Salapoliisikirjallisuus
Salapoliisikirjallisuus on rikoskirjallisuuden alalaji, jossa pääosassa on rikosta tutkiva salapoliisi.[1]
Salapoliisikirjallisuuteen kuuluvat lyhyet salapoliisikertomukset ja pidemmät salapoliisiromaanit eli dekkarit. Uudempi nimitys lajityypille on arvoitusdekkari, joka korostaa sitä, että päähenkilönä voi olla paitsi salapoliisi, myös poliisi.[2]
Piirteet
muokkaaKirjallisuudentutkija John G. Caweltin mukaan arvoitusdekkarin juonessa on kuusi osaa: salapoliisin esitteleminen, rikos ja johtolangat, tutkinta, ilmoitus rikoksen ratkaisemisesta, ratkaisun selittäminen, sekä loppuratkaisu, jossa syyllinen usein vangitaan tai hän tekee itsemurhan.[3]
Salapoliisiromaanissa on olennaista murhan selvittäminen, kysymys siitä, mitä on tapahtunut. Murha tapahtuu yleensä kirjan alussa. Romaanin juonessa rikoksen tarinaa kirjoitetaan auki henkilöiden havaintojen ja erilaisten johtolankojen avulla. Arvoituksen tai murhan ratkaisee henkilöhahmo, jolla on muista romaanin henkilöistä poikkeavat kyvyt selvittää tapahtumien kulut ja henkilöiden motiivit.[2] Lopussa toimintaa johtanut ja arvoituksen ratkaissut salapoliisi tai etsivä kerää ympärilleen kaikki tapahtumiin osalliset ja selvittää päättelyketjunsa.[3]
Salapoliisiromaanissa voidaan nähdä kaksi tarinaa: rikoksen tarina ja sen tutkimisen tarina. Rikoksen kuvaava tarina kertoo, mitä todella tapahtui. Tätä tarinaa ei esitetä kirjassa suoraan. Toinen tarina kertoo, kuinka lukija tai kertoja tulee ensimmäisestä tarinasta tietoiseksi.[4]
Salapoliisiromaanin kirjoittaja antaa usein lukijalle mahdollisuuden osallistua syyllisen arvailuun – tällaista kutsutaan palapelidekkariksi. Tämän edellytyksenä on se, että lukija saa käyttöönsä samat tiedot kuin kirjan salapoliisikin. Tällöin lukijalla on mahdollisuus ratkaista arvoitus jo ennen kuin salapoliisi kertoo tapahtumien kulun.[5] Lukijalta, kuten tarinan salapoliisiltakin, vaaditaan kykyä tulkita ja yhdistellä johtolankoja oikein. Usein kirjailija pyrkii johdattamaan lukijaa harhaan, ja syylliseksi saattaa paljastua vähiten epäilyksiä herättänyt henkilö. Kirjailijan odotetaan lopussa punovan tarinan kaikki johtolangat yhteen, eikä pieniäkään kysymyksiä saa jäädä selittämättä.[6] Lajityyppiin on luotu ja ehdotettu monenlaisia muitakin "reilun pelin sääntöjä", kuten se, että etsivä itse ei saa paljastua rikolliseksi, syyllisellä on oltava näkyvä rooli tarinan aikana, rikoksessa ei saa käyttää yliluonnollisia tekijöitä kuten haamuja tai kuolemansäteitä, useampaa kuin yhtä salaista huonetta tai käytävää ei saa käyttää, tuntemattomia myrkkyjä ei saa käyttää, eikä rikoksia saa tehdä samannäköiset henkilöt kuten kaksoset. Epäsuositeltaviksi on nimetty myös esimerkiksi hypnoosi, salaliitot, naisen intuitio, sattuma ja muu "hölynpöly". Ruumis tulisi olla, jotta lukijan mielenkiinto pysyy yllä.[7]
Salapoliisiromaanille on tyypillistä se, että henkilöjoukko on rajattu. Henkilöt kuuluvat yleensä keski- tai yläluokkaan ja elävät harmonisessa maailmassa, jota rikos häiritsee. Kaikilla heistä saattaa olla motiivi ja mahdollisuus olla syyllinen. Yleisesti käytettyjä henkilöhahmoja ovat esimerkiksi tilanomistaja ja aatelinen, porvarillisen ammatin harjoittaja, nuori urheilullinen mies, armeijan edustaja, pakkomielteinen keräilijä tai filosofoija, sekä kaunis ja kunnollinen tyttö ja hänelle sopiva nuorimies. Murhan uhri on usein jollain tapaa paha ihminen, joka on ansainnut kohtalonsa. Tämä tarjoaa kaikille henkilöille tarvittavan motiivin murhaan.[8]
Salapoliisiromaanin miljöö on usein suljettu, kuten suuri talo tai kartano maaseudulla. Näin tarinan hahmoista saadaan pieni ja yhtenäinen ryhmä, johon epäilykset voidaan kohdistaa.[9] Suljetun huoneen arvoituksessa rikos tapahtuu suljetussa tilassa, johon kukaan ei voi mennä tai poistua sieltä. Tällöin salapoliisin tehtäväksi tulee osoittaa, kuinka tämä loogisesti mahdoton rikos on voitu tehdä.[10]
Esimerkkejä
muokkaaSalapoliisikirjallisuus sai alkunsa 1800-luvulla, ja sen perustajana pidetään Edgar Allan Poeta.[11] Tunnetuimpia salapoliisiromaanien päähahmoja ovat esimerkiksi C. Auguste Dupin, Sherlock Holmes, Hercule Poirot, Neiti Marple, Isä Brown, Nero Wolfe, Philip Trent, Albert Campion, Roderick Alleyn, Gideon Fell, Philo Vance, Ellery Queen, Peter Wimsey, Adam Dalgliesh ja Thomas Lynley.[12] Tunnetuimpia suomalaisia salapoliisiromaanien päähahmoja ovat esimerkiksi komisario Palmu, Max Rudolph, komisario Kairala, Klaus Karma, Kaarlo Rauta, tuomari Kallio, Antti Karpalo, Maria Kallio ja Pietari Päre.[13]
Lähteet
muokkaa- Arvas, Paula & Ruohonen, Voitto: Alussa oli murha: johtolankoja rikoskirjallisuuteen. Gaudeamus, 2016. ISBN 978-952-495-380-1
Viitteet
muokkaa- ↑ Arvas & Ruohonen 2016, s. 14.
- ↑ a b Arvas & Ruohonen 2016, s. 19.
- ↑ a b Arvas & Ruohonen 2016, s. 32.
- ↑ Arvas & Ruohonen 2016, s. 31–32.
- ↑ Arvas & Ruohonen 2016, s. 19–20.
- ↑ Arvas & Ruohonen 2016, s. 32–34.
- ↑ Arvas & Ruohonen 2016, s. 28–29.
- ↑ Arvas & Ruohonen 2016, s. 19, 38–41.
- ↑ Arvas & Ruohonen 2016, s. 41–42.
- ↑ Arvas & Ruohonen 2016, s. 20.
- ↑ Arvas & Ruohonen 2016, s. 21.
- ↑ Arvas & Ruohonen 2016, s. 34–37.
- ↑ Arvas & Ruohonen 2016, s. 45–53.
Aiheesta muualla
muokkaa- Kuka kirjoittaa ja ketkä lukevat salapoliisiromaaneja, Suomen Kuvalehti, 04.02.1939, nro 5, s. 26, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot