Arapahot

Arapahot (omakielinen nimitys inuna'ina, "meidän kansamme") ovat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansa, joka puhuu algonkin-kieliin kuuluvaa arapahon kieltä. Oman perimätietonsa mukaan arapahot olivat tulleet pohjoisesta Minnesotasta läheltä Yläjärveä.

Arapahot
Arapahojen lippu
Väkiluku	5 000¹
Merkittävät asuinalueet Wyoming Oklahoma
Kielet	arapaho, englanti
Uskonnot	Perinteiset intiaaniuskonnot, kristinusko
Sukulaiskansat	Algonkin kieliryhmän heimot.
Huomautukset ¹Määrään sisältyy pohjoiset ja eteläiset arapahot.
Infobox OK

Alun perin maanviljelystä toimeentulonsa saanut kansa omaksui 1700-luvun aikana Suurten tasankojen heimoille ominaisen hevosten käytön ja ratsastuskulttuurin. Heidän pääasuinalueensa oli (ja on) Wyomingin osavaltio Yhdysvalloissa, mutta liikkuvan elämäntapansa vuoksi heillä oli kyliä myös Etelä- ja Pohjois-Dakotassa, Nebraskassa, Montanassa ja Kansasissa. Arapahoja oli neljä eri heimoa: nakasinena, basawunena, hanahawunena ja nawathinehena. Varhaiset tutkijat tunnistivat myös viidennen ryhmän gros ventret, joka kuitenkin tunnetaan paremmin omana erillisenä kansanaan.

Vuonna 1780 tehtyjen väestönlaskentojen mukaan arapahoja oli vuonna 1780 noin 3 000. 1800-luvun suurissa intiaanisodissa arapahot olivat mukana sekä pohjoisilla että eteläisillä tasangoille tapahtuneissa yhteenotoissa Yhdysvaltoja vastaan.

Historia

Siirtolaisten tulo

Arapahojen saapumiseen Suurille tasangoille ei ole tarkkaan kirjattua ajankohtaa, mutta muuton arvellaan tapahtuneen 1700-luvun alussa. Saman vuosisadan jälkimmäisen puoliskon aikana arapahot tekivät pysyvän liiton cheyennien kanssa, ja asuivat yhteisillä alueilla. Ratsastuskulttuurin he omaksuivat 1700-luvun puolivälissä. Hevoset hankittiin usein kiowilta. Kauppaa käytiin paljon mandanien, hidatsojen ja arikarojen kylissä.

Vuoden 1835 tienoilla nawathinehana-arapahot heimo siirtyivät Arkansasjoen yläjuoksulle Coloradoon ja Kansasiin. Vuonna 1840 arapahot tekivät rauhan comanchien, lakotojen ja kiowien kanssa, mutta jatkoivat sotiaan shoshoneita, pawneita ja uteja vastaan reservaattiin siirtymiseensä asti. Eräs merkittävämpiä syitä tasankointiaanien ystävyysliittoihin oli valkoisen asutuksen leviäminen. Yhdysvaltain itäisistä osista matkasi loppumaton virta uudisasukkaita kohti Oregonia. Heidän karavaaninsa kulkivat läpi Wyomingin biisonialueitten. Osa eläimistä siirtyi muualle ja osa joutui maahanmuuttajien ampumiksi. Kaliforniassa tehdyt kultalöydöt täyttivät Santa Fen reitin 1840-luvun loppupuolella. Arapahojen asuinalueet kutistuivat vuosi vuodelta. He verottivat maittensa läpi kulkevia espanjalaisia karavaaneja, mutta antoivat yhdysvaltalaisten William ja Charles Bentin perustaa mailleen useita kauppa-asemia.

Arapahot muiden tasankointiaanien ohella hyökkäilivät maittensa läpi kulkevien vankkurikuljetusten kimppuun

Denver ja jokuset muut kaupungit paisuivat, vaikka vuonna 1851 tehty sopimus salli uudisasukkailta vain matkustamisen läpi alueen, ei sen asuttamista. Saman vuosikymmenen loppupuolella eteläiset arapahot jäivät pahasti kullanhimon sokaisemien siirtolaisten jalkoihin, joita ryntäili suurina joukkoina Cherry Creekin kultalöydöksille. 1860-luvulle tultaessa arapahot olivat jakaantuneet lopullisesti Wyomingissa asuvaan pohjoiseen haaraan ja Lounais-Kansasissa ja Kaakkois-Coloradossa asuviin nawathinenoihin, jotka tunnettiin eteläisenä haarana.

Tasankojen sodat

Saman vuosikymmenen alussa eteläiset arapahot ja cheyennet joutuivat nälänhädän ajamina ostamaan tai ryöstämään ruokansa ohikulkevista vankkurikaravaaneista. Sotaa intiaaneja vastaan lietsoneelle Coloradon kuvernööri John Evansille tuli riittävä syy toteuttaa aikeensa.

Sota cheyennejä vastaan alkoi keväällä vuonna 1864. Arapahot olivat koettaneet saada cheyennejä solmimaan hyvät suhteet Yhdysvaltoihin, mutta tuloksetta, sillä Coloradon ratsuväki johtajanaan majuri Jacob Downing lähetettiin tuhoamaan eräs cheyennein leiri. Arapahot avustivat cheyennejä näiden sodissa amerikkalaisia vastaan, mutta heidän osuutensa ei ollut kovinkaan suuri eivätkä he suhtautuneet valkoisiin yhtä vihamielisesti kuin cheyennet. Sodan järjettömyys herätti keskustelua, jonka seurauksena metodistikirkon saarnamies ja eversti John M. Chivington päätti puuttua asiaan. Hän katseli tilannetta kuitenkin valkoisen miehen silmin. Sota oli ollut hänen työympäristönään pitkään, eikä hän harkinnut rauhanomaisia ratkaisuja syntyneiden ongelmien hillitsemiseksi.

Musta Kattila toinen vasemmalta eturivissä.

Marraskuussa 1864 eversti Chivingtonin johtamat sotajoukot hyökkäsivät cheyenne-päällikkö Mustan Kattilan johtaman leirikunnan kimppuun, joista suurin osa oli päällikkö Vasemman Käden johtamia arapahoja. Loput asukkaista koostuivat cheyenneistä. Tapahtuma tunnetaan Sand Creekin verilöylynä. Musta Kattila heilutti Yhdysvaltain lippua valkoisille vierailleen. Hän oli saanut lipun Washingtonissa käydessään ja sen myötä lupauksen rauhasta. Niin kauan kuin lippu olisi tangossa eivät sotilaat tuhoaisi kylää. Leirissä olleet intiaanit heiluttivat lisäksi valkoista lippua. Ratsastuksen aikana itseään viskillä terästäneet sotilaat eivät joko välittäneet lipuista tai eivät kiinnittäneet niihin huomiota. Chivington miehineen tuhosi lähes koko leirin, tappaen naiset ja lapsetkin ja silpoen ruumiit. Arviot menehtyneistä vaihtelevat, mutta niiden sanotaan liikkuneen 133:n ja 300:n välillä. Menehtyneiden joukossa arvellaan olleen oli 75 soturia.

Chivington kerskui myöhemmin surmanneensa joukkoineen noin 500 intiaania. Häntä juhlittiin suurena sotasankarina, kunnes totuus verilöylyn todellisesta luonteesta tuli Kongressi asetti Sand Creekin massamurhan tutkimusten alle, ja vuotta myöhemmin Chivington pakotettiin eroamaan Coloradon miliisistä ja jättämään politiikan.

Fort Laramien toisessa rauhankokouksessa vuonna 1868 päätettiin tärkeistä tasankointiaaneja koskevista asioista.

Vuosina 1864-1866 arapahot tekivät cheyenne- ja sioux-liittolaistensa mukana monia hyökkäyksiä Yhdysvaltain asutuksia vastaan. Näistä huomattavimpana pidetään Colaradon Julesburgin kaupunkiin kohdistunutta retkeä. Arapahojen merkittävimpiin johtajiin kuulunut nawathinehenain päällikkö Pieni Korppi (Little Raven) oli kannattanut vastarintaa amerikkalaisia vastaan, pyrki vuodesta 1867 eteenpäin rauhaan ryhtymällä puolustamaan tarmokkaasti kansansa oikeuksia.

Vuonna 1868 pidettiin Fort Laramiessa uusi rauhankokous ja solmittiin sopimus, jossa tasankojen heimoille luvattiin asuinalueita ja vuosittaista taloudellista tukea. Seuraavan vuoden aikana kenraali William T. Sherman asettui intiaanipolitiikan kärkimieheksi väkivallan poistamiseksi tasangoilta. Samana vuonna nawathinehenojen heimo siirrettiin yhdessä cheyennien kanssa reservaattiin Oklahoman länsiosaan. Sodat tasangoilla jatkuivat kaikista toimenpiteistä huolimatta. Eteläiset arapahot tukivat comancheja ja kiowia näiden sodissa 1870-luvun alkuvuosina. Pohjoiset arapahot ja cheyennet yhtyivät siouxien käymiin sotiin, joista historiallisesti kuuluisimmaksi on jäänyt Little Bighornin taistelu.

Hallituksen unohdus

Pohjoiset arapahot, luovuttuaan sodankäynnistä hieman eteläisiä heimoveljiään myöhemmin, lähettivät Washingtoniin vuonna 1877 kaksi päällikköään tapaamaan "suurta valkoista isää", presidentti Rutherford Hayesiä. Päälliköt Terävä Nenä (Sharp Nose) ja Musta Hiili (Black Coal) onnistuivat hankkimaan luvan asettua Wind riverin reservaattiin läntiseen Wyomingiin, joka kuului heidän perivihollisilleen shoshoneille. Tästä luvasta riideltiin myöhemmin pitkään Yhdysvaltain hallituksen ja shoshonien kanssa, sillä 1860-luvulla tehdyn sopimuksen perusteella Wind riverin reservaatti kuului kokonaan shoshoneille. Liittovaltion hallitus oli varannut arapahoille oman reservaatin, mutta shoshonit antoivat väliaikaisen luvan, jonka nojalla arapahot saivat majoittua heidän luokseen odottamaan oman reservaattinsa valmistumista. Hallituksen vaihtuminen Valkoisessa talossa aiheutti sen, että vanhat lupaukset unohtuivat. Tämän takia arapahot jäivät pysyvästi Wind riveriin.

Nykypäivä

1970-luvun intiaaniaktivistien vahvan vaikutuksen seurauksena arapahot ovat onnistuneet uudelleen kehittämään vanhoja perinteitään. Perinteiset johtajat ovat syrjäyttäneet heimoneuvostot ja suurilta osin arapahojen hallinto on Bureau of Indian Affairsin (Intiaaniasiain liitto) säätämä. Wind riverin Reservaatin yhteyteen saadussa heidän itsensä hallinnoimassaan oppilaitoksessa ovat oma kulttuuri ja kieli keskeiset opinto-ohjelmat. Vanhojen perinteiden elvytys on lisännyt kiinnostusta suulliseen historiaan, traditionaaliseen tarinankerrontaan ja musiikkiin. Pow-wow-tanssin vaikutus ja suosio ovat tuoneet mukanaan monia vuosittaisia tapahtumia, joista yksi on uudelleen lämmitetty aurinkotanssi.

Pohjoisten arapahojen pääelinkeino on nykyään karjankasvatus, eteläisten maanviljely. 2000-luvulla heidän määränsä on kasvanut ja arapahojen kokonaisluku on yli 5000. Suurin osa heistä asuu Wind riverin reservaatissa, jossa heidän nykyinen määränsä on 4 5000:n.

Kulttuuri

Nimet

Oman perimätietonsa mukaan arapahot olivat tulleet pohjoisesta Minnesotasta. Ei ole tarkkaa tietoa koska arapahojen muuttoliike on alkanut, mutta heidän esi-isänsä ovat kertoneet suuresta jäätyneestä joesta, jonka he ovat ylittäneet talvella. Arapaho-nimen alkuperän on arveltu tulleen pawneiden sanasta Tirapihu eli "Kauppiaat". Cheyennet kutsuivat heitä "Sinitaivaan Kansaksi". Nimityksen on uskottu tulleen puolikuun muotoisista sinisistä tatuoinneista. Kalliovuorilta tasangoille tulleet turkiskauppiaat kutsuivat arapahoja varis-intiaanien käyttämällä nimellä Alappaho, joka merkitsi "Monien tatuointien ihmisiä". Mustajalat kuvasivart arapahot tasankointiaanien viittomakielessä "ihmisiksi, joilla on rinnassa tatuointaja". Shoshonit ja comanchit tunsivat arapahot "koiransyöjinä". Nimi tuli arapahojen mieltymyksestä koiranlihaan.

Elintavat

Arapaho-leiri lähellä Fort Dodgea, Kansasissa vuonna 1870

Arapahot olivat preerian metsästäjiä, biisoni saaliseläimistä tärkeimpiä. Metsästys tapahtui alun perin jalkaisin. Biisonilaumat yritettiin ajaa yli jyrkänteen tai johdattaa aitauksiin, jossa ne oli helpompi surmata. Pitkä vaellus tasangoille oli tapahtunut koiravaljakoin, jotka vetivät perässään kelkkoja, joissa saatiin kuljetettua lapset, vanhukset sekä kaikki arapahojen irtain omaisuus. Koirista oli suuri apu juuri talvella suoritettujen matkojen aikana.

Arapahot samaistivat elämänsä neljään pääilmansuuntaan, neljään vuodenaikaan ja auringon liikkeisiin. Heidän elämänsä muodostui neljästä tasosta (neljä elämän kukkulaa). Lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Jokaisella tasolla muuttuivat tehtävät, velvollisuudet ja yksityisyys. He uskoivat myös uudelleensyntymiseen ja hautasivat kuolleensa maahan toisin kuin monet muut ympäristön kansat. Arapahojen tärkein uskonnollinen riitti oli aurinkotanssi, johon ei kuitenkaan kuulunut sellaista itsekidutusta kuin useimmilla muilla tasankojen kansoilla. Nykyajan tutkimustulosten valossa näyttää mahdolliselta, että arapahot ovat cheyennien kanssa vieneet tietoa aurinkotanssista eteenpäin Kalliovuorten uteille ja useille muille eri puolia tasankoja asuneille heimoille.

Arapahot eivät olleet yhtä sotaisia kuin useimmat ylänköpreerian kansat. Heillä oli kuitenkin useita soturiseuroja. Nämä toimivat samalla ikäryhminä (tietty ikäluokka kuului tiettyyn soturiseuraan). Seuroilla oli monia erilaisia tehtäviä ja ne edustivat niin sotilaallisia kuin eettisiäkin ihanteita. Arapahojen naisilla oli oma biisoniseuransa.

Scabby Bull arapaho-soturi. (Arapahot, niin miehet kuin naisetkin, pukeutuivat tyypillisiin tasankointiaanien vaatteisiin. Puserot ja paidat olivat usein ripsutettuja ja koristeltu helmin, peuranhampain ja piikkisian piikein. Myös kasvovärien käyttö oli yleistä.)

Avioliitto

Nuoret miehet joutuivat antamaan suvulleen näytön metsästystaidoistaan ennen kuin he saivat solmia avioliiton. Yleensä häät järjesti morsiamen veli, isä tai setä. Tytöllä oli oikeus kieltäytyä avioliitosta niin halutessaan. Tämä oli kuitenkin harvinaista, koska tyttö asettui samalla sukuaan vastaan.

Arapahot olivat moniavioisia. Miehen varakkuus antoi oikeuden useampaan vaimoon. Naiset asuivat eri tiipiissä. Ensimmäinen vaimo toimi päätaloudenhoitajana ja antoi määräykset myöhemmin perheeseen tulleelle uudelle vaimolle, joka useasti oli hänen oma siskonsa. Joskus arapahomiehellä saattoi olla aviovaimoinaan kokonainen sisarparvi. Ristiinnaimista miehen ja vaimojen suvun välillä pyrittiin välttämään. Avioliiton kautta seuranneisiin sukulaisuussuhteisiin liittyi tiettyjä tabuja: anoppi ja vävy sekä appi ja miniä eivät saaneet puhua keskenään.

Hääpäivänä sulhasen suku otti vastaan hevosia ja muita lahjoja morsiamen suvulta, joka puolestaan sai vastalahjoja. Tämän jälkeen morsiamen sukulaiset pystyttivät ja sisustivat tiipiin ja kutsuivat tuoreen aviomiehen suvun suuriin pitoihin. Tilaisuudessa saivat sulhanen ja morsian istua yhdessä julkisesti ensimmäisen kerran. Kun liitto oli julistettu, aviopari sai opastusta tulevaa varten. Juhlan päättyessä aviomies sai lahjaksi yleensä metsästykseen liittyviä esineitä ja vaimo sai taloustarvikkeita. Koko avioliiton ajan vaimot omistivat kaiken irtaimiston, johon laskettiin myös hevoset.

Lähteet

• Andersson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku: Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia), Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3*
• Brown, Dee: Bury My Heart at Wounded Knee, Vintage Books 1991. ISBN 9780099526407
• Rosinsky, Natalie: The Arapaho and Their History, Compass Point Books, 2005. ISBN 9780756508319
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
• Hämäläinen, Pekka "Comanche Empire", Yale University Press, 2008, ISBN 978-0-300-12654-9
• Lowie, Robert Harry, Indians of The Plains, University of Nebraska Pr, 1982, ISBN 9780803279070
• Newark, Peter: Old West, Bison Books 1984. ISBN 0 86124 183 5
• Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-788-7.
• Waldman, carl: Atlas of the North American Indian, Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
• Webb, Walter Prescott: Great plains, University of Nebraska Pr, 1981, ISBN 9780803297029
• Yenne, Bill Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986, ISBN 0-600-50266-X

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Arapahot Wikimedia Commonsissa