Wikipedia

Antimoni

alkuaine
Tina ← Antimoni → Telluuri
As
↑
Sb
↓
Bi  
 
 


Yleistä
Nimi Antimoni
Tunnus Sb
Järjestysluku 51
Luokka Puolimetallit
Lohko p-lohko
Ryhmä 15
Jakso 5
Tiheys6,697 · 103 kg/m3
Kovuus3,0 (Mohsin asteikko)
VäriHopeanhohtoinen harmaa
Löytövuosi
Atomiominaisuudet
Atomipaino (Ar)121,760[1]
Atomisäde, mitattu (laskennallinen)133 pm
Kovalenttisäde138 pm
Van der Waalsin säde200 pm
Orbitaalirakenne[Kr] 4d10 5s2 5p3
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 18, 5
Hapetusluvut-III, III, V
KiderakenneRomboedrinen (trigonaalinