte lukea huomenna lehdestä". Kun konstaapeli Penttilä kysyi samaa, Tandefelt vastasi, että Ritavuori oli vapauttanut punaisia ja toiminut väärin Karjalan tilanteessa. Tandefelt ei kuitenkaan ollut ainoa samaa mieltä ollut. Ritavuori oli saanut paljon uhkauksia, ja hänen päällään kuolinhetkellä olleen ulsterin taskusta löytyi lappu, jonka päälle Ritavuori oli kirjoittanut "Saap. 14/2 1922". Lapussa luki ruotsiksi:

»Eroa, senkin punainen suomibolshevikki. Mitä pikemmin, sen parempi. Sinulle tulee kyllä kuumat paikat, senkin kelvoton punikki. Mene ulos ja kuule mitä ihmiset sinusta sanovat. Etkö häpeä jättää isänmaata punaisten ja ryssien haltuun. Häpeä sinulle! Entinen ystäväsi Eero Pamppunen»

Alustavassa kirurgisessa sairaalassa pidetyssä kuulustelussa Tandefelt esiintyi tyynesti. Kun hänelle huomautettiin murhan kaameudesta ja raakuudesta sekä siitä, että hän oli teollaan vain vahingoittanut isänmaataan, lausui hän: Se saattaa olla teidän mielipiteenne. Jos nykyistä menoa olisi jatkunut edelleen vielä pari vuotta, olisivat kaikki porvarit ruumiina. Minun mielestäni on parempi, että yksi kaatuu kuin että kaikki kaatuisivat.

Oikeudenkäynti

Helsingin raastuvanoikeus

Ensimmäinen ja toinen käsittely

Oikeudenkäynnin tuli alkaa Helsingin raastuvanoikeuden III osastolla 20. helmikuuta 1922. Oikeudenkäyntiä kuitenkin lykättiin Tandefeltin itse aiheuttaman ampumahaavan ja kuulusteluiden keskeneräisyyden vuoksi6. päivälle maaliskuuta. Oikeuden puheenjohtajaksi ilmoitettiin hovioikeudenneuvos Emil Forsström ja jäseniksi oikeusneuvosmiehet Axel Ärt ja Knut Fruhjelm. Ernst Tandefeltin puolustusasianajajana toimi varatuomari Carl Olofsson. Syyttäjänä toimi kaupunginviskaali Eino Nyyssölä. Asianomaisten eli Katri Ritavuoren ja hänen alaikäisten lastensa Kaarlo Jalmarin, Anna-Kertun ja Ilpon asianajajana toimi varatuomari Eemeli Niemelä, joka oli aktiivinen Edistyspuolueen jäsen.

Tandefeltin kuulustelupöytäkirja sisälsi 75 ruotsinkielistä konekirjoitussivua ja 45 henkilön todistukset. Kuulusteluiden jälkeen todettiin, että Tandefelt oli täysijärkinen, eikä osoittanut minkäänlaisia merkkejä mielenvikaisuudesta.

Oikeudenkäynnissä Tandefelt korosti tehneensä murhan ja päätöksen siitä aivan yksin. Hän korosti olevansa mieleltään terve ja sanoi tietäneensä mitä teki, vaikka olikin kärsinyt hermostuneisuudesta ja päänsärystä Katajanokan kidutuskokemusten jälkeen. Hän sanoi olevansa ylpeä teostaan ja piti Ritavuorta jopa pahempana uhkana kuin kommunisteja. Hän väitti tunteneensa Heikki Ritavuoren 15-20 vuoden takaa, olihan Ritavuori aktivistien maanalaisen liikkeen, kagaalin, jäsen. Katri Ritavuori oli hänen mukaansa hänelle serkkujen serkku. Samoin hän väitti, että Colt-pistooli oli ollut hänellä jo sisällissodan aikana. Tämän kahdeksalla patruunalla ladatun pistoolin ja tuhat markkaa hän oli ottanut konttoristaan Tarkk'ampujankadulta. Hän oli omien sanojensa mukaan aikonut ampua Ritavuoren jo 13. helmikuuta, mutta tämä oli ollut silloin vaimonsa seurassa, eikä hän halunnut surmata Ritavuorta vaimonsa silmien edessä.

Tandefelt kertoi lukeneensa Ritavuoren toimista pääasiassa Hufvudstadsbladetista, suomenkielisiä lehtiä hän vain vilkuili kahviloissa. Hän sanoi lukeneensa Etsivän keskuspoliisiin lakkauttamissuunnitelmista sekä Ritavuoren veljeilystä kommunistien kanssa ja vihamielisestä suhtautumisesta karjalaisten vapaustaisteluun. Jälkimmäinen väite oli lopullisesti vaikuttanut hänen päätökseensä siitä, että jonkun tuli tehdä jotakin "punikkiministerin" maanpetollisen toiminnan lopettamiseksi.

Oikeus kysyi Tandefeltin velipuolen pojalta Heikki Tandefeltilta luonnehdintaa sedästään. Heikki Tandefelt kertoi, että hänen setänsä ei ollut suvun suosiossa uhkarohkeutensa ja puutteellisen harkintakykynsä takia. Ernst Tandefelt oli hänen mukaansa nopea toimimaan ja helppo saada kiihtyneeseen tilaan. Hän myös kertoi setänsä vihanneen venäläisiä yli kaiken Katajanokan kidutuskokemusten jälkeen. Viha oli voimistunut kommunisteja kohtaan, kun hänelle oli selvinnyt entisten venäläisten kiduttajiensa olleen sittemmin bolševikkeja. Heikki Tandefelt kuitenkin korosti setänsä olevan mielenterveydeltään tasapainoinen eikä lainkaan moraalisesti rappiolla.

Kun Tandefelt ei muistanut mitään ratkaisevaan asemaan nousseesta käynnistään Café Esplanadissa, jutun kolmas käsittely siirrettiin huhtikuun 4. päivälle 1922.

Kolmas käsittely

Kolmannen käsittelyn alettua huhtikuun alussa puolustus muutti kantaansa syyntakeisuuden suhteen, sillä Tandefelt ei näyttänyt saavuttaneen teollaan yleistä ihailua. Ernst Tandefelt oli toivonut saavansa samanlaisen kansallissankarin maineen kuin Eugen Schauman tai Lennart Hohenthal, mutta näin ei ollut käymässä. Päinvastoin, Heikki Ritavuoren hautajaiset 21. helmikuuta olivat muodostuneet kansalliseksi surujuhlaksi. Kaiken lisäksi Hufvudstadsbladet ja muut oikeiston lehdet, joista Tandefelt oli kertonut saaneensa motiivin teolleen, olivat tuominneet heti murhan jälkeen Tandefeltin mielenvikaiseksi ilman minkäänlaisia perusteluita. Hufvudstadsbladetilla oli pääkiihottajan maine, joten se yritti väistää vastuutaan yleisen mielipiteen muokkaajana tekemällä eroa Tandefeltin tekoon ja ajatuksiin. Korostamalla Tandefeltin syyntakeisuutta elinikäinen kuritushuonetuomio alkoi näyttää varmalta.

Puolustusasianajaja Carl Olofsson korosti kolmannessa käsittelyssä Tandefeltin Katajanokan vankilassa kokemia henkisiä järkytyksiä. Hänen mielestään nämä vuosien 1914–1917 aikaiset kokemukset tekivät Tandefeltista täyttä ymmärrystä vailla olevan, joten tätä ei voitu tuomita syyntakeisena. Oikeus pyysi kaksi asiantuntijalausuntoa neurologian dosentti Harry Fabritiukselta ja Helsingin lääninvankilan lääkäri sekä Lapinlahden sairaalan vt. ylilääkäri Einar Anttiselta. Kumpikin totesi, ettei Tandefelt ollut mielisairas, vaikka hänellä olikin historiassaan traumaattisia kokemuksia ja hän oli luonteeltaan persoonallinen. Jälkimmäinen tosin ehdotti mielentilatutkimusta, koska Tandefelt oli kärsinyt hermostuneisuudesta, pääkivuista ja unettomuudesta Katajanokan lääninvankilassa murhan jälkeen, eli samoista oireista kuin venäläisten kidutusten jälkeen Kivelän mielisairaalassa. Syyttäjän mukaan oli kuitenkin luonnollista, että murhaaja on aina hermostunut ja ahdistunut murhan jälkeen vankilassa istuessaan.

Tästä alkoi oikeudessa ja lehdistössä kiista Tandefeltin syyntakeisuudesta. Puolustus otti tavoitteekseen Tandefeltin saamisen mielentilatutkimukseen. Jutun käsittelyä lykättiin jälleen alkavaksi 24. huhtikuuta 1922.

Neljäs käsittely

Neljännessä käsittelyssä puolustus vaati kovasti mielentilatutkimusta, kun taas syyttäjä korosti Tandefeltin syyntakeisuutta. Syyttäjä totesi, että Hufvudstadsbladetin uutisointi oli kiihotuksellista ja se selvästi synnytti Tandefeltin motiivin. Neljännestä käsittelystä tuli täysin poliittinen. Eemeli Niemelä teki puheenvuorostaan sanomalehtikatsauksen, jossa osoitti Ritavuoresta oikeistolehdissä ja kommunistien Suomen Työmies -lehdessä julkaistujen uutisten olleen perättömiä. Edistyspuolue oli huolissaan siitä, ettei oikeudenkäynnissä ollut kiinnitetty huomiota lehdissä julkaistujen tietojen virheellisyyteen. Niemelä sai hallitukselta ja puoluejohdolta vanhana nuorsuomalaisten Helsingin piirin johtohenkilönä sekä Edistyspuolueen vaikuttajana tehtäväkseen oikaista tiedot oikeudessa. Edistyspuolueen pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat uhrasi lähes puolet seuraavan päivän lehdestä Niemelän puheenvuoron julkaisuun. Tällä tavalla Ritavuoren ja hallituksen maine puhdistettiin.

Oikeistolehdistä erityisesti Uusi Suomi pyysi anteeksi kirjoitteluaan. Muut oikeistolehdet pahoittelivat, mutta murhaa tukevia kirjoituksiakin lehdistä löytyi. Joissakin ruotsinkielisissä porvaripiireissä Tandefeltiä jopa pidettiin sankarina ja tekoa ihannoitiin. Muuten oikeistopiirit tuomitsivat teon julkisesti, mutta muuten ymmärsivät tai jotkut jopa hyväksyivät murhan.

Neljännen käsittelyn päätteeksi raastuvanoikeus päätti, ettei Tandefelt tarvinnut mielentilatutkimusta. Vain oikeusneuvosmies Knut Furuhjelm oli asiasta eri mieltä. Juttua lykättiin vielä kerran puolustuksen loppulausunnon valmistelua varten.

Viides ja viimeinen käsittely

Viimeinen käsittely alkoi 8. toukokuuta 1922. Puolustuksen puheenvuorossa Olofsson yritti vakuuttaa Tandefeltin olevan epätasapainoinen. Olofsson väitti, ettei aktivistisuunnitelma räjäyttää venäläislaivoja vuonna 1914 ollut lähtöisin "normaaliaivoista". Hänen mielestään itsemurhayritykset ja kidutuksesta saadut henkiset vammat tekivät hänestä syyntakeettoman. Kuvitelmat hallituksen mahdollisista toimista kiihdyttivät Tandefeltin epänormaalia persoonaa ja saivat hänet ampuvaan Ritavuoren.

Puolustus vaati ottamaan nämä asiat huomioon oikeuden päätöksessä. Oikeus ei kuitenkaan vakuuttunut näin vanhoihin tapahtumiin vetoamisesta, vaan julisti tuomioksi:

»Ernst Tandefelt, joka ei rikosta tehdessään ollut täyttä ymmärrystä vailla, tuomitaan pidettäväksi vankilassa jäljellä olevan elämänsä ajan ja menettämään kansalaisluottamuksensa»

Rouva Katri Ritavuorelle määrättiin korvaukseksi 1 300 markkaa. Ernst Tandefelt valitti tuomiosta hovioikeuteen, koska häntä ei ollut lähetetty mielentilatutkimukseen. Myös Katri Ritavuori valitti tuomiosta, koska korvaus oli liian pieni maksamaan edes varatuomari Niemelän 4 751 markan laskua, ja vaati 5 000 markan korvausta.

Turun hovioikeus

Turun hovioikeus käsitteli Tandefeltin valituskirjelmän, jossa asianajaja Olofsson väitti poliittisten kantojen vaikuttaneen oikeuden päätökseen. Kirjelmän mukaan oikeus edusti Heikki Ritavuoren vastaista poliittista kantaa. Tähän väitteeseen kirjelmä ei antanut enempää selvitystä. Kirjeessä vedottiin myös poliittisen rikollisen oikeuteen päästä mielentilatutkimukseen. Kirjelmän lopussa Tandefelt kysyi, miksi hän muka täysissä järjissä olisi mennyt pilaamaan elämänsä, johon kuului pieni lapsi, rakastava vaimo ja kohtuullisen hyvätuloinen talous.

Mutkikas tapaus ei saanut yksimielistä päätöstä, ja hovioikeus piti äänin 2–1 raastuvanoikeuden päätöksen voimassa. Yksi oikeuden jäsenistä olisi halunnut lähettää Tandefeltin mielentilatutkimukseen. Hovioikeus kuitenkin korotti leski Katri Ritavuoren korvauksen 2 600 markkaan.

Korkein oikeus ja päätös mielentilatutkimuksesta

Tandefelt ei kuitenkaan vielä luovuttanut, vaan valitti Korkeimpaan oikeuteen 28. elokuuta 1922 siitä, ettei hänelle ollut vieläkään tehty lainmukaista lääkärintarkastusta. Tämä kannatti ja lopulta Korkein oikeus määräsi ensimmäisessä käsittelyssään 11. lokakuuta 1922 jälkeen Tandefeltin mielentilatutkimukseen Lapinlahden mielisairaalaan. Lapinlahdessa oikeuspsykiatrian alilääkäri Akseli Nikula tutki Tandefeltia useita kuukausia ja teki loppulausuntonsa 20. maaliskuuta 1923.

Mielentilatutkimus

Nikula huomasi, että Tandefeltia oli kuvattu usein hermostuneeksi ja omalaatuiseksi eli ei-normaaliksi. Lapinlahdessa Tandefelt ei jaksanut keskittyä oikein mihinkään. Sanomalehdestä hän heti ensimmäisenä tutki rikosjuttujen kohdalta kirjoitettiinko hänestä mitään. Hän oli myös kiinnostunut omaa alaansa eli valuuttoja koskevista uutisista. Samoin hän kyseli aina vierailta, puhuttiinko hänestä kaupungilla.

Hän vertasi itseään Schaumaniin ja Hohenthaliin ja sanoi, että nykyinen hallitus haluaa estää häntä saamasta kansallissankarin mainetta. Hänen mukaansa koko ruotsinkielinen ja suurin osa suomenkielisestä sivistyneistöstä oli hänen puolellaan. Vain nykyisen hallituksen takia nämä joutuivat tuomitsemaan hänen tekonsa. Kun oikeistohallitus tulisi valtaan, hän saisi sen aseman, joka hänelle kuuluukin. Ennen tätä vallanvaihtoa oikeistopuolueen tulisi rahoittaa hänen perhettään.

Vaikka Tandefelt pyrkikin puhumaan kärkevästi, jotta hänen mahdollisuutensa syyntakeettomaksi julistamisesta kasvaisivat, eivät puheet oikeistopuolueen taloudellisesta tuesta olleet aivan keksittyjä. Talvella 1923 25 000 markan rahasumma ilmestyi Tandefeltin perheen pankkitilille. Vuonna 1937 Nykypäivä-lehti sai selville, että rahat olivat peräisin noin kahdeltakymmeneltä jollain tavoin Ritavuoren murhaan ja sen suunnitteluun osallistuneelta aktivistilta. Vuonna 1932 Tandelfelt kysyi sittemmin poliisilta, mihin nämä rahat olivat kadonneet perheen tililtä. Tilinhoitaja oli kuitenkin hävittänyt ne jonnekin, eikä katoamistapaus edennyt rikostutkintaan.

Sairaalassa Tandefelt kehuskeli pelastaneensa isänmaansa. Hän korosti Katajanokan vankilassa venäläisvallan aikana tekemiään itsemurhayrityksiä. Samoin hän väitti olleensa saksalaisten ja Suomen armeijan selkäranka punaisia vastaan. Tandefelt kyseli myös henkilökunnalta usein, voiko hänet todeta mielisairaaksi. Keksityillä jutuilla ja liioittelulla hän pyrki vaikuttamaan lääkärien päätöksiin.

Akseli Nikula totesi loppulausunnossaan 20. maaliskuuta 1923, ettei Tandefelt ollut mielisairas, vaan korkeintaan "hermojärjestelmästään degeneroitunut". Mielentasapaino oli hänen mukaansa kokenut kolauksen Katajanokan kidutusten jälkeen. Samoin hän arveli, että Tandefelt olisi saattanut olla murhan aikana hetkellisen mielenhäiriön tai psykoosin vallassa. Ylilääkäri Anttinen kuitenkin halusi tehdä pyörittelevästä ja epäselvästä loppulausunnosta voimakkaamman. Einar Anttinen oli puolustanut jo raastuvanoikeuden kolmannessa käsittelyssä Tandefeltin mielentilatutkimusta, joten hän kirjoitti loppulausunnon perään Tandefeltin olleen niin syvästi degeneroitunut, että hän oli täyttä ymmärrystä vailla.

Anttinen lähetti muokkaamansa loppulausunnon Lääkintöhallitukselle, joka taas oli samaa mieltä lausunnosta ja lähetti sen korkeimmalle oikeudelle. Korkein oikeus totesi lausunnon pohjalta, että Tandefelt oli teon hetkellä täyttä ymmärrystä vailla, muttei syyntakeeton. Korkein oikeus muutti Tandelfeltin saaman elinikäisen rangaistuksen 12 vuodeksi kuritushuonetta ja hänet tuomittiin 15 vuodeksi kansalaisluottamusta vailla olevaksi. Tandefelt lähetettiin Sörnäisten lääninvankilaan, ja hänet piti päästää vapaaksi heinäkuussa 1935. Tuomio kuitenkin lyheni, ja tältä kannalta Tandefeltin kaksivaiheinen taktiikka toimi. Aluksi hän esiintyi sankarina, joka oli vapauttanut kansansa sortajasta kuin Eugen Schauman. Koska tämä uhkasi tuoda hänelle ankaramman tuomion, hän alkoi esiintyä mielenvikaisena, mikä lyhensi rangaistusta.

Murhaa tutkittiin vielä vuonna 1927, kun Tandefeltin paljastus täytti poliisitutkimuksessa selvittämättä jääneet aukot. Vasta tällöin viranomaiset saivat selville koko jutun laajuuden, mutta aikaa oli kulunut niin paljon, ettei selviä todisteita enää löydetty.

Vuoden 1927 paljastus

Tandefelt oli korostanut oikeudenkäyntien aikana eri asioita, mutta aina hän oli väittänyt toimineensa yksin. Istuessaan yksin ja unohdettuna kuritushuoneessa hän tuli toisiin ajatuksiin. Anottuaan turhaan armahdusta vain kahden vuoden vankeuden jälkeen tasavallan presidentti Lauri Kristian Relanderilta hän päätti kertoa kaiken ja lopettaa vaikenemisen, koska vapaus ei ollut näköpiirissä. Hän perusteli totuuden kertomista sillä, että hän oli toivonut nimensä kirkastuvan hallituspohjan vaihduttua. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan hallitukset koostuivat jatkossakin maalaisliiton ja edistyspuolueen liitosta. Tandefelt kyllästyi siis olemaan syyttä ainut syntipukki. Hän kertoi koko aktivistisuunnitelman kahdessa erillisessä paljastuskirjeessä.

Marraskuun 1927 ilmiantokirjeessään oikeuskansleri Alex Charpentierille Tandefelt paljasti taustatukensa, jotka olivat tunnettu ja arvostettu helsinkiläinen aktivistijohtaja apteekkari Oskar Jansson ja suojeluskuntaselkkauksen aiheuttaja sekä entinen Helsingin suojeluskuntapiirin johtaja kenraalimajuri Paul von Gerich. Von Gerich oli ottanut pahasti yhteen Ritavuoren ja hallituksen kanssa suojeluskuntaselkkauksen aikana. Tandefelt paljasti aktivistien osuuden juuri niin kuin Etsivä keskuspoliisi aktivisti Ossi Holmströmin johdolla oli pelännyt.

Tandefelt kertoi koko hankkeen suunnittelun alkaneen siitä, kun hän ehdotti Oskar Janssonille K. J. Ståhlbergin murhaamista. Ståhlberg oli aktivistipiireissä yksi vihatuimmista poliitikoista. Jansson ei ollut varma ajatuksesta ja ehdotti, että Tandefelt kysyisi asiasta kenraalimajuri von Gerichiltä. Tandefelt ja von Gerich keskustelivat von Gerichin asunnossa Bulevardi 3:ssa. Von Gerich ilmoitti keskustelevansa suunnitelmasta muiden korkea-arvoisten upseerien kanssa ja pyysi Tandefeltia odottamaan. Samoin Jansson alkoi omalta osaltaan luoda suunnitelmaa matkustaessaan aktivistijohtaja, hovioikeudenneuvos Harald Bouchtin kanssa Vaasaan tapaamaan erästä nimetöntä suojeluskuntapäällikköä. Vaasan ruotsinkielisen suojeluskunnan paikallisjohtaja oli tuolloin asessori E. G. Ehrström ja suomenkielisten jääkärimajuri Matti Laurila. Ehrström tunsi Janssonin, mutta Laurila ei. Näin ollen voidaan olettaa Janssonin tavanneen Ehrströmin. Tosin nämä poliisin pyytämät selvitykset alueen silloisista suojeluskuntapäälliköistä antoi everstiluutnantti Elja Rihtniemi, joka oli itsekin aktivistien johtohahmoja.

Harald Bouchtin ja Oskar Janssonin tavattua tämän nimettömän Vaasan suojeluskuntapäällikön, joka oli luultavasti Ehrström, Jansson keskusteli asiasta vielä Paul von Gerichin kanssa. Keskustelun jälkeen Jansson ehdotti Tandefeltille salamurhattavaksi sisäasiainministeri Heikki Ritavuorta. Tandefelt yllättyi ja piti Ritavuorta liian vähäpätöisenä surmattavaksi. Hän kuitenkin muutti mielensä luettuaan Hufvudstadsbladetista Ritavuoren toimista Karjalan vapaustaistelun suhteen. Tässä suhteessa Tandefeltin osittaisena motiivina oli oikeudenkäynneissä päämotiivina puitu Hufvudstadsbladetin ja muiden lehtien uutisointi. Ritavuoren murhaamisesta päätettiin noin helmikuun 3. päivän tienoilla.

Tandefelt ei tuntenut Ritavuorta ulkonäöltä, vaikka olikin niin oikeudenkäynneissä väittänyt. Hän tarvitsi jonkun näyttämään hänelle Ritavuoren, ja Oskar Jansson järjesti tähän tehtävään ruotsinkielisiin aktivisteihin kuuluneen Pukinmäessä asuneen tehtailijan ja insinöörin Selim Collianderin. Colliander tunsi Oskar Janssonin suojeluskuntakursseilta. Tandefelt, Colliander ja Jansson tapasivat perjantaina 10. helmikuuta Janssonin asunnolla, josta Colliander ja Tandefelt lähtivät yhdessä Nervanderinkadulle. Collianderin tarkoitus oli osoittaa Tandefeltille kotiinsa palaava ministeri Ritavuori, joka tulikin tavalliseen aikaansa. Colliander ja Tandefelt kuitenkin joutuivat vahingossa toisistaan erilleen ja tunnistaminen epäonnistui. Colliander oli vielä lisäksi säikähtänyt nähtyään kadun toisella puolella Ritavuoren veljen Eero Rydmanin.

Jansson ja Tandefelt tapasivat Aleksanterinkadulla apteekin viereisessä porraskäytävässä 12. helmikuuta 1922. Jansson lupasi toimittaa aseen ja haki Tandefeltille asunnostaan isältään perinnöksi saaman Colt-pistoolin ja paketin patruunoita. Tandefeltin oikeudessa selittämä epäuskottava tarina siitä, että hän olisi omistanut kyseisen pistoolin jo venäläisvallan aikana, ei siis pitänyt paikkansa. Maanantaina 13. helmikuuta Tandefelt ja Colliander tekivät kolmannen yrityksen tunnistaa Ritavuori. Yritys kuitenkin epäonnistui, kun näki Heikki Ritavuoren kulkevan vaimonsa rinnallaan. Katri Ritavuori oli serkkujen kautta Tandefeltille etäisesti tuttu ja hän luopui surmaamisesta tämän takia. Kaiken lisäksi Tandefelt ei vieläkään ehtinyt tunnistaa ministeriä.

14. helmikuuta Tandefelt tapasi töittensä jälkeen Café Esplanadissa vänrikki Ivar Ståhlen, Selim Collianderin, ja Oskar Janssonin, joka antoi 1 000 markan setelin hänelle pakomatkaa varten. Paljastuksen myötä oikeudenkäynnissä puitu epäselvä kahvilatapahtuma ratkesi. Poliisi haastatteli paljastuksen jälkeen uudelleen tarjoilijatar Elina Setteriä ja tämä myönsi tarjoilleensa kahvia myös Janssonille, joka keskusteli Tandefeltin kanssa. Setter myönsi myös, että Tandefeltin meni istumaan pöytään, jossa istui jo kolme miestä. Kahvilahenkilökunnan vaiteliaisuus johtui siitä, että kahvilanesimies Ida Barman oli Ritavuoren murhan jälkeen soittanut apteekkari Janssonille ja kysynyt tältä, pitäisikö kahvilahenkilökunnan kertoa poliisille tämän olleen Tandefeltin seurassa. Jansson kielsi ehdottomasti sotkemasta häntä Tandefeltiin. Saman ohjeen Jansson antoi myös vahtimestari Walter Grönholmille. Grönholm tunnisti erään miehistä Collianderiksi.

Lähtö kahvilasta meni niin kuin poliisi oli pikaisissa tutkimuksissaan saanut selville. Poliisikuulusteluissa ei kuitenkaan ollut saatu selville sitä, että Colliander oli osoittanut Tandefeltille Kansallismuseon pysäkillä raitiovaunusta laskeutuneen ministeri Heikki Ritavuoren. Kun Tandefelt sai selville Ritavuoren, insinööri Colliander poistui kiireesti paikalta. Tandefelt siis tapasi Selim Collianderin vain hetkeä ennen murhaa.

Aktivistien suhtautuminen paljastukseen

Aktivistit kiistivät jyrkästi sekaantumisensa Ritavuoren murhaan. Tandefeltin paljastuksessa mainitut aktivistit myönsivät lopulta tuntevansa toisensa, mutta kaikki kiistivät tunteneensa Ernst Tandefeltin. Aktivistit käyttivät samaa taktiikkaa kuin Tandefeltin suku ja leimasivat Tandefeltin heti epänormaaliksi sekä vähäjärkiseksi. Kenraalimajuri Paul von Gerich kiisti tavanneensa Tandefeltin asunnossaan, mutta kun Tandefelt osasi kuvailla tämän asunnon tarkkaan, kenraalimajuri totesi hätäisesti, että he olivat saattaneet tavata suojeluskunta-asioiden merkeissä. Talvella 1922 von Gerich ei kuitenkaan ollut enää Helsingin suojeluskuntajohtaja, eikä Tandefelt ollut koskaan kuulunut suojeluskuntaan.

Selim Colliander myönsi tunteneensa Oskar Janssonin, muttei tietenkään Tandefeltiä, joka kuitenkin tiesi Collianderista paikkansapitäviä yksityisasioista. Tandefelt tiesi esimerkiksi, että Colliander asui rautatien varrella, eikä käyttänyt sormusta naimisissaolostaan huolimatta. Colliander väitti olleensa 14. helmikuuta Viipurissa myymässä leikkikalutehtaansa tuotteita, vaikka tehdas ei ollut vielä edes toiminnassa. Tehdas oli juuri saanut Ritavuoren veljen Eero Rydmanin pankilta lainan. Oskar Jansson kiisti suunnitelleensa mitään Tandefeltin kanssa, vaan piti tätä epänormaalina. Katri Ritavuori oli alusta asti tiennyt, että Oskar Jansson oli sekaantunut murhaan. Rouva Ritavuori oli kuullut kahden miehen keskustelevan oikeudenkäyntien aikana murhasta Korkeavuorenkadulla ja toinen miehistä oli maininnut Oskar Janssonin nimen.

Suojeluskunnan Yliesikunnasta ilmoitettiin vänrikki Ståhlen olleen sairauslomalla. Ståhlen alibi oli vain se, että hän oli sairaana, eikä siis voinut olla missään. Hovioikeudenneuvos Harald Boucht kiisti tunteneensa Tandefeltin, mutta myönsi tuntevansa Oskar Janssonin.

Aktivisteilla oli yksi koko Suomen historian parhaita sisäpiirirenkaita, eikä kukaan heistä ilmiantanut ketään. Poliisin kuulustelemat aktivistit tunnustivat tuntevansa toisensa, mutta antoivat ristiriitaisia tietoja. Tandefeltin he kuitenkin pyrkivät yhdessä leimaamaan ja asettamaan pääsyylliseksi. Kaiken lisäksi monet aktivistit olivat yhteiskunnan johtavilla paikoilla, joten heidän osuuttaan murhaan ei voitu täydellisesti selvittää.

Poliisin kolme vuotta kestäneet selvitykset päättyivät 22. huhtikuuta 1930. Charpentierin jälkeen asiaa oli tutkinut oikeuskanslerin virassa Urho Castrén ja lopulta Albert von Hellens, joka katsoi, ettei asiaa ollut enää tarpeellista tutkia. Luultavasti tähän päätökseen vaikutti poliittinen tilanne. Aktivistit olivat edelleen tärkeässä asemassa politiikassa, ja tutkinnan lopettamispäätös sijoittui Lapuan liikkeen kannatuksen nousun ja aktivistien vaikutusvallan uuden kasvun aikaan. Valonarkoja ja poliittisesti ikäviä sekä yhteiskuntarauhaa rikkovia paljastuksia olisi tullut esille, joten oli parempi tuomita yksin Tandefelt ja jättää muu taustatutkimus tekemättä.

Murhan jälkeen

Ernst Tandefelt pääsi ehdonalaisen vapauteen joulukuussa 1931 istuttuaan vankilassa kahdeksan ja puoli vuotta. Hänet kuitenkin internoitiin vaarallisena henkilönä Nikkilän mielisairaalaan, Sipooseen, jossa hän kuoli 72-vuotiaana 3. toukokuuta 1948.

Viimeisissä kolmivuotisissa poliisitutkimuksissa ja myöhemmässä historiantutkimuksessa on todettu, että Tandefelt ei toiminut yksin, eikä murha ollut vähäjärkisen hetkellinen päähänpisto. Aivan varmaa on, että suunnitelman voimahenkilöt olivat ruotsinkielisten aktivistien kärkimiehet apteekkari Oskar Jansson ja kenraalimajuri Paul von Gerich. Ritavuori oli herättänyt vihaa aktivistien keskuudessa toimillaan. Paul von Gerichiä ja suojeluskuntaa ärsyttivät Ritavuoren toimet suojeluskuntien yksityisyyden lopettamiseksi. Viimeinen pisara oli se, kun hallitus ja sitä symboloinut Ritavuori rajoitti liikkumista rajan pinnassa eikä antanut selvää ja nopeaa tukea heimosotureille. Juuri Jansson ja von Gerich ehdottivat Tandefeltille Ritavuoren murhaamista. Kyseessä ei välttämättä ollut juuri Ritavuoren vastainen salaliitto, mutta luultavasti murhatehtäviin tarjoutuneelle Tandefeltille löytyi vankka tukijoukko. Kaikki tutkimuksissa ilmitulleet nimet viittasivat murhan taustalla olleisiin ruotsinkielisiin aktivistipiireihin. Tämän vahvistaa vuonna 1932 ilmitullut aktivistien rahalähetys Tandefeltin perheelle. Jos tutkimuksia olisi jatkettu, aktivisteja olisi voitu syyttää yllytyksestä ja avunannosta murhaan, muttei salaliitosta.

Eräät tuntemattomat henkilöt keräsivät 25 000 markan rahasumman Ernst Tandefeltin perheen avustamiseen. Varat uskottiin erään helsinkiläisen asianajajan hoitoon ja tämä maksoi Tandefeltin perheelle lahjasummasta kertyneitä korkotuloja. Oman kertomansa mukaan asianajaja sijoitti puolet rahoista Suomen Vientipankkiin, jonka konkurssissa 1931 rahat menetettiin. Toisen puolen hän lainasi eräälle henkilölle sillä ehdolla että tämä maksaa ne Tandefeltin pojalle pojan täyttäessä 21 vuotta. Lainanottaja havaittiin kuitenkin sittemmin maksukyvyttömäksi. Vankilasta päästyään Tandefelt vaati rahoja itselleen mutta asianajajan mukaan ne kuuluivat Tandefeltin pojalle.

Tandefelt teki asianajajaa vastaan rikosilmoituksen kavalluksesta. Helsingin kaupunginviskaali Reino Lehto ei kuitenkaan nostanut syytettä asiassa koska hänen tulkintansa mukaan Tandefelt ei ollut oikea asianomistaja ja lahjoitetut varat eivät kuuluneet hänelle vaan tuntemattomille alkuperäisille lahjoittajille. Tandefelt jätti tämän johdosta kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle.

Sosiaalidemokraattien kansanedustaja ja sosialistipoliitikko Sulo Wuolijoki ja eräät muut ovat epäilleet, että murha yritettiin naamioida kommunistien tekemäksi, koska Tandefelt oli pukeutunut työläispalttooseen ja pyysi pirssikuskia ajamaan Hakaniemeen. Tällaisesta suunnitelmasta ei kuitenkaan ole mitään sitovia todisteita. Wuolijoki tunsi Tandefeltin poliittisista piireistä ystäviensä kautta.

Lähteet

• Risto Niku: Ministeri Ritavuoren murha. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4146-X
• Risto Niku: ”Heikki Ritavuori, oikeusvaltion rohkea puolustaja”, Risto Rytin lähipiiri. Helsinki: Edita, 2005. ISBN 951-37-4502-3
• Lasse Lehtinen: Murhattu ministeri : Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema. Helsinki: Otava, 2021. ISBN 978-951-1-38632-2

Aiheesta muualla

• Rikostarinoita historiasta: Sisäministerin murha Yle Areena