Arktinen yhteistyö

Arktisella yhteistyöllä viitataan arktisen alueen valtioiden, sekä muiden toimijoiden harjoittamaan yhteistyöhön alueella. Erilaisia yhteistyöelimiä on paljon. Arktiselle alueelle yltää maantieteellisesti kahdeksan valtiota: Kanada, Yhdysvallat, Venäjä sekä kaikki viisi Pohjoismaata. Se kattaa myös Pohjoisen jäämeren. Arktisella alueella asukkaita on noin neljä miljoonaa ja iso osa heistä edustaa erilaisia alkuperäiskansoja.

Ilmaston lämpeneminen ja globalisaatio vaikuttavat myös Arktisen alueen kehitykseen, luovat sille poliittista merkitystä ja yhä laajenevaa kansainvälistä yhteistyötä.

Arktisen alueen valtiot

Historia

Arktinen alue ei ole ollut poliittisesti kovin merkittävä pitkään, vaikka sillä oli strategista arvoa jo toisen maailmansodan aikana. Vasta Kylmän sodan lähestyessä loppuaan, katseet alkoivat kääntyä yhä enemmän kohti arktista aluetta. Mihail Gorbatšov esitti vuonna 1987 Murmanskin puheessaan, että Arktiksen tulisi olla rauhan alue ja sen luontoa tulisi suojella kansainvälisen yhteistyön keinoin. Tämä nähdään poliittisen arktisen yhteistyön alkuna, vaikka yhteistyötä onkin tehty jo ennen tätä esimerkiksi tieteen saralla. Arktis oli kylmän sodan aikana tärkeä alue turvallisuuspolitiikan kannalta, joten siksi yhteistyötä alueen puolesta voitiin avata vasta toisen kylmän sodan osapuolen aloitteesta. Muutokset kylmän sodan ilmapiiristä avoimempaan ja globaalimpaan maailmaan näkyivät muun muassa ympäristöpolitiikan nousuna agendalle. Sotilaallisen turvallisuuden sijaan ympäristöturvallisuus alkoi määrittää toimintaa alueella.

Ilmastonmuutos on nykyajan arktisen alueen politiikan yksi tärkeimmistä teemoista. Toisin oli vielä kylmän sodan aikana, kun alueella nähtiin lähinnä sotilaallista merkitystä. Arktiset alueet olivat osa suurvaltojen, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton strategioita. Yhteistyö Arktiksella lähtikin liikkeelle ympäristöasioiden piirissä ja kansainvälinen toiminta lisääntyi jo ennen kylmän sodan loppumista, mutta etenkin 90-luvun kuluessa. Ympäristöasiat näyttäytyivät tarpeeksi matalan kynnyksen ongelmina muuten turvallisuuspoliittisten jännitteiden maailmassa.

Ylipäätään kansainvälisen järjestelmän muutokset 1900-luvun lopulta nykypäivään näkyvät arktisessa toiminnassa selvästi. Kylmän sodan kaksinapainen järjestelmä ja vallan tasapaino määrittelivät paljolti kansainvälistä toimintaa. Kun tämä järjestelmä romahti viimeistään vuonna 1991, kasvoi myös ei-valtiollisten toimijoiden rooli maailmanpolitiikassa. Myös talouden rooli on kansainvälisen järjestelmän rakenteissa merkittävästi kasvanut. Tämä kaikki on esillä Arktista käsittelevässä yhteistyötoiminnassa.

Suomen rooli arktisessa yhteistyössä oli alusta asti merkittävä. Suomen aloitteesta arktinen yhteistyö alkoi konkretisoitua vuonna 1989 Rovaniemi-prosessin myötä, joka huipentui kansainväliseen arktiseen konferenssiin Rovaniemellä vuonna 1991. Ministeritason konferenssissa kaikki kahdeksan arktista maata allekirjoittivat arktisen alueen ympäristöstrategian, jossa pyrittiin suojelemaan alueen luontoa ja kestävää kehitystä. Myös Kanada oli ollut aktiivinen arktisen yhteistyön edistämisessä ja Rovaniemi-prosessin jatkeena perustettiin Arktinen neuvosto vuonna 1996 Ottawassa. Tilaisuus ei kuitenkaan herättänyt kansainvälistä huomiota eikä sitä nähty otsikoissa.

Ympäristö ja ilmastonmuutos

Arktinen neuvosto on tarjonnut kansainvälisen foorumin esimerkiksi erilaisille arktista luontoa tutkiville työryhmille, mikä on laajentanut käsitystä arktisen ympäristön tilasta. Merkittävä esimerkki tästä on vuonna 2004 ilmestynyt selvitys ilmastonmuutoksen vaikutuksista arktisella alueella.

Jääkarhut kärsivät ilmastonmuutoksesta ja muista ympäristöhaitoista. Jääpeitteen sulaminen vaikeuttaa ravinnonhankintaa ja erilaiset Arktikselle kulkeutuvat myrkyt kerääntyvät jääkarhuihin ravinnon kautta.

Arktinen alue lämpenee noin kaksi kertaa nopeammin, kuin muu maailma ja tällä on myös maailmanlaajuisesti merkittäviä seurauksia. Arktiksen meri- ja maa-alueita peittävä jää sulaessaan edistää lämmön haihtumista ilmakehään, sekä nostattaa merenpintaa, mikä vaikuttaa kaikkialla maailmassa. Ikirouta vapauttaa sulaessaan ilmakehään myös kasvihuonekaasuja. Ilmakehän stratosfäärin otsonikerros ohenee kaikkialla, mutta arktisen alueen yllä se on vielä muuta maailmaa ohuempi, minkä johdosta auringosta peräisin oleva säteily läpäisee sen entistä tehokkaammin. Valkoiset, jään peittämät maa- ja merialueet heijastavat tätä säteilyä takaisin avaruuteen, mutta niiden vähetessä maahan sekä vesistöjen pintaan imeytyy entistä enemmän lämpöä.

Paitsi että arktisen alueen ilmastonmuutos vaikuttaa maailmanlaajuisesti, iskee se myös juuri Arktiksen luontoon ja ympäristöön. Esimerkiksi suurin maalla elävä lihansyöjä, jääkarhu, kärsii erityisesti luonnonmullistuksista. Jääpeitteen huvetessa jääkarhun ravinnonhankinnasta tulee yhä hankalampaa. Myös erilaiset myrkyt uhkaavat Arktiksen ympäristöä. Jäämiä teollisuuden päästöistä ja maataloudessa käytetyistä torjunta-aineista kulkeutuu paljon ilma- ja merivirtojen mukana myös pohjoiseen, missä ne kerääntyvät muun muassa kaloihin ja hylkeisiin. Lopulta saasteet kulkeutuvat ravintoketjun huipulle ihmisiin ja jääkarhuihin, joten lajien edustajiin kerääntyy runsas määrä erilaisia ympäristömyrkkyjä. Jopa jääkarhuemon maito saattaa sisältää pennun tappavan annoksen kemikaaleja. Kaukokulkeumana tulevien myrkkyjäämien määrä on vähentynyt Tukholmassa vuonna 2001 allekirjoitetun sopimuksen myötä, mutta se ei silti ole poistunut kokonaan.

Alkuperäiskansat

Arktisen alueen asukkaista noin kymmenesosa kuuluu alkuperäiskansoihin ja alkuperäiskansoja on useampia; esimerkiksi Pohjois-Euroopassa saamelaiset tai Venäjällä nenetsit. Grönlannissa alkuperäiskansat ovat enemmistössä.

Ilmastonmuutos on muiden merkittävien muutosten ohella vaikuttanut arktisen alueen alkuperäiskansojen perinteisiin elinkeinoihin ja elämäntapoihin. Alkuperäisväestöillä katsotaan olevan erityisen läheinen suhde maahan, joten maanomistuskysymykset ovat nousseet pinnalle valtioiden yhteistyössä alkuperäiskansojen kanssa. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa alkuperäiskansoille on palautettu oikeuksia maa-alueisiin ja luonnonvaroihin pitkien neuvottelujen myötä. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimus numero 169 takaisi vastaavat oikeudet myös muiden alueiden alkuperäiskansoille, mutta arktisella alueella sen ovat ratifioineet vain Norja ja Tanska. Maanomistus juridisena käsitteenä onkin levinnyt alueilla vasta modernin valtionmuodostuksen myötä ja kysymykset alkuperäiskansojen oikeuksista maahan ovat olleet hyvin poliittisesti latautuneita.

Kansainvälisessä oikeudessa ei ole yleisesti hyväksyttyä alkuperäiskansan määritelmää, joten on myös vaikea määritellä keille alkuperäiskansojen oikeudet kuuluvat.

Talous

Kun ilmastonmuutos sulattaa arktista jäätä, lisää se alueen taloudellisia mahdollisuuksia, joista ovat kiinnostuneet niin arktiset valtiot kuin monet ulkopuoliset tahotkin. Arktisen alueen luonnonvaroja, esimerkiksi runsaita mineraalivaroja, on hyödynnetty jo pitkään. Alueen luonnosta elää ja on pitkään elänyt myös merkittävä osa väestöstä ja esim. metsätaloutta ja poronhoitoa on harjoitettu kauan. Jäistä vapaa vesi hyödyttää taloudellisesti etenkin Kanadan, Yhdysvaltojen, Venäjän, Norjan ja Tanskan itsehallintoalue Grönlannin rannikkoja esim. avaamalla meriväyliä. Luoteisväylä on esimerkki tärkeästä arktisesta merireitistä, joka sekin on käytössä vain osan vuodesta. Jäiden sulamisella on mahdollisuuksia vaikuttaa myös teollisen kalastuksen helpottumiseen merialueilla.

Kun kulkeminen arktisilla maa- ja merialueilla helpottuu, saattaa se vaikuttaa myös turismin lisääntymiseen. Trendi on jo kasvamaan päin. Turismilla voisi olla suuri taloudellinen merkitys alueen asukkaille, joskin riskinä on suurten matkanjärjestäjien itselleen varmistamat hyödyt paikallisten kustannuksella.

Pohjoinen jäämeri on 2000-luvun alusta alkanut kiinnostaa yhä laajemmin ja kansainvälisemmin toimijoita, vaikka alue on aikaisemmin ollut lähes kartoittamatonta. Pohjoisen jäämeren pohjassa arvioidaan olevan mittavia öljy-, kaasu- ja liuskekaasuvarantoja. Suurimmat käyttämättömät fossiilisten polttoaineiden resurssit ovat arktisilla alueilla, eivätkä nykyiset varannot riitä kattamaan täysin tulevaisuuden kysyntää. Panostus valtioiden suvereniteettiin ja sotilaallisen toimintakyvyn pönkittämiseen voi olla tulevaisuudessa kasvussa, mikäli kiistat alueen luonnonvaroista kärjistyvät. Luonnonvarojen hyödyntäminen jäämerellä on kuitenkin hyvin kallista ja riskit öljykatastrofeihin kasvavat. Mahdolliset katastrofit voivat aiheuttaa suurta tuhoa hitaasti toipuvassa arktisessa ekosysteemissä ja öljyntorjunta arktisissa olosuhteissa olisi lähes mahdotonta. Tärkeää olisi ratkaista, miten uudenlainen toiminta ilmastonmuutoksen muovaamalla Arktiksella toteutetaan ympäristön ja paikallisten kannalta mahdollisimman kestävällä tavalla.

Arktiksen yhteistyöprojektit

Arktinen neuvosto on kenties tärkein arktisen alueen kansainvälisistä toimijoista. Neuvosto perustettiin vuonna 1996 Ottawan julistuksella ja siihen kuuluu kahdeksan maata: Islanti, Norja, Suomi, Ruotsi, Venäjä, Tanska (edustaa Grönlantia ja Färsaaria), Yhdysvallat (edustaa Alaskan osavaltiota) sekä Kanada (edustaa Luoteisterritoriota, Nunavutia ja Yukonia). Neuvostoon kuuluu jäsenmaiden lisäksi myös tarkkailijamaita arktisen alueen ulkopuolelta, sekä erilaisia kansainvälisiä järjestöjä. Suomi toimii Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana vuosina 2017-2019. Neuvosto toimii kansainvälisenä foorumina, joka kokoaa yhteen arktisen alueen toimijoita, mutta jolta puuttuu valtuudet velvoittaa jäseniään toimintaan. Sen rahoitus on myös paljolti valtioiden hyvän tahdon varassa. Kuitenkaan missään muussa järjestössä alkuperäiskansoilla ei ole yhtä suurta roolia. Nykyaikana järjestön roolin voi nähdä olevan kasvussa ja esimerkiksi tarkkailijoiksi on paljon halukkaita.

Arktisen neuvoston toimintaa

Arktisen yhteistyön nimissä järjestetään myös ulkoministeritason tapaamisia. Pohjoisen jäämeren konferenssi pidettiin viiden rantavaltion kesken Grönlannin Ilulissatissa vuonna 2008. Tapaamisen lopputuloksena allekirjoitettiin ns. Ilulissatin julistus, jossa maat sitoutuivat mm. noudattamaan YK:n merioikeusyleissopimusta mannerjalustojen oikeudellisesta ulkorajojen määrittämisestä ja mahdollisten päällekkäisyyksien rauhanomaisesta sopimisesta. Ilulissatin julistus oli tärkeä koko arktisen alueen kehityksen näkökulmasta sekä osoitus rannikkovaltioiden halusta yhteisen tulevaisuuden kehittämiseen. Tosin kyseisestä konferenssista jätettiin pois vastoin Arktisen neuvoston yhteistyöperinteitä Suomi, Ruotsi ja Islanti, sekä arktiset alkuperäiskansat. Toinen rantavaltioiden ministeritapaaminen järjestettiin Kanadan kutsusta Chelseassa keväällä 2012. Kokouksessa vahvistettiin valtioiden halua tehdä tieteellistä ja teknistä yhteistyötä mannerjalustojen ulkorajojen määrittelemisessä. Konferensseilla on ollut konkreettistakin merkitystä, kun esimerkiksi Norja ja Venäjä allekirjoittivat sopimuksen Barentsin merirajasta syyskuussa 2009.

2000-luvun vaihteen jälkeen arktisen alueen asioista on kiinnostunut niin Euroopan unioni, YK kuin Nato. Myös monet arktisen alueen ulkopuoliset valtiot ovat kiinnittäneet huomiotansa alueeseen etenkin taloudellisessa mielessä sekä ilmastonmuutoksen vuoksi, ja hakevatkin siksi tarkkailijajäsenyyttä Arktisessa neuvostossa. Valtiollisten toimijoiden lisäksi sellaiset organisaatiot, kuten WWF ja Greenpeace ovat olleet aktiivisia arktisissa kysymyksissä.

Suomen merkitystä arktisen keskustelun piirissä on lisännyt Suomen valtioneuvoston julkaisema ulkosuhdepainotteinen Suomen Arktinen strategia (2010). Myös Pohjoismaiden neuvoston rooli on lisääntynyt arktisen alueen rakentamisen koordinoijana.

Arktisen tulevaisuuden kannalta on tärkeää, miten kansainvälinen yhteistyö alueella kehittyy. Globalisaatio ja ilmastonmuutos aiheuttavat erityisiä haasteita toiminnalle juuri arktisen alueen piirissä.

Tiede

Kansainvälinen polaarivuosi on Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n ja Kansainvälisen tiedeneuvoston ICSU:n järjestämä arktisen alueen tutkimusohjelma. Kansainvälinen polaarivuosi on pidetty ensimmäisen kerran jo vuonna 1882-1883 ja sen jälkeen vuosina 1932-1933, 1957-1958 sekä 2007-2009. Vuoden 1957-1958 polaarivuosi oli samalla kansainvälinen geofysiikan vuosi, joka keskittyi napa-alueiden tutkimukseen.