Wikipedia

Charles Chaplin

brittiläinen näyttelijä, elokuvaohjaaja, säveltäjä ja elokuvatuottaja (1889–1977)

Tämä artikkeli kertoo elokuvaohjaajasta. Samannimisestä taidemaalarista kertoo artikkeli Charles Joshua Chaplin.

Charles ”Charlie” Spencer Chaplin (16. huhtikuuta 1889 Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta – 25. joulukuuta 1977 Corsier-sur-Vevey, Sveitsi) oli koomikko ja elokuvan varhaiskauden merkittävimpiä näyttelijöitä ja ohjaajia. Hän oli syntyjään britti, mutta työskenteli suurimman osan urastaan Yhdysvalloissa. Hänet tunnetaan erityisesti roolistaan Pikku kulkurina (engl. The Little Tramp), joka oli herrasmiehen tavat ja arvokkuuden omaava maankiertäjä. Kulkurin ikoniset tunnusmerkit olivat liian pieni takki, liian isot housut ja kengät, knalli, bambukeppi sekä viikset.

Charles Chaplin
Chaplin vuonna 1921
Chaplin vuonna 1921
Henkilötiedot
Koko nimi Charles Spencer Chaplin
Syntynyt16. huhtikuuta 1889
Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Kuollut25. joulukuuta 1977 (88 vuotta)
Corsier-sur-Vevey, Sveitsi
Ammatti näyttelijä, ohjaaja, säveltäjä, tuottaja
Puoliso
Lapset 11 lasta, mukaan lukien Geraldine Chaplin ja Sydney Earle Chaplin
Näyttelijä
Taiteilijanimet Charlie
Aktiivisena 1899–1976
Merkittävät roolit
Palkinnot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Chaplin oli etenkin mykkäelokuvan monitaitoisimpia henkilöitä: hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti, tuotti ja lopulta myös sävelsi elokuviensa musiikin. Hän oli myös yksi United Artists -elokuvayhtiön perustajista, ja hänellä oli oma studio, joten hän pystyi tuottamaan elokuvansa täysin itsenäisesti.

Chaplin aloitti elokuvauransa vuonna 1914 ja esiintyi aluksi Keystone-, Essanay-, Mutual- ja First National -elokuvayhtiöiden lyhytelokuvissa. 1920-luvulla hän ryhtyi tekemään pitkiä mykkäelokuvia, joista tunnetuimpia ovat Kultakuume (1925), Kaupungin valot (1931) ja Nykyaika (1936). Hän siirtyi menestyksekkäästi äänielokuvaan poliittisella satiirillaan Diktaattori (1940), mutta 1940-luvulla uraa varjostivat yksityiselämän skandaalit ja kommunismiepäilyt. Chaplinin mentyä vuonna 1952 elokuvansa Parrasvalot ensi-iltaan Lontooseen maahanpaluulupa Yhdysvaltoihin peruttiin, ja hän jäi loppuelämäkseen asumaan Eurooppaan.

Lapsuus

muokkaa

Chaplinin omaelämäkerran mukaan hän syntyi 16. huhtikuuta 1889 East Lanella (virallinen nimi East Street) Walworthissa Lontoossa Charles Chaplin vanhemmalle ja tämän vaimolle Hannahille.[1] Koska Chaplinin syntymätodistusta ei ilmeisesti ole olemassa, syntymäpäivää ei ole kuitenkaan voitu varmistaa, mikä on johtanut epävarmuuteen hänen syntymäajastaan ja -paikastaan.[2][3] Sanomalehti The Magnetin syntymäilmoituksen mukaan Chaplin olisi syntynyt jo 15. huhtikuuta,[4] eikä todisteita Chaplinien asumisesta juuri East Streetilla ole löydetty.[5] Chaplinin jäämistöstä löytyneen kirjeen mukaan hän olisi syntynyt romanivaunussa Smethwickissä Staffordshiressä.[6] Joidenkin lähteiden mukaan hän oli myös epävarma biologisen isänsä henkilöllisyydestä, vaikka julkisuudessa puhuikin aina Charles Chaplin vanhemmasta isänään.[7]

Charles Chaplin vanhempi (1863–1901) ja Hannah Harriet Pedlingham Hill (1865–1928) olivat lähtöisin työväenluokkaisista lontoolaisperheistä.[8] Chaplinin uran aikana lehdistö piti häntä pitkään etniseltä taustaltaan juutalaisena, mutta elämäkerrat ovat osoittaneet tiedon vääräksi.[9] Sen sijaan Chaplinin isänäidin tiedetään olleen romani.[8] Vanhemmat avioituivat vuonna 1885, jolloin myös Hannahin muutamaa kuukautta aikaisemmin syntyneestä aviottomasta pojasta Sydneystä tuli Chaplin.[8] Pian avioitumisensa jälkeen he aloittivat uransa varietee-esiintyjinä. Chaplin muisteli äitinsä olleen menestynyt laulaja ja tanssija,[10] mutta todellisuudessa Lily Harley -taiteilijanimeä käyttäneen Hannah Chaplinin ura oli menestyksetön ja luultavasti päättyi jo ennen Chaplinin syntymää.[11] Charles Chaplin vanhempi oli sen sijaan kohtalaisen suosittu varieteelaulaja.[12]

Vanhemmat erosivat joko Chaplinin syntymän aikoihin tai pian sen jälkeen, ja hän jäi yhdessä velipuolensa Sydneyn kanssa tasapainottoman äidin luokse.[5][13] Vuonna 1892 Hannah Chaplin sai kolmannen pojan, George Wheeler Drydenin, jonka isä oli varieteetähti Leo Dryden. Dryden kuitenkin vei pojan mukanaan jo seuraavana keväänä, ja äiti ja vanhemmat veljet tapasivat hänet seuraavan kerran vasta 1920-luvulla.[14] Joidenkin elämäkertojen mukaan Hannah Chaplinin suhde Drydeniin olisi ollut Chaplinien eron syy.[13]

Chaplin vietti suurimman osan lapsuudestaan Kenningtonissa Etelä-Lontoossa, missä perhe muutti usein, ja äiti elätti lapsensa muun muassa ompelutöillä.[15][16] Chaplinin mukaan hän ei koskaan käynyt säännöllisesti koulua, mutta myöhempien elämäkertojen mukaan hän olisi käynyt koulua useita vuosia.[17][18] Hannah Chaplinin huonontuva terveys ja sairaalajaksot kuitenkin vaikeuttivat perheen tilannetta. Kun äiti oli sairaalassa, veljekset sijoitettiin vuonna 1896 Hanwellin koulukotiin.[19] Sydney pääsi pian merimieskoulutukseen, mutta seitsenvuotias Charles vietti Hanwellissa seuraavat kaksi vuotta.[20] Alkuvuodesta 1898 he pääsivät takaisin äidin luo, mutta jo samana kesänä perheen oli kirjauduttava varattomuuden takia Lambethin köyhäintaloon, mistä veljekset vietiin Norwoodin koulukotiin.[20] Hannah Chaplin joutui tuolloin mielenterveysongelmiensa, diagnoosin mukaan neurosyfiliksen, takia ensimmäistä kertaa mielisairaalaan.[20]

Viranomaiset olivat jo pitkään yrittäneet saada Charles Chaplin vanhemman maksamaan elatusmaksuja lapsistaan, ja näihin aikoihin he päättivät, että pojat tulisi sijoittaa asumaan isänsä luo. Syyskuussa 1898 he muuttivatkin tämän luo Kenningtoniin, missä asuivat seuraavat kaksi kuukautta, kunnes äiti pääsi pois sairaalasta.[20] Tämä oli ilmeisesti ainoa ajanjakso, jolloin Chaplin oli vanhempien eron jälkeen säännöllisessä yhteydessä isänsä kanssa. Alkoholisoitunut isä kuoli kahden vuoden kuluttua, vuonna 1901, ilmeisesti maksakirroosiin.[21]

Ura

muokkaa

Ura lapsiesiintyjänä ja varieteessa

muokkaa
 
Chaplin 1910-luvulla

Todennäköisesti isänsä viihdealan yhteyksien kautta kymmenvuotias Chaplin sai ensimmäisen työnsä esiintyjänä The Eight Lancashire Lads -lapsitanssijaryhmästä ja kiersi ryhmän mukana Britanniaa vuosina 1899–1900.[22] Lontoossa hän teki erilaisia pikkutöitä ja auttoi näin perheen elatuksessa, kun Sydney-veli työskenteli merillä.[23] Toukokuussa 1903 Hannah Chaplinin mielenterveys romahti jälleen, ja hän joutui takaisin mielisairaalaan.[23] Hän pääsi sieltä pois jo seuraavana vuonna mutta päätyi pian takaisin eikä enää toipunut niin, että olisi päässyt palaamaan normaaliin elämään. Hänen poikansa ostivat hänelle vuonna 1912 hoitopaikan yksityisestä sairaalasta[24] ja toivat hänet vuonna 1921 Kaliforniaan,[25] missä hän kuoli vuonna 1928.[26]

Äidin jouduttua sairaalaan veljekset alkoivat ilmeisesti suunnitella uraa näyttelijöinä.[23] Chaplin kirjautui teatteriagentuuriin ja sai pian roolin näytelmästä Jim, A Romance of Cockayne, jonka oli kirjoittanut tunnettu näyttelijä H. A. Saintsbury. Näytelmä ei saanut kriitikoilta hyvää vastaanottoa, mutta Chaplinin rooli sanomalehtipoikana keräsi arvioissa kehuja.[27] Hän siirtyikin näyttelemään lähettipoika Billyä Sherlock Holmes -dramatisoinnissa ja kiersi näytelmän mukana Britanniaa vuosina 1903–1906.[28] Chaplinin suorituksista ilmeisesti pidettiin, sillä vuonna 1905 arvostettu näyttelijä William Gillette valitsi Chaplinin samaan rooliin alkunäytelmäänsä The Painful Predicament of Sherlock Holmes, jota esitettiin kahden viikon ajan West Endissä ennen Clarice-näytelmän esityksiä.[28] Holmesin jälkeen Chaplin näytteli erilaisissa sketseissä varieteessa sekä komediaryhmässä Casey’s Circus, jossa luultavasti esitti ensimmäisen kerran pantomiimia.[29]

Sydney Chaplin oli liittynyt vuonna 1906 Fred Karnon varieteeryhmään, joka oli aikansa kuuluisimpia pantomiimia esittäviä kiertäviä komediaryhmiä, ja menestyi siellä hyvin. Hän suostutteli Karnon ottamaan nuoremman veljensä mukaan vuonna 1908.[29] Chaplin aloitti pienistä sivurooleista mutta kohosi vähitellen isompiin rooleihin, joista tunnetuimpana ”The Inebriated Swell”, humalainen yläluokan edustaja, joka sotkee huonon teatterinäytöksen käytöksellään.[29] Karnon ryhmässä vietettyä aikaa pidetään monella tapaa keskeisenä Chaplinin kehityksessä esiintyjänä. Fred Karno vaati esiintyjiltään tiukkaa kurinalaisuutta ja tekniikan hallintaa ja sekoitti komediaan myös paatoksellisia elementtejä, joista tuli myöhemmin leimallisia piirteitä Chaplinin uralla.[30] Lisäksi Chaplin käytti Karnon sketsejä hyväksi elokuvissaan, kuten Charlien näytännössä (1915).[31]

Chaplin pääsi 1909 ryhmän mukana esiintymään Folies Bergère -teatteriin Pariisiin, ja seuraavana vuonna hän lähti ensimmäiselle Yhdysvaltain-kiertueelleen, joka kesti kevääseen 1912.[29] Chaplin oli yksi kiertueen pääesiintyjistä, ja hänen sijaisnäyttelijänään toimi myöhemmin Stan Laurelina tunnettu Stanley Jefferson. Myöhemmin samana vuonna Chaplin palasi Yhdysvaltoihin toiselle kiertueelle.[29]

Elokuvauran alku

muokkaa
 
Kid Auto Races at Venice (1914)

Keystone-elokuvastudion edustaja näki Chaplinin esiintyvän tämän toisen Yhdysvaltain-kiertueen aikana, ja hänelle tarjottiin vuoden elokuvasopimusta aluksi 150 dollarin viikkopalkalla. Chaplin hyväksyi tarjouksen ja muutti loppuvuodesta 1913 Los Angelesiin.[32]

Chaplinin ensimmäinen elokuva Keystonella oli helmikuussa 1914 ensi-iltaan tullut Chaplin reportterina, jossa hän näytteli silinteriä ja monokkelia pitävää keikaria. Jo seuraavassa elokuvassaan, Kid Auto Races at Venice, hän esiintyi Pikku kulkurin hahmossa.[32] Chaplinin oman kertomuksen mukaan hänen oli käsketty keksiä itselleen rooliasu studion vaatevarastossa ja roolihahmo syntyi asun kautta.[33] Vastaavanlaisia hahmoja oli tosin esitetty jo pitkään varieteessa, ja ne ovat luultavasti olleet Chaplinin mielessä.[32] Chaplinin uskotaan myös ottaneen mallia ranskalaisesta elokuvakoomikko Max Linderistä, jota hänen tiedetään ihailleen.[34] Keystonella Chaplin jatkoi kuitenkin myös muiden roolien esittämistä.[35]

Elokuva-ala oli tuohon aikaan vielä alkutekijöissään, ja Keystonenkin tekniikkaa ja tyyliä on myöhemmin pidetty melko alkeellisena. Lyhyet komediat kuvattiin harjoittelematta yhdellä otolla ja niitä tuotettiin viikoittain useita. Chaplin, joka oli Karnon ryhmässä tottunut ohjelmanumeroiden huolelliseen hiomiseen, koki Keystonen tuotantotavat epämiellyttäviksi. Hän riitaantui usein ohjaajiensa kanssa ja vaati enemmän itsenäistä päätösvaltaa.[32] Elokuvassa Kaksoiselämää hän toimikin jo ohjaajana Mabel Normandin kanssa ja ohjasi ensimmäisenä omana elokuvanaan joko Kaksikymmentä minuuttia rakkautta (huhtikuu 1914) tai Charlie sateessa (toukokuu 1914).[32] Jatkossa Chaplin ohjasi Keystonella lähes kaikki omat elokuvansa.[32]

Chaplin oli kutsunut Yhdysvaltoihin myös veljensä Sydneyn, joka hänkin päätyi näyttelijäksi Keystonelle.[36] Sydney Chaplin saavutti suosiota komedioillaan, joissa esitti ”Gussle”-nimistä hahmoa, ja hän esiintyi elokuvissa 1920-luvun lopulle saakka.[14][37] Pian Yhdysvaltoihin saapumisensa jälkeen hän alkoi myös toimia Chaplinin managerina ja neuvotteli tämän seuraavat elokuvasopimukset,[38] joista taloudellisesti merkityksellisin oli sopimus Mutualin kanssa. Hän esiintyi myös sivuosissa useissa Chaplinin elokuvissa[39].

Läpimurto

muokkaa
 
Elokuvan Nyrkkeilymestari (1915) mainosjuliste.

Keystone-sopimuksen päätyttyä vuoden 1914 lopussa Chaplin siirtyi Essanay-studiolle. Uuden sopimuksen ensimmäisen elokuvan, Uuden työpaikan, hän kuvasi yhtiön studioilla Chicagossa ja seuraavat viisi Nilesissa, San Franciscon lähellä, mutta siirtyi loppusopimuksen ajaksi takaisin Los Angelesiin.[40]

Chaplin oli kohonnut Keystonella yhdeksi studion suosituimmista näyttelijöistä, mutta varsinaisen läpimurtonsa hän teki Essanay-elokuvissa vuonna 1915.[41] Jo aivan elokuvan alkuaikana yleisöllä oli ollut suosikkeja, mutta vasta 1910-luvulla syntyivät elokuvatähdet, kun yhtiöt keskittyivät enemmän näyttelijöidensä markkinoimiseen.[42] Chaplinista tuli pian yksi kirkkaimmista tähdistä niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa, ja lehdistö käytti hänen suosiostaan nimitystä maailmanlaajuinen ”Chaplinitis”-epidemia.[42] Chaplinin nimellä alettiin myydä erilaisia tuotteita, ja yhdessä Sydney-veljensä kanssa hän yritti myös lisensoida nimensä tuotteisiin.[38] Chaplin-imitaattorit olivat suosittuja, ja muut studiot alkoivat jopa tuottaa Chaplin-kopioelokuvia.[42] Myös Harold Lloyd aloitti elokuva-uransa Chaplinia jäljittelevällä hahmolla ”Lonesome Luke”.[43]

Varsinkin Chaplinin ensimmäisiä Essanay-elokuvia on pidetty samantyylisinä kuin hänen ohjauksensa Keystonelle, mutta niissä oli myös muutoksia.[44] Keystonella Pikku kulkurin hahmo oli ollut melko rahvaanomainen ja väkivaltainen, mikä oli herättänyt myös paljon kielteistä arvostelua ja sensuurin huomion.[44] Vaikka nämä elementit eivät vielä täysin kadonneetkaan, hän alkoi vähitellen sekoittaa komedioihinsa myös paatosta ja romantiikkaa. Elokuvaa Kulkuri (1915) pidetään tästä ensimmäisenä esimerkkinä.[44] Lisäksi elokuviin vakiintui yhteiskuntaluokkien eriarvoisuuden kuvaaminen, vaikka yhtenäistä poliittista sanomaa niissä ei ollutkaan.[44] Chaplin valitsi elokuviensa uudeksi naisnäyttelijäksi Edna Purviancen, joka näytteli Chaplinin elokuvissa seuraavat kahdeksan vuotta[45].

Essanay-sopimuksensa päätyttyä vuoden 1915 lopussa Chaplin hyväksyi Mutual-elokuvayhtiön tarjouksen kahdestatoista lyhytelokuvasta.[46] Sopimukseen kuului ennätyksellinen 10 000 dollarin viikkopalkka ja 150 000 dollarin bonus, ja niin Chaplin oli Yhdysvaltojen parhaiten palkattuja ihmisiä.[47][46] Tämän kuten muutkin sopimukset neuvotteli veli Sydney[39]. Chaplinin lähdön jälkeen Essanay julkaisi kaksi Chaplin-elokuvaa, jotka oli koostettu osittain häneltä jääneestä materiaalista. Chaplin ja Essanay ajautuivat vuoteen 1923 kestäneeseen oikeuskiistaan. Chaplin syytti yhtiötä työnsä hyödyntämisestä ja muokkaamisesta ilman lupaa, ja Essanay puolestaan syytti Chaplinia sopimusrikkomuksesta.[48]

Kypsyminen elokuvantekijänä

muokkaa
 
Chaplin ja Jackie Coogan Chaplinin pojassa (1921)

Chaplin kutsui Mutualilla viettämiään vuosia uransa onnellisimmiksi,[49] ja sopimuksen aikaista puoltatoista vuotta pidetään hänen tasaisesti luovimpana aikanaan.[50] Chaplin kehitti Essanaylla aloittamiaan teemoja pidemmälle, ja erityisesti elokuvia Charlie poliisina (1916) ja Charlie siirtolaisena (1916) on pidetty varhaisina mestariteoksina.[50] Mutualilla Chaplin oli entistä itsenäisempi, sillä yhtiö perusti hänen elokuviensa tuottamista varten oman yhtiön, antoi hänen käyttöönsä oman studion ja julkisti elokuvat hänen aikataulunsa mukaan.[47] Näyttelemisen, ohjaamisen ja tarinoiden ideoinnin lisäksi Chaplin alkoi vuodesta 1916 toimia myös elokuviensa tuottajana[51].

Mutual-elokuvien aikana Chaplinista alettiin myös ensimmäistä kertaa puhua vakavasti otettavana taiteilijana.[50] Elokuvaa, erityisesti komediaa, pidettiin vielä tuolloin sivistymättömänä viihteenä.[50][47] Ensimmäisenä merkkinä Chaplinin elokuvien arvostuksen kasvamisesta pidetään arvostetun teatterinäyttelijä Minnie Maddern Fisken artikkelia, jossa hän vertasi tämän komedioita Plautuksen ja Shakespearen teoksiin. Chaplin alkoi myös seurustella intellektuellien kanssa ja haastatteluissa korosti sivistystään. Tätä on pidetty myös Chaplinin keinona erottautua muista elokuvakoomikoista.[52]

 
Chaplin ja Douglas sota­obligaatio­kiertueen aikana Fairbanks Wall Streetilla.

Mutual-sopimuksen päätyttyä Chaplin perusti vuonna 1918 Hollywoodiin oman tuotantoyhtiön ja rakennutti oman studion.[53] Elokuvien levityksestä hän teki sopimuksen First National -yhtiön kanssa.[53] First Nationalilla Chaplin alkoi kiinnittää enemmän huomiota elokuviensa rakenteeseen[54], ja ensimmäisessä elokuvassaan Koiranelämää hän peilasi kulkukoiran ja kulkurin elämää. Elokuvan tultua ensi-iltaan keväällä 1918 hän sai paljon kielteistä julkisuutta, koska ei ollut osallistunut tuolloin käynnissä olleeseen ensimmäiseen maailmansotaan. Parantaakseen julkisuuskuvaansa Chaplin osallistui menestyksekkäälle sotaobligaatioiden markkinointikiertueelle ja kuvasi Yhdysvaltojen käyttöön propagandaelokuvan The Bond.[53] Sodasta Chaplin sai idean seuraavaan elokuvaan, Kivääri olalle vie!, jota pidetään yhtenä ensimmäisistä sotakomedioista.[53]

First Nationalilla Chaplin ohjasi ensimmäisen pitkän elokuvansa Chaplinin poika (1921).[53] Elokuva poikkesi Chaplinin edellisistä siinä, että se yhdisti komedian ja draaman, mikä oli epätavallista tuon ajan komedioille. Se oli sekä kriittinen että taloudellinen menestys, ja Chaplinia alettiin sen myötä pitää yhä enemmän vakavasti otettavana elokuvantekijänä eikä vain slapstick-koomikkona.[55] Chaplinin pojan toisesta päänäyttelijästä, Jackie Cooganista, tuli elokuvan myötä yksi Hollywoodin ensimmäisistä lapsitähdistä.[53]

United Artists

muokkaa
 
Chaplin allekirjoittamassa United Artistsin perustamis­sopimusta vuonna 1919.

Chaplin, Mary Pickford, Douglas Fairbanks ja D. W. Griffith perustivat vuonna 1919 oman levitysyhtiönsä United Artistsin. Yhtiön perustaminen oli ilmeisesti vastaveto Hollywoodin isoja studioita vastaan, jotka pyrkivät kontrolloimaan paremmin tähtiensä työtä ja palkkavaatimuksia muodostamalla monopolin elokuvien tuotannolle, levitykselle ja esitykselle.[56] UA oli uraauurtava elokuvateollisuudessa, sillä se toi ensimmäisenä esiin idean elokuvantekijästä studiojärjestelmän ulkopuolella toimivana itsenäisenä tuottajana.[57] Tarinan mukaan tuottaja Richard Rowland kommentoi yhtiön perustamista toteamalla ”hullujen ottaneen mielisairaalan johdon”.[58] UA:lla Chaplin siirtyi lopullisesti tekemään pitkiä elokuvia.

United Artistsin perustamisen aikaan Chaplin oli kuitenkin vielä sitoutunut First National -sopimukseen ja tuotti ensimmäisen elokuvansa yhtiölle vasta vuonna 1923. Elokuva ei kuitenkaan yleisön yllätykseksi ollut komedia, vaan draama Nainen Pariisissa. Chaplin ei myöskään näytellyt elokuvassa, lukuun ottamatta muutaman sekunnin cameota. Elokuva poikkesi aikansa traditioista realismillaan.[59] Chaplinin mielestä näyttelemisen tuli olla hillittyä, sillä oikeassa elämässä ihmiset pyrkivät aina salaamaan tunteensa.[59] Nainen Pariisissa saikin kriitikoilta loistavat arviot,[60] ja sillä oli vaikutusta esimerkiksi Ernst Lubitschin, Monta Bellin ja Michael Powellin elokuviin.[61] Se ei kuitenkaan menestynyt taloudellisesti, sillä yleisö kaihtoi Chaplinin ohjaamaa elokuvaa, jossa hän ei itse esiintynyt.[59] Pettynyt Chaplin veti elokuvan takaisin pian sen ensi-illan jälkeen ja antoi sen uudelleen esitettäväksi vasta hieman ennen kuolemaansa.[59]

Draamakokeilunsa epäonnistuttua Chaplin palasi takaisin komediaan ja kuvasi Kultakuumeen (1925), jota pidetään yhtenä hänen pääteoksistaan.[60] Klondiken kultakuumeesta ja Donnerin uudisraivaajajoukon tragediasta aiheen saanut elokuva sisälsi joitain hänen tunnetuimpia kohtauksiaan, kuten kengän syömisen kiitospäivän ateriana ja sämpylöillä esitetyn tanssin.[62] Siitä tuli kaupallisesti menestyneimpiä mykkäelokuvia.[63]

Kultakuumetta seurasi lähes yhtä menestynyt Sirkus (1928), jonka tuotantoprosessi oli kuitenkin vaikea studiolla sattuneen tulipalon, negatiivin vahingoittumisen, Chaplinin toisen avioeron ja vero-ongelmien takia.[64][65] Chaplin sai elokuvasta erikois-Oscar-palkinnon ensimmäisessä Oscar-gaalassa. Sirkuksen kuvausten aikaan hän kokeili myös pelkkänä elokuvatuottajana toimimista ja tuotti Josef von Sternbergin varhaiskauden elokuvan A Woman of the Sea, jonka pääosassa oli Chaplinin entinen luottonäyttelijä Edna Purviance. Elokuvaa ei kuitenkaan koskaan esitetty julkisesti, ja nykyisin sitä pidetään kadonneena.[66]

Äänielokuvaan siirtyminen

muokkaa
 
Chaplinin ensimmäinen äänielokuva Diktaattori (1940).

Hollywood siirtyi äänielokuvaan 1920-luvun lopussa, ja mykkäelokuvien tekeminen käytännössä lopetettiin.[67] Chaplin ei halunnut siirtyä äänielokuvaan, sillä hän uskoi puheen tuhoavan pantomiimiin pohjaavan Pikku kulkurin hahmon universaaliuden.[68][67] Hän päättikin toteuttaa myös seuraavan elokuvansa Kaupungin valot (1931) ilman dialogia mutta käytti kuitenkin erilaisia ääniefektejä. Hän sävelsi ensimmäisen kerran musiikin koko elokuvaan, vaikkakin oli jo aikaisemmin kiinnittänyt paljon huomiota elokuviensa musiikkiin.[69] Ilmeisesti juuri äänielokuvan haasteen takia Chaplinista tuli omien sanojensa mukaan elokuvan kuvausten aikaan neuroottisen perfektionistinen, ja kuvaukset venyivätkin lähes kahden vuoden mittaisiksi. Vaikka mykkäelokuvaa pidettiin tuolloin jo vanhanaikaisena, Kaupungin valot menestyi erinomaisesti.[67] Sitä pidetään yhtenä Chaplinin parhaista elokuvista, ja erityisesti sen loppukohtausta on usein pidetty yhtenä elokuvahistorian hienoimmista.[70]

Kaupungin valojen Yhdysvaltain ensi-illan jälkeen Chaplin aloitti puolitoista vuotta kestäneen maailmanmatkan, jonka aikana hän tapasi monia poliitikkoja ja intellektuelleja, kuten Gandhin ja John Maynard Keynesin.[71] Chaplin kirjoitti matkoistaan aikakauslehti Woman’s Home Companioniin kolumnisarjan, joka julkaistiin myöhemmin kirjana A Comedian Sees the World (1933).[71] Artikkeleissa hän kommentoi myös 1930-luvun lamaa ja esitteli omia ideoitaan talouden vakauttamiseen.[71] Tätä on pidetty Chaplinin julkisuuskuvan politisoitumisen alkuna, ja hänen seuraava elokuvansa Nykyaika (1936) onkin nähty hänen kommenttinaan kapitalismista ja lamasta.[71] Se oli hänen viimeinen mykkäelokuvansa ja viimeinen elokuva, jossa hän esiintyi varsinaisesti Pikku kulkurina.[71] Se sisälsi myös Chaplinin kenties tunnetuimman sävellyksen, ”Smile”-kappaleen, josta tuli myöhemmin kuuluisa Nat King Colen esittämänä.

Chaplin siirtyi lopullisesti äänielokuvaan Adolf Hitleriä parodioivalla satiirillaan Diktaattori (1940), jossa hän käytti hyväkseen Pikku kulkurin ja Hitlerin samankaltaista ulkonäköä. Hitler kiehtoi ja kauhistutti Chaplinia, joka oli syntynyt tätä vain muutamaa päivää aikaisemmin. Diktaattori oli Chaplinin uran kallein elokuva, mutta se myös tuotti eniten lipputuloja.[72] Kriitikkojen arviot elokuvasta ja erityisesti sen päättävästä puheesta olivat vaihtelevia. [72] Elokuva aiheutti poliittista kohua useiden maiden kieltäessä sen esityksen ja Yhdysvaltain senaatin alkaessa tutkia sitä antifasistisen propagandan levittäjänä, joskin tutkimuksesta luovuttiin Japanin hyökättyä Pearl Harboriin joulukuussa 1941 ja Saksan julistaessa sodan Yhdysvaltoja vastaan.[72] Chaplinin elokuvat olivat kiellettyjä natsi-Saksassa.

Suosion romahdus

muokkaa

Diktaattorin jälkeen Chaplin jätti Pikku kulkurin hahmon lopullisesti taakseen. Samaan aikaan hänen julkisuuskuvansa muuttui radikaalisti. Kylmän sodan poliittisessa ilmapiirissä Chaplinin vasemmistolaiset mielipiteet, hänen osallistumisensa toisen rintaman avaamista ajavaan kampanjaan toisen maailmansodan aikana sekä hänen kannatuksensa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliselle ystävyydelle tekivät hänestä epäilyttävän henkilön niin viranomaisten kuin suuren yleisönkin silmissä.[73][74] FBI tutki Chaplinia vuosina 1946–1953 turvallisuusriskinä ja mahdollisena kommunistina, ja vuonna 1947 hänet haastettiin todistamaan epäamerikkalaista toimintaa tutkivaan komiteaan, joskaan haastetta ei pantu täytäntöön.[75] Lisäksi Chaplin sai paljon kielteistä julkisuutta yksityiselämänsä skandaalien ja oikeudenkäyntien vuoksi. 1940-luvulla hänen harvinaisen pitkään kestänyt suosionsa romahti dramaattisesti Yhdysvalloissa ja hänen elokuvansa alkoivat ensimmäistä kertaa hänen uransa aikana epäonnistua taloudellisesti.[76]

Chaplin valitsi ensimmäiseksi uudeksi roolikseen naisia viettelevän ja tappavan murhaajan hahmon mustassa komediassa Ritari Siniparta (1947). Elokuvan idean hän oli saanut Orson Wellesiltä.[77] Comedy of Murders -työnimellä kulkenut hanke ei aluksi läpäissyt sensuuria.[78] Elokuva kritisoi kapitalismia ja sotaa ja sai Yhdysvalloissa huonon vastaanoton kriitikoilta, jotka näkivät siinä naisvihaa ja kommunismia. Myöskään yleisö ei innostunut elokuvasta, jota jopa boikotoitiin.[79] Elokuva menestyi sen sijaan hyvin Euroopassa, erityisesti Ranskassa.[80] Ritari Siniparran tuotannon aikoihin Chaplin alkoi myös ohjata anonyymisti näytelmiä, kuten Albert Camus’n Caligulan ja W. Somerset Maughamin Sadekauden, pienelle The Circle -teatterille, jonka perustajia oli hänen poikansa Sydney Chaplin.[81]

Chaplinin seuraava elokuva, joutsenlaulunakin pidetty Parrasvalot (1952), jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen Yhdysvalloissa. Kenties Ritari Siniparran huonosta menestyksestä johtuen Chaplin ei ottanut elokuvalla kantaa politiikkaan.[82] Yleisönsä menettäneestä koomikosta ja tämän ystävyydestä nuoren balettitanssijan kanssa kertova elokuva sijoittui hänen nuoruutensa Lontooseen, ja sitä on pidetty hänen omaelämäkerrallisimpana elokuvanaan.[83][84][85] Uutena kokeiluna Chaplin suunnitteli elokuvaan baletin tanssijoiden Melissa Haydenin ja André Eglevskyn kanssa.[86] Elokuva sisälsi myös Chaplinin ja Buster Keatonin yhteisen kohtauksen, joka oli heidän ainoa yhteisesiintymisensä elokuvassa.[87]

Chaplin päätti julkaista Parrasvalot ensin Englannissa, ja syyskuussa 1952 hän matkusti perheensä kanssa Lontooseen ensi-iltaan. Matkan aikana Yhdysvaltain oikeusministeri James P. McGranery kuitenkin perui Chaplinin paluuluvan poliittisten ja moraalisten syiden takia ja kehotti häntä palaamaan Yhdysvaltoihin Ellis Islandin kautta, jossa hänen kelpoisuutensa maahanpaluuseen arvioitaisiin.[88] Myöhemmin on arveltu, että Chaplinin paluuta ei luultavasti oltaisi voitu laillisesti estää.[88]

Kohusta huolimatta Parrasvalot menestyi Euroopassa hyvin ja sai jopa Britannian kuninkaallisen perheen huomion.[88] Sen sijaan Yhdysvalloissa elokuvan ensi-iltaa boikotoitiin, ja monet elokuvateatterit vetivät elokuvan pois ohjelmistoistaan.[89]

Vuodet Euroopassa

muokkaa
 
Chaplin 1960-luvulla.

Kun Chaplinilta oli evätty paluulupa Yhdysvaltoihin, hän myi studionsa Los Angelesissa ja muutti perheineen vuonna 1953 Manoir de Ban -kartanoon Corsier-sur-Veveyhyn Sveitsiin. Viimeiset siteensä Yhdysvaltoihin hän katkaisi vuonna 1955 myytyään osakkuutensa United Artistsissa, joka oli jo pitkään tehnyt tappiota.[90]

Chaplinin poliittiset mielipiteet pysyivät otsikoissa 1950-luvulla hänen tavatessaan Zhou Enlain ja Nikita Hruštšovin sekä vastaanottaessaan vuonna 1954 Neuvostoliiton hänelle myöntämän rauhanpalkinnon.[90] Myös hänen ensimmäinen Euroopassa kuvattu elokuvansa Kuningas New Yorkissa (1957) otti poliittista kantaa parodioimalla HUACia. Elokuva oli viimeinen, jossa Chaplin näytteli pääosaa. Hänen oli vaikea keskittyä kuvaamaan Sheppertonin studioilla Englannissa vieraan työryhmän kanssa,[91] mikä ilmeisesti vaikutti elokuvan laatuun. Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaiset arvostelut, ja sitä pidetään yhtenä hänen heikoimmista töistään. Elokuvaa ei esitetty Yhdysvalloissa, ja Chaplin kielsi yhdysvaltalaisten journalistien pääsyn sen lehdistötilaisuuteen.[92] Hän pysyi edelleen Hollywoodin mustalla listalla eikä esimerkiksi saanut tähteä Walk of Famelle, jonka rahoittajat esittivät siitä vastalauseen.[92]

Poliittisen tilanteen muututtua 1960- ja 1970-luvuilla Chaplinin maine alkoi kuitenkin kohentua ja hänelle myönnettiin urastaan erilaisia tunnustuksia, kuten Oxfordin yliopiston kunniatohtorius ja Cannesin elokuvajuhlien elämäntyöpalkinto.[93] Hän varusti suurimman osan pitkistä elokuvistaan uusilla sävellyksillä ja sai myös 1940- ja 1950-luvun elokuvansa elokuvateattereihin Yhdysvalloissa. Esitykset saivat paljon myönteistä palautetta ja kiinnittivät uuden sukupolven huomion Chapliniin elokuvantekijänä.[94] Chaplin julkaisi muistelmansa Oma elämäkertani vuonna 1964. Elämäkerta ei ollut arvostelumenestys mutta myi hyvin, ja se käännettiin useille kielille.[94]

Chaplinin viimeiseksi elokuvaksi jäi Universalin tuottama värielokuva Hongkongin kreivitär (1967), jonka pääosissa olivat Marlon Brando ja Sophia Loren. Kriitikot pitivät elokuvaa vanhanaikaisena, ja se menestyi myös taloudellisesti huonosti, tosin sen tunnuslaulusta, Petula Clarkin esittämästä kappaleesta ”This Is My Song” tuli kaupallinen menestys.[94][95]

Hongkongin kreivittären epäonnistumisesta huolimatta Chaplin tahtoi edelleen jatkaa elokuvantekoa ja kirjoitti Etelä-Amerikasta löytyvästä siivekkäästä tytöstä kertovan käsikirjoituksen The Freak. Ikä ja heikentynyt terveys kuitenkin estivät elokuvan toteuttamisen.[96] Viimeisinä vuosinaan hän keskittyi säveltämään uutta musiikkia vanhoihin elokuviinsa. Vuonna 1972 hän palasi Yhdysvaltoihin vastaanottamaan Oscar-kunniapalkinnon, joka myönnettiin hänelle ansioista siinä, että ”elokuvasta tuli aikamme taidemuoto”.[97] Seuraavana vuonna myös Parrasvalojen musiikille annettiin Oscar-palkinto, ja vuonna 1975 kuningatar Elisabet II löi Chaplinin ritariksi.[98]

Yksityiselämä

muokkaa

Avioliitot

muokkaa
 
Chaplinin ensimmäinen vaimo Mildred Harris noin 1910-luvun lopulla.

Ensimmäisen avioliittonsa Chaplin solmi vuonna 1918 17-vuotiaan näyttelijän Mildred Harrisin kanssa, joka kertoi odottavansa hänelle lasta.[99] Raskaus ei ollut totta, mutta Harris tuli pian raskaaksi avioliitossa ja synnytti vuonna 1919 pojan, Norman Spencerin.[99] Lapsi oli kuitenkin epämuodostunut ja kuoli kolmen päivän ikäisenä.[99] Chaplin ja Harris muuttivat erilleen pian lapsen kuoleman jälkeen ja erosivat virallisesti vuonna 1920.[99] Harrisin avioerokorvausvaatimusten takia Chaplinin oli leikattava Chaplinin poika Salt Lake Cityssä ja New Jerseyssä, jotta lakimiehet eivät saisi elokuvaa käsiinsä.[100] Avioerosta raportoitiin lehdissä, mutta se ei aiheuttanut Chaplinin uraa vahingoittanutta skandaalia.[99]

 
Chaplin ja Pola Negri vuonna 1923.

Elokuvan Nainen Pariisissa kuvausten aikana vuonna 1923 Chaplin kihlautui elokuvatähti Pola Negrin kanssa.[101] Yhdeksän kuukautta kestänyt myrskyisä suhde oli hyvin julkinen, vaikka Chaplin pyrki yleensä pitämään yksityiselämänsä poissa julkisuudesta.[101] Suhteen on arvioitu olleen osaksi julkisuustemppu, jolla hän hankki huomiota uudelle elokuvalleen ja Negri alkavalle Hollywood-uralleen.[101][102]

Seuraavana vuonna Chaplin avioitui 16-vuotiaan näyttelijä Lita Greyn kanssa.[103] Grey oli 12-vuotiaana esiintynyt elokuvissa Chaplinin poika ja Turha on kävellä ja 15-vuotiaana sai Kultakuumeen naispääosan. Kuvausten aikana Chaplin ja Grey aloittivat suhteen, jonka seurauksena Grey tuli raskaaksi ja pari avioitui. Kultakuumeen pääosaan Chaplin vaihtoi Georgia Halen.[103] Ennen avioeroaan vuonna 1927 pari sai kaksi poikaa, Charles nuoremman (1925–1968) ja Sydneyn (1926–2009).[103] Greyn sensaatiomainen avioerokanne, jossa hän syytti Chaplinia muun muassa uskottomuudesta ja seksuaalisesta perversiosta, aiheutti yhden Chaplinin uran suurimmista skandaaleista.[103] Samaan aikaan Yhdysvaltain veroviranomaiset vaativat häneltä yli miljoonaa dollaria maksamattomia veroja.[103][104] Chaplin keskeytti Sirkuksen kuvaukset ja matkusti New Yorkiin, jossa hän sai hermoromahduksen.[103] Hän suostui lopulta maksamaan Greylle ennätykselliset 825 000 dollarin avioerokorvaukset[103], antoi tälle lasten huoltajuuden ja käytti tapaamisoikeuttaan vasta 1930-luvulla. Grey julkaisi myöhemmin avioliitosta kaksi paljastuskirjaa, My Life with Chaplin (1966) ja Wife of the Life of the Party (1995).[105]

Chaplin asui koko 1930-luvun yhdessä näyttelijä Paulette Goddardin kanssa, ja Goddard esiintyi Chaplinin elokuvissa Nykyaika ja Diktaattori. Suhteen laadusta tuli juorulehtien arvailun kohde, kun molemmat kieltäytyivät kommentoimasta asiaa. Chaplin kuitenkin myöhemmin kertoi heidän menneen naimisiin Kiinan-matkansa aikana vuonna 1936.[106] He muuttivat erilleen vuonna 1940 ja erosivat ilman skandaalia vuonna 1942.[107]

Samana vuonna Chaplin tutustui 17-vuotiaaseen Oona O’Neilliin, josta tuli hänen neljäs ja viimeinen vaimonsa.[108] He menivät naimisiin kesällä 1943 O’Neillin täytettyä kahdeksantoista.[108] Parin 36 vuoden ikäero aiheutti kohun, ja O’Neillin isä, näytelmäkirjailija Eugene O’Neill, teki tyttärensä perinnöttömäksi. Avioliitto kuitenkin kesti Chaplinin kuolemaan asti, ja parille syntyi kahdeksan lasta: Geraldine (s. 1944), Michael (s. 1946), Josephine (s. 1949), Victoria (s. 1951), Eugene (s. 1953), Jane (s. 1957), Annette (s. 1959) ja Christopher (s. 1962). lähde?

Avioliittojen lisäksi Chaplinilla oli elämänsä aikana suhteita useisiin muihin naisiin, kuten näyttelijöihin Marion Daviesiin[109] ja Louise Brooksiin[110] sekä elokuviensa tähtiin Edna Purvianceen[111] ja Georgia Haleen.[112]

Joan Barry -skandaali

muokkaa

Chaplinilla oli vuosina 1941–1942 suhde Joan Barry -nimiseen naiseen, jonka kanssa hän myös teki elokuvasopimuksen studionsa kautta.[113] Sopimus irtisanottiin keväällä 1942, mutta suhteen loppuajankohdasta on useita versioita.[113] Barry murtautui ase kädessä joulukuussa 1942 Chaplinin Beverly Hillsissä olleeseen kotiin.[113] Tammikuussa 1943 hänet löydettiin ilmeisesti barbituraattien yliannostuksesta johtuneessa sekavassa tilassa Beverly Hillsistä ja pidätettiin. Hän sai ehdollisen tuomion irtolaisuudesta maksamattomien hotellilaskujen takia, ja hänet määrättiin koeajalle sekä lähtemään Beverly Hillsistä.[113] Barry lähti New Yorkiin mutta palasi toukokuussa Los Angelesiin. Hän yritti tavata Chaplinin, koska uskoi odottavansa tämän lasta. Chaplinin valituksesta hänet kuitenkin pidätettiin jälleen ja tuomittiin lyhyeen vankeuteen koeaikansa ehtojen rikkomisesta.[113]

Kesäkuussa 1943 Barry nosti syytteen Chaplinia vastaan ja väitti tämän olevan syntymättömän lapsensa isä.[113] Pian myös Yhdysvaltain liittovaltio asetti Chaplinin neljään rikossyytteeseen. Niiden mukaan Chaplin oli vaikuttanut Barryn tuomioon tämän pidätysten yhteydessä ja rikkonut valkoiseen orjakauppaan liittyvää Mann Actia, sillä Barryn mukaan hän oli kuljettanut tämän New Yorkiin epäsiveellisessä tarkoituksessa ollessaan itse kaupungissa vierailulla.[113] Syytteistä ensimmäiset hylättiin jo ennen oikeudenkäyntiä vähäisten todisteiden takia, ja oikeus totesi Chaplinin syyttömäksi Mann Actin rikkomiseen.[113] Chaplin kuitenkin hävisi vuonna 1945 isyysoikeudenkäynnin, ja hänet tuomittiin maksamaan Barryn tyttärelle Carol Annille (s. 1943) viikoittaista elatusmaksua, kunnes tämä olisi täysi-ikäinen.[113] Verikokeiden mukaan Chaplin ei ollut lapsen isä, mutta niiden käyttö todisteena hylättiin oikeudessa.[113] Hän valitti oikeuden päätöksestä, mutta valitus hylättiin.[113]

Oikeudenkäynnit saivat lehdissä runsaasti huomiota, ja skandaalilla oli Chaplinin julkisuuskuvan kannalta vakavia seurauksia Yhdysvalloissa.[113]

Kuolema

muokkaa
 
Chaplinin hauta Corsier-sur-Veveyn hautausmaalla.

Chaplinin terveys oli alkanut heikentyä 1960-luvun lopussa, ja hän sai viimeisinä vuosinaan useita aivoinfarkteja ja kykeni liikkumaan enää vain pyörätuolin avulla.[114][115] Hän kuoli nukkuessaan kotonaan Sveitsissä 25. joulukuuta 1977, ja hänet haudattiin kahden päivän kuluttua pienimuotoisessa yksityisessä tilaisuudessa Corsier-sur-Veveyn hautausmaalle.[116]

Maaliskuussa 1978 kaksi työtöntä itäeurooppalaista maahanmuuttajaa, Roman Wardas ja Gantscho Ganev, ryöstivät Chaplinin ruumiin ja vaativat tämän leskeltä Oona Chaplinilta lunnaita.[117] Lesken kieltäydyttyä maksamasta he uhkailivat väkivallalla tämän lapsia.[117] Kiristäjät kuitenkin pidätettiin toukokuussa 1978, ja oikeudessa Wardas tuomittiin ehdottomaan ja Ganev ehdolliseen vankeuteen.[117] Chaplinin arkku löytyi läheisestä Novillen kylästä peltoon haudattuna, ja se haudattiin uudelleen betonikerroksen alle.[117]

Elokuvantekijänä

muokkaa

Työtavat

muokkaa
 
Chaplinin studio vuonna 1922. Siellä kuvattiin kaikki vuosina 1918–1952 tuotetut Chaplinin elokuvat.

Chaplin puhui työtavoistaan julkisesti hyvin harvoin eikä juuri päästänyt ulkopuolisia elokuviensa kuvauksiin.[118] Tietoa on kuitenkin saatu läheisiltä, entisiltä työntekijöiltä sekä erityisesti Mutual-elokuvien aikaisesta ylijääneestä filmimateriaalista, josta elokuvahistorioitsijat Kevin Brownlow ja David Gill koostivat dokumentin The Unknown Chaplin (1983).

Keystone- ja Essanay-sopimusten aikaiset elokuvansa Chaplin oli kuvannut yhtiöiden studioilla, mutta jo Mutual antoi Chaplinille Lone Star -studion yksinomaan hänen elokuviensa tuottamista varten.[47] Siirryttyään First Nationalille Chaplin rakennutti Hollywoodiin oman studion, jolla kuvasi suurimman osan elokuvistaan. Toisin kuin monet muut mykkäelokuvan ajan ohjaajat, Chaplin kuvasi vain harvoin studionsa ulkopuolella.[119] Studio on vuodesta 1969 kuulunut Los Angelesin suojeltuihin kulttuurisesti ja historiallisesti merkittäviin muistomerkkeihin.[120]

Oman studion omistaminen ja elokuvien rahoittaminen itse mahdollistivat Chaplinille poikkeuksellisen itsenäisyyden, minkä vuoksi häntä on pidetty yhtenä ensimmäisistä auteur-elokuvantekijöistä.[121] Hän valvoi elokuviensa tuotannossa melkein kaikkea. Hän kantoi vastuun näyttelemisen, ohjaamisen, käsikirjoittamisen ja tuottamisen lisäksi myös leikkauksesta ja joskus jopa maskeerauksesta sekä puvustuksen suunnittelusta. Chaplin tahtoi myös tietoisesti antaa kuvan itsestään elokuviensa ainoana luojana, mutta elokuvahistorioitsijat ovat tuoneet esiin myös hänen luottokuvaajansa Roland Totherohin, veljen Sydney Chaplinin ja vaihtuvien avustajien, kuten Edward Sutherlandin ja Robert Floreyn, jotka ovat olleet hänelle usein tärkeänä apuna.[122]

 
Chaplin soittamassa selloa vuonna 1915.

Chaplin ohjasi kaikki elokuvansa aina Diktaattoriin (1940) asti ilman varsinaista käsikirjoitusta. Lyhytelokuviensa aikaan hänellä saattoi olla aluksi vain idea tapahtumapaikasta tai muutamasta kohtauksesta.[47] Ideoita alettiin kehitellä ja kokeilla läheisimpien työntekijöiden kanssa ja rakennettiin elokuvan lavasteet, joissa voitiin sitten improvisoida.[47] Myös kokeilut ja harjoitukset kuvattiin.[47] Elokuvat kuvattiin yleensä kronologisesti ja tarina rakentui kohtaus kohtaukselta.[47] Pitkiin elokuviin siirryttyään Chaplin alkoi suunnitella elokuvien juonen huolellisemmin ennen kuvausten aloittamista, mutta kohtausten kehittely ja parantelu kokeilujen kautta jatkui edelleen. Hänet tunnettiin perfektionistina, joka saattoi kuvata samaa kohtausta jopa kymmeniä kertoja ennen kuin oli tyytyväinen. Studio pidettiin jatkuvassa valmiudessa, mutta Chaplin saattoi usein myös jättää ilmestymättä, kun inspiraatio katosi tai hän joutui juonen suhteen umpikujaan.[123] Hän käytti elokuviensa tuottamiseen huomattavasti enemmän aikaa kuin muut elokuvantekijät, ja kuvattua materiaaliakin oli yleensä useita kertoja enemmän kuin elokuvan lopulliseen versioon päätyi.[124]

Chaplin ohjasi näyttelijöitään esittämällä näiden roolit ja vaatimalla näitä noudattamaan tarkasti esityksensä mallia.[119] Chaplin suosi elokuvissaan kokemattomia näyttelijöitä luultavasti yleensä juuri siksi, että hänen oli helppo muokata näiden roolisuorituksia.[125]

Chaplin piti musiikkia elokuvan tärkeänä elementtinä, ja jo Kultakuumeesta (1925) lähtien hän sävelsi elokuviensa taustalla esitettävän musiikin.[126] Varsinaisesti hän alkoi kuitenkin säveltää elokuviinsa musiikin vasta Kaupungin valoista (1931) lähtien, jolloin äänielokuvan tulo mahdollisti musiikin synkronoinnin itse elokuvaan. Chaplin osasi soittaa pianoa, viulua ja selloa, muttei ollut koskaan saanut varsinaista musiikinopetusta eikä hän tuntenut nuotteja.[126] Sen vuoksi hän palkkasi ammattisäveltäjiä toteuttamaan ideoitaan elokuviensa musiikista. Säveltämisprosessissa Chaplin antoi aluksi säveltäjille tietoa elokuvasta ja kertoi ideoitaan sävelmistä, ja sen pohjalta nämä kehittelivät varsinaista elokuvamusiikkia Chaplinin tiukassa ohjauksessa.[126]

Tyyli ja teemat

muokkaa

Chaplin suosi elokuvissaan paikallaan pysyvää ja teatterimaiseksikin kutsuttua kamera-asettelua, jossa elokuvan tapahtumat voisi siirtää melkein suoraan näyttämölle ja jossa lähikuvia käytettiin vain tunnetilojen korostamiseen. Omaelämäkerrassaan hän toteaa, ettei pitänyt erikoisista kamera-ajoista. Niinpä Chaplinia on syytetty harrastelijamaisesta elokuvailmaisusta, mutta sitä on myös pidetty hänen tietoisesti valitsemanaan tyylinä. Elokuvahistorioitsija Gerald Mast on todennut, että Chaplin häivytti elokuvan mediana teoksistaan niin, että yleisö keskittyi vain hahmoihin ja tapahtumiin, ei niiden elokuvalliseen ilmaisuun.[127] Jo Chaplinin uran alussa hänen komediansa erottuivat muista Keystone-komedioista, sillä hän ei siirtynyt nopeasti kohtauksesta toiseen vaan keskittyi käyttämään jokaisesta kohtauksesta kaikki sen mahdolliset koomiset ulottuvuudet.[127] Niinpä Chaplin joutui syventämään hahmojaan.[127] Piirre säilyi läpi koko Chaplinin uran, ja hänen pitkiä elokuviaan on usein sanottu sketsikokoelmiksi , joita kannattelee yhteinen teema.[128] Varsinkin lyhytelokuvissa Chaplinin ilmaisulle olivat hahmojen lisäksi tärkeitä myös erilaiset esineet, joita hän käytti monipuolisemmin kuin muut slapstick-koomikot, joille esineet olivat lähinnä potentiaalisia aseita. Chaplin usein myös muunsi esineitä toiseksi tai teki niistä ”eläviä” lähes surrealistisella tavalla, kuten esimerkiksi elokuvassa Pikkutunneilla (1916), jossa ei hänen lisäkseen ollut juuri muita näyttelijöitä.[127]

Koska Chaplinin elokuvat rakentuivat alusta lähtien hänen esittämiensä hahmojen varaan, hänen elokuviaan on usein pidetty vahvasti omaelämäkerrallisina ja itsetutkiskeluina. François Truffaut’n mukaan Chaplinin tuotannon keskeinen teema oli ihmisen identiteetti.[129] Chaplin myönsi omaelämäkerrallisuuden itsekin.[130] Erityisesti hänen on nähty käsittelevän elokuvissaan, kuten Chaplinin poika (1921) ja Parrasvalot (1952), omaa lapsuuttaan 1900-luvun vaihteen Lontoossa. Sergei Eisenstein jopa kirjoitti Chaplinin ”infantiilista katseesta”, joka mahdollisti hänelle yhteiskunnan tarkastelun lapsen amoraalisesta ja naiivista näkökulmasta.[131] Myös elokuvien muiden hahmojen, kuten esimerkiksi elokuvan Nainen Pariisissa (1923) päähenkilöiden, on uskottu edustavan Chaplinin persoonan eri puolia.[132] Kulkuri-hahmon hylkäämisen jälkeen Chaplinin esittämät hahmot ja Chaplin yksityishenkilönä alkoivat sekoittua yhä voimakkaammin, ja André Bazinin mielestä Parrasvaloissa oli jo mahdotonta erottaa taiteilijaa luomuksestaan.[133]

Chaplin käytti elokuvissaan usein jakautuneita hahmoja, joista tunnetuin esimerkki on Diktaattorissa köyhän juutalaisen parturin ja toisaalta diktaattori Adenoid Hynkelin kaksoisrooli. Samaa ilmentävät myös esimerkiksi Kaupungin valojen miljonääri, joka on humalassa Kulkurin ystävä mutta ei tunne tätä selvänä, ja Ritari Siniparran (1947) murhaaja, joka tilanteesta riippuen on kylmä ja laskelmoiva tai rakastava perheenisä.[134] Chaplinille oli myös tyypillistä käyttää elokuvissaan unikohtauksia, joiden kautta päähenkilö näyttää, miten asioiden hänen mukaansa tulisi olla.[135]

Chaplin yhdisti elokuvissaan usein draamaa ja komediaa. Niiden yhdeksi vahvaksi teemaksi vakiintui jo varhaisessa vaiheessa yhteiskunnan eriarvoisuuden esittäminen. Niin Chaplinin kulkuri-hahmo kuin hänen myöhemmät hahmonsa ovat yhteiskunnan ulkopuolella olevia ihmisiä, jotka turhaan yrittävät parantaa asemaansa. Lyhytelokuvissa hän käsitteli köyhyyden lisäksi myös esimerkiksi huumeriippuvuutta, siirtolaisuutta, nälkää, rikollisuutta, homoseksuaalisuutta ja uskonnollista tekopyhyyttä.[127] Kultakuumeessa hän käsitteli ahneuden epäinhimillistäviä piirteitä[136] ja Nykyajassa (1936) teemana on työläisten huono kohtelu ja tuotantoyhteiskunnan nurja puoli.[137]

Merkitys

muokkaa
 
John Doubledayn Chaplin-veistos Lontoossa Leicester Squarella.

Chaplinin Pikku kulkuri -hahmo on edelleen tunnetuimpia elokuvahahmoja. Hahmo on tuttu myös niille, jotka eivät ole nähneet hänen elokuviaan, niinpä sitä on hyödynnetty menestyksekkäästi muun muassa tietokonevalmistaja IBM:n mainoskampanjoissa 1980-luvulla.[138] Chaplinia pidetään yhtenä mykkäelokuvan parhaista koomikoista, tosin 1960-luvulta lähtien Buster Keatonia on välillä pidetty häntä moniulotteisempana. Keaton itse kuitenkin piti juuri Chaplinia parhaana koomikkona.[139] Hän oli myös taitava miimikko, joka inspiroi muun muassa Marcel Marceauta.[140]

Chaplin on elokuvahistorian merkittävimpiä elokuvantekijöitä, ja hänen teoksillaan on ollut vaikutusta muihinkin kuin koomikoihin. Monia hänen elokuviaan, kuten Charlie siirtolaisena, Chaplinin poika, Kultakuume, Kaupungin valot, Nykyaika ja Diktaattori, pidetään nykyisin elokuvahistorian klassikoina, ja Yhdysvaltain kongressin kirjasto on valinnut ne kulttuurisesti, esteettisesti tai historiallisesti merkittävien elokuvien arkistoonsa.[141] Chaplinin elokuvia on 2000-luvulla alettu yhä useammin esittää filharmonisten orkesterien säestyksellä.[142]

Chaplin on elokuvahistoriallisesti tärkeä henkilö myös vaikutuksestaan Hollywoodin ja elokuva-alan muotoutumiseen. Häntä pidetään yhtenä independent-elokuvan uranuurtajista, sillä hän tuotti elokuvansa itsenäisesti ja oli vuonna 1919 mukana perustamassa ensimmäistä independent-elokuvayhtiötä United Artistsia ja vuonna 1941 Society of Independent Motion Picture Producersia (SIMMP). SIMMP auttoi Hollywoodin studiosysteemistä pois pyrkiviä elokuvantekijöitä ja painosti menestyksekkäästi Yhdysvaltain oikeusministeriötä puuttumaan studioiden ylivaltaan. Osin sen ansiosta, osin studioiden oman toiminnan ja markkinoiden vuoksi Yhdysvaltain elokuvastudiojärjestelmä romahti 1960-luvun alusta lähtien.[143]

Chaplinilla oli osansa myös nykyaikaisen julkisuuskulttuurin ja elokuvatähtikultin syntymiseen. Hän oli Mary Pickfordin ohella ensimmäisiä elokuvanäyttelijöitä, jotka nousivat ennenkuulumattomaan julkisuuteen. Hän oli myös ensimmäisiä todella huomattavia palkkioita näyttelemisestä ansainneita elokuvatähtiä. Yhdysvaltain elokuvainstituutti valitsi 1999 hänet historian kymmenenneksi suurimmaksi mieselokuvatähdeksi,[144] ja hänelle myönnettiin 1972 tähti Hollywoodin Walk of Famelle osoitteeseen 6751 Hollywood Blvd.[145] Chaplinin kunniaksi on myös pystytetty patsaita ympäri maailman, joista kuuluisin lienee Leicester Squarella Lontoossa sijaitseva taiteilija John Doubledayn tekemä näköispatsas. Richard Attenborough on ohjannut Chaplinin perikunnan luvalla tämän elämäkertaan perustuvan elokuvan Chaplin (1992), jossa Chaplinia näyttelee roolityöstään Oscar-ehdokkaaksi valittu Robert Downey Jr. ja sivuroolissa Chaplinin äitiä tämän tytär Geraldine Chaplin.[146]

Yhdysvaltalaisen Film Society of Lincoln Centerin arvostettu vuosittainen elokuvanäyttelijöille myönnettävä palkinto on nimetty Chaplinin mukaan, joka oli myös palkinnon ensimmäinen vastaanottaja vuonna 1972.[147] Myös British Academy of Film and Television Arts (BAFTA) on nimennyt Los Angelesissa vuodesta 2010 lähtien koomikoille jaetun palkintonsa Chaplinin mukaan.[148] Hänelle on myös omistettu elokuvajuhla, Charlie Chaplin Comedy Film Festival. Se järjestetään vuosittain Irlannissa Watervillessä, jossa Chaplin lomaili usein perheineen.[149]

Chaplin omisti vuodesta 1918 lähtien elokuviensa tekijänoikeudet ja piti tärkeänä filmimateriaalin huolellista säilytystä. Siksi yhtään hänen vuoden 1918 jälkeistä elokuvaansa ei pidetä kadonneena. Hongkongin kreivitärtä lukuun ottamatta hänen elokuviensa tekijänoikeudet omistaa 2010-luvulla Roy Export Company Establishment, joka toimii Chaplinin lasten perustaman Association Chaplinin alaisuudessa.[150] Elokuvien levitysoikeus on myönnetty ranskalaiselle MK2-yhtiölle, joka on 2000-luvulla ollut vastuussa Chaplinin pitkien elokuvien DVD-versioiden tuottamisesta.[151] Chaplinin tuotenimen oikeuksista huolehtii niin ikään Association Chaplinin alaisuudessa toimiva Bubbles-yritys.[152] Chaplinin arkistot on luovutettu Bolognassa sijaitsevalle elokuva-arkistolle Cineteca di Bolognalle.[153]

Valikoitu filmografia

muokkaa
 
Pikkutunneilla (1916)
 
Kultakuumeen (1925) sämpylätanssi.
Pääartikkeli: Charles Chaplinin filmografia
Lyhytelokuvat
Pitkät elokuvat

Lähteet

muokkaa
  • Chaplin, Charles: My Autobiography. Lontoo: Bodley Head, 1964. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste (englanniksi)
  • Eisenstein, Sergei: Kolme mestaria: Chaplin, Ford, Disney. Love Kirjat, 1989. ISBN 951-8978-06-9
  • Epstein, Jerry: Remembering Charlie. Lontoo: Bloomsbury, 1988. ISBN 978-074750266-1 (englanniksi)
  • Louvish, Simon: Chaplin – The Tramp’s Odyssey. Lontoo: Faber & Faber, 2009. ISBN 978-0-571-23768-5 (englanniksi)
  • Lynn, Kenneth S.: Charlie Chaplin and His Times. New York: Simon & Schuster, 1997. ISBN 978-068480851-2 (englanniksi)
  • Maland, Charles J.: Chaplin and American Culture. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 1989. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  • Matikainen, Maria: Charles Chaplin - musiikin tekijä vai teettäjä? Wider Screen, 06.06.2006, nro 1/2006. Wider Screen. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.9.2011. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Mast, Gerald: A Short History of the Movies – Third Edition. Oxford: Oxford University Press, 1985. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste (englanniksi)
  • McCabe, John: Charlie Chaplin. Garden City, New York: Doubleday & Company, 1978. ISBN 0385114451 (englanniksi)
  • Robinson, David: Chaplin – His Life and Art. Lontoo: Collins, 1985. ISBN 0-00-216387-X (englanniksi)
  • Von Bagh, Peter: Elokuvan historia. Helsinki: Weilin Göös, 1975. ISBN 978-951-3-51333-7
  • Von Bagh, Peter: Tähtien kirja. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-18776-9

