Edward Carson

Edward Henry Carson, paroni Carson (9. helmikuuta 1854 Dublin, Irlanti – 22. lokakuuta 1935 Minster, Kent, Iso-Britannia) oli irlantilainen unionistipoliitikko, joka toimi vuosina 1910–1921 Ulsterin unionistien johtajana. Hänet muistetaan Ulsterin kansalaismielipiteen ja jopa aseellisen vastarinnan organisoimisesta Irlannille kaavaillun itsehallinnon eli home rulen torjumiseksi vuosina 1912–1914. Konservatiiveja tukenut Carson oli myös useasti Ison-Britannian hallituksen jäsenenä.

Sir Edward Carson, sittemmin lordi Carson, noin vuonna 1900.

Ura

Carson ei itse ollut kotoisin Ulsterin alueelta, vaan hän syntyi Dublinissa asuneeseen protestanttiseen perheeseen ja varttui siten eteläisessä Irlannissa. Carson opiskeli Dublinin Trinity Collegessa ja valmistui vuonna 1877 asianajajaksi. Hän saavutti mainetta taitavana asianajajana, joka suhtautui epäilevästi Irlannin nationalistien toimintaan. Vuonna 1892 Carson nimitettiin Irlannin apulaiskruununjuristiksi (Solicitor General) Robert Salisburyn hallitukseen ja hänet valittiin samana vuonna parlamentin alahuoneeseen Trinity Collegen edustajana. Seuraavana vuonna hän sai oikeudet asianajajan ammatin harjoittamiseen myös Englannissa. Hänen taitava ristikuulustelunsa kirjailija Oscar Wilden oikeudenkäynnissä vuonna 1895 sinetöi Wilden tuomion homoseksuaalisuudesta. Vuosina 1900–1905 Carson toimi Britannian apulaiskruununjuristina Arthur Balfourin konservatiivihallituksessa. Hänet lyötiin vuonna 1900 ritariksi.

Carson valittiin helmikuussa 1910 Irlannin unionistien parlamenttiryhmän johtajaksi. Hän luopui tavoittelemasta paikkaa konservatiivipuolueen johdossa ja omistautui kokonaan unionistien kamppailulle home rulea vastaan. Hänen mukaansa Ulsterin protestantit eivät koskaan hyväksyisi joutumista katolisten hallitseman Irlannin parlamentin alaisuuteen. Lisäksi hän väitti Irlannin itsehallinnon tuhoavan protestanttien menestyksekkään liiketoiminnan ja yleensä hajottavan Britannian kansakuntana. Carson oli vastustanut jo vuoden 1893 aiempaa home rule -esitystä. Hän vastusti myös tiukasti ylähuoneen veto-oikeuden kumoamista vuonna 1911, sillä se oli konservatiivien ja unionistien viimeinen keino estää home rule -lain läpimeno. Kun taistelu ylähuoneen valtaoikeuksista hävittiin, Carson ryhtyi järjestämään Ulsterissa suuria kansankokouksia, joissa hän kehotti paikallisia aseelliseen vastarintaan, mikäli home rule hyväksyttäisiin.

Ulsterin juhlallinen liittokirja, Carsonin laatima suuri adressi Irlannin home rulea vastaan, päivätty 28.9.1912.

Kun Herbert Henry Asquithin liberaalihallitus vuonna 1912 antoi home rule -lakiesityksen parlamentille, Carson julkisti 28. syyskuuta sitä vastaan suunnatun, Ulsterin juhlallisena liittokirjana (Ulster's Solemn League and Covenant) tunnetun kansalaisadressin. Sen allekirjoitti Ulsterissa kaikkiaan 218 000 miestä ja 228 000 naista, osa omalla verellään. Vuoden 1913 alussa Carsonin johdolla koottiin vapaaehtoinen armeija, Ulsterin vapaaehtoisjoukot (Ulster Volunteer Force, UVF). Syyskuussa 1913 perustettiin Belfastiin Ulsterin unionistien neuvosto, jonka Carson ilmoitti ryhtyvän Ulsterin väliaikaiseksi hallitukseksi, mikäli home rule astuisi voimaan. Valmistautuessaan sisällissotaan Irlannissa Carson järjesti huhtikuussa 1914 Saksasta suuren aselastin, joka tuotiin salaa Larneen Antrimissa.

Carson ja muut unionistijohtajat eivät alun perin kannattaneet ajatusta Irlannin jakamisesta, koska protestantteja asui vähemmistönä kaikkialla Irlannissa. Vähitellen Carson kuitenkin lievensi kantaansa samoille linjoille realistisen konservatiivijohtajan Andrew Bonar Law’n kanssa, eikä hän enää pyrkinyt estämään kokonaan Irlannin itsehallinnon toteuttamista. Vuonna 1913 Carson teki sen sijaan parlamentissa esityksen, että vain Ulsterin yhdeksän kreivikuntaa jätettäisiin home rulen ulkopuolelle. Myös Asquithin hallitus oli nyt valmis myönnytyksiin unionisteille. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua home rule -laki hyväksyttiin, mutta samalla sen toimeenpano jäädytettiin sodan ajaksi ja unionisteille luvattiin, että Ulsterin tulevaa asemaa voitaisiin vielä harkita. Carson hyväksyi tämän kompromissin. Kun Asquithin hallitus laajennettiin toukokuussa 1915 suureksi koalitioksi, Carson nimitettiin hallituksen kruununjuristiksi (Attorney General). Hän kuitenkin erosi jo saman vuoden lokakuussa vastalauseena sille, ettei hallitus ollut antanut tarpeeksi sotilaallista tukea Serbialle. Carson oli myöhemmin David Lloyd Georgen hallituksessa meriministerinä joulukuusta 1916 heinäkuuhun 1917 ja sen jälkeen salkuttomana ministerinä sekä sotakabinetin jäsenenä tammikuuhun 1918 saakka.

L. S. Merrifieldin veistämä Carsonin patsas Belfastissa, pystytetty 1932.

Carson ei pitänyt vuoden 1920 Government of Ireland Act -laista, joka merkitsi Irlannin pysyvää jakamista kahtia, mutta antoi epäröinnin jälkeen sille tukensa. Lain myötä niistä Ulsterin kuudesta kreivikunnasta, joissa unionisteilla oli pysyvä enemmistö, muodostettiin Pohjois-Irlannin itsehallintoalue, ja sekä Pohjois- että Etelä-Irlanti saivat osapuilleen home rulea vastaavan itsehallinnon. Carson luopui unionistien johdosta helmikuussa 1921 ja kieltäytyi ikäänsä vedoten asettumasta ehdolle uuden Pohjois-Irlannin parlamentin vaaleissa tai ryhtymästä Pohjois-Irlannin hallituksen johtajaksi. Samana vuonna hänelle myönnettiin päärinarvo nimellä paroni Carson of Duncairn ja vuosina 1921–1929 hän toimi yhtenä ylähuoneen lordituomareista (Lords of Appeal in Ordinary).

Carsonin ollessa vielä elossa hänelle pystytettiin vuonna 1932 näyttävä patsas Pohjois-Irlannin upouuden parlamenttitalon eteen Belfastin Stormontissa. Kuoltuaan vuonna 1935 Englannissa hän sai valtiolliset hautajaiset.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Edward Carson Wikimedia Commonsissa