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Chaplin, s. 5.
  2. ↑ Lynn, s. 40.
  3. ↑ Robinson, s. 10.
  4. ↑ Robinson, s. 1.
  5. ↑ a b Lynn, s. 39–40.
  6. ↑ Sweet, Matthew: Was Charlie Chaplin a Gypsy? The Guardian. 17.2.2011. Guardian News And Media Limited. Viitattu 9.5.2012. (englanniksi)
  7. ↑ Lynn, s. 20.
  8. ↑ a b c Robinson, s. 2–3.
  9. ↑ Robinson, s. 154–155.
  10. ↑ Chaplin, s. 9.
  11. ↑ Lynn, s. 28.
  12. ↑ Robinson, s. 7–13.
  13. ↑ a b Robinson, s. 13–15.
  14. ↑ a b Charles Chaplin Biography: United Artists and the Great Features: Documents British Film Institute. Viitattu 9.5.2012. (englanniksi)
  15. ↑ Robinson, s. 1–42.
  16. ↑ Lynn, s. 14–57.
  17. ↑ Lynn, s. 20.
  18. ↑ Louvish, s. 169.
  19. ↑ Robinson, s. 19.
  20. ↑ a b c d Robinson, s. 21–26.
  21. ↑ Robinson, s. 36.
  22. ↑ Louvish, s. 21–26.
  23. ↑ a b c Robinson, s. 29–42.
  24. ↑ Robinson, s. 96.
  25. ↑ Robinson, s. 270–272.
  26. ↑ Robinson, s. 396
  27. ↑ Robinson, s. 46–47.
  28. ↑ a b Robinson, s. 47–63.
  29. ↑ a b c d e Louvish, s. 26–44.
  30. ↑ McCabe, s. 27–37.
  31. ↑ Letters From Stan The Stan Laurel Correspondence Archive Project. Arkistoitu 25.8.2011. Viitattu 30.5.2011. (englanniksi)
  32. ↑ a b c d e f Robinson, s. 101–132.
  33. ↑ Chaplin, s. 154.
  34. ↑ Lynn, s. 99–100.
  35. ↑ Louvish, s. 50.
  36. ↑ Robinson, s. 134.
  37. ↑ Filmography Lisa Stein. Arkistoitu 25.10.2017. Viitattu 9.5.2012. (englanniksi)
  38. ↑ a b Robinson, s. 153.
  39. ↑ a b Wada, Linda: Sydney Chaplin, Charlie Chaplin’s Brother 24.10.2002 (päivitetty 28.12.2010). Edan Purviance. Viitattu 26.7.2012. (englanniksi)
  40. ↑ Robinson, s. 134–143.
  41. ↑ Maland, s. 3–19.
  42. ↑ a b c Maland, s. 3–14.
  43. ↑ Harold Clayton Lloyd (1893–1971) Harold Lloyd Entertainment, Inc.. Arkistoitu 1.7.2017. Viitattu 9.5.2012. (englanniksi)
  44. ↑ a b c d Maland, s. 14–24.
  45. ↑ Edna Purviance Silent Era. Viitattu 26.7.2012. (englanniksi)
  46. ↑ a b Maland, s. 25–27.
  47. ↑ a b c d e f g h Robinson, s. 156–220.
  48. ↑ Robinson, s. 150–152.
  49. ↑ Chaplin, s. 202
  50. ↑ a b c d Maland, s. 25–51.
  51. ↑ Flood, Kathleen: Original Creators: Charlie Chaplin 16.4.2012. Creators Project Viitattu = 26.7.2012. (englanniksi)
  52. ↑ Maland, s. 84–93.
  53. ↑ a b c d e f Robinson, s. 221–272.
  54. ↑ Chaplin, s. 224.
  55. ↑ Maland, s. 59.
  56. ↑ Robinson, s. 267.
  57. ↑ Mast, s. 99–100.
  58. ↑ The Ripple Effect Variety. Viitattu 12.6.2011. (englanniksi)
  59. ↑ a b c d Robinson, s. 320–321.
  60. ↑ a b Maland, s. 75–77.
  61. ↑ Michael Powell Interview – A Woman of Paris Powell & Pressburger Pages. Viitattu 12.6.2011. (englanniksi)
  62. ↑ Robinson, s. 334.
  63. ↑ Biggest Money Pictures Variety. Viitattu 12.6.2011. (englanniksi)
  64. ↑ Robinson, s. 360–386.
  65. ↑ Maland, s. 110.
  66. ↑ Silent Era: PSFL: The Sea Gull Silent Era. Viitattu 12.6.2011. (englanniksi)
  67. ↑ a b c Maland, s. 111–122.
  68. ↑ Robinson, s. 389.
  69. ↑ Robinson, s. 411.
  70. ↑ Maland, s. 117.
  71. ↑ a b c d e Maland, s. 127–158.
  72. ↑ a b c Maland, s. 178–186.
  73. ↑ Maland, s. 186–194.
  74. ↑ Maland, s. 253–258.
  75. ↑ Maland, s. 260–273.
  76. ↑ Maland, s. 197.
  77. ↑ Robinson, s. 519–520.
  78. ↑ Robinson, s. 530–534.
  79. ↑ Maland, s. 245.
  80. ↑ Maland, s. 251–252.
  81. ↑ Robinson, s. 747–749
  82. ↑ Maland, s. 290.
  83. ↑ Limelight The Age of Comedy. Viitattu 13.9.2012. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  84. ↑ Overview of His Life Charlie Chaplin. Viitattu 13.9.2012. (englanniksi)
  85. ↑ Limelight Academy of Motion Picture Arts And Sciences. Arkistoitu 24.10.2012. Viitattu 13.9.2012. (englanniksi)
  86. ↑ Robinson, s. 557.
  87. ↑ Robinson, s. 567.
  88. ↑ a b c Maland, s. 279–286.
  89. ↑ Robinson, s. 579.
  90. ↑ a b Robinson, s. 584
  91. ↑ Epstein, s. 137.
  92. ↑ a b Robinson, s. 588–593.
  93. ↑ Maland, s. 317.
  94. ↑ a b c Maland, s. 328–360.
  95. ↑ Robinson, s. 614–615.
  96. ↑ Epstein, s. 203.
  97. ↑ Academy Awards Database awardsdatabase.oscars.org. Viitattu 25.6.2011. (englanniksi)
  98. ↑ 1975: Comic Genius Chaplin Is Knighted BBC News. Viitattu 25.6.2011. (englanniksi)
  99. ↑ a b c d e Maland, s. 41–44.
  100. ↑ Robinson, s. 262–264.
  101. ↑ a b c Robinson, s. 324–331.
  102. ↑ Lynn, s. 273–274.
  103. ↑ a b c d e f g Maland, s. 94–105.
  104. ↑ Robinson, s. 374–375.
  105. ↑ Wada, Linda: Charlie Chaplin’s Wives Edan Purviance. Viitattu 27.8.2012. (englanniksi)
  106. ↑ Robinson, s. 483
  107. ↑ Robinson, s. 509–510.
  108. ↑ a b Robinson, s. 518–522
  109. ↑ Robinson, s. 346–347.
  110. ↑ Charlie Chaplin Remembered xoomer.virgilio.it. Viitattu 18.7.2011. (englanniksi)
  111. ↑ Robinson, s. 141.
  112. ↑ Hale, Georgia: Charlie Chaplin: Intimate Close-ups (Scarecrow Press, 1999)
  113. ↑ a b c d e f g h i j k l Maland, s. 198–220.
  114. ↑ Robinson, s. 626–628.
  115. ↑ When Chaplin Played Father The Telegraph. Viitattu 18.12.2011. (englanniksi)
  116. ↑ Robinson, s. 629.
  117. ↑ a b c d Robinson, s. 629–631.
  118. ↑ Robinson, s. 228
  119. ↑ a b Mutual – Chaplin Specials Charlie Chaplin. Viitattu 9.9.2011. (englanniksi)
  120. ↑ Historic-Cultural Monument (HCM) Report City of Los Angeles Deparment of City Planning. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  121. ↑ Maland, s. 353
  122. ↑ Chaplin’s writing and directing collaborators British Film Institute. Arkistoitu 14.7.2007. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  123. ↑ Robinson, s. 235
  124. ↑ Robinson, s. 746
  125. ↑ Filming City Lights Charlie Chaplin. Viitattu 25.7.2012. (englanniksi)
  126. ↑ a b c Matikainen
  127. ↑ a b c d e Mast, s. 83–92.
  128. ↑ Mast, s. 223.
  129. ↑ Von Bagh 2006, s. 65.
  130. ↑ New York Times Magazine, 21.5.1950
  131. ↑ Eisenstein
  132. ↑ Mast, s. 358.
  133. ↑ Book Nook: What is Cinema? Vol. II The Seventh Art. Viitattu 17.5.2012. (englanniksi)
  134. ↑ Totaro, Donato: The Contemporary Dopplegänger Offscreen. 13.2.1998. Viitattu 28.8.2012. (englanniksi)
  135. ↑ Udd, Eirik: Chaplinin poika Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 8.9.2012.
  136. ↑ Bozzola, Lucia: The Gold Rush: Review Allmovie. Rovi Corp. Viitattu 8.9.2012. (englanniksi)
  137. ↑ Dirk, Tim: Modern Times (1936) Filmsite. American Movie Classics Company LLC. Viitattu 8.9.2012. (englanniksi)
  138. ↑ Maland, s. 362–370.
  139. ↑ Supertramp 10.2.2012. British Film Institution. Arkistoitu 3.8.2012. Viitattu 25.7.2012. (englanniksi)
  140. ↑ Marcel Marceau Dies Aged 84 The Gardian. 23.9.2007. Viitattu 27.8.2012. (englanniksi)
  141. ↑ National Film Registry 13.12.2012. Library of Congress. Viitattu 4.5.2012. (englanniksi)
  142. ↑ Live performance dates Charlie Chaplin. Arkistoitu 1.5.2012. Viitattu 4.5.2012. (englanniksi)
  143. ↑ What Is SIMMP? Hollywood Renegedes Archive. Cobblestone Entertainment. Viitattu 4.5.2012. (englanniksi)
  144. ↑ AFI’s 100 Years… 100 Stars Afi. American Film Institute. Viitattu 4.5.2012. (englanniksi)
  145. ↑ Charles Chaplin Hollywood Chamber of Commerce. Viitattu 4.5.2012. (englanniksi)
  146. ↑ Kropiewnicki, Lisa: Chaplin Allmovie. Rovi Corporation. Viitattu 25.7.2012. (englanniksi)
  147. ↑ 2012 Chaplin Gala Honouring Catherine Deneuve Film Society of Lincoln Center. Viitattu 4.5.2012. (englanniksi)
  148. ↑ The Britannia Awards 20.8.2010. British Academy of Film and Television Arts Los Angeles. Arkistoitu 2.7.2012. Viitattu 4.5.2012. (englanniksi)
  149. ↑ Charlie Chaplin Comedy & Film Festival 2012 Waterville: Chaplin Film Festival Office. Viitattu 4.5.2012. (englanniksi)
  150. ↑ Association Chaplin Charlie Chaplin. Viitattu 4.5.2012. (englanniksi)
  151. ↑ MK2 Charlie Chaplin. Viitattu 25.7.2012. (englanniksi)
  152. ↑ Merchandising & Licensing (Bubbles Inc) Charlie Chaplin. Viitattu 25.7.2012. (englanniksi)
  153. ↑ Charlie Chaplin Archive Cineteca Bologna. Viitattu 25.7.2012. (englanniksi)

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Chaplin, Charles: Oma elämäkertani (WSOY, 1964)
  • Kerr, Walter: The Silent Clowns (Da Capo Press, 1990)
  • McCaffrey, Donald W. (toim.): Focus on Chaplin (Prentice Hall, 1972)
  • Milton, Joyce: Tramp: The Life of Charlie Chaplin (Da Capo Press, 1998)
  • Robinson, David: Chaplin: Elämä ja elokuvat (Gummerus, 1988)
  • Schickel, Richard (toim.): The Essential Chaplin (Ivan R. Dee, 2006)
  • Vance, Jeffrey: Chaplin: Genius of the Cinema (Harry N. Abrams, Inc., 2003)
  • Von Bagh, Peter: Chaplin. Helsinki: Like, 2013. ISBN 978-952-01-0957-8

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Charlie Chaplin.


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Charles_Chaplin&oldid=22875012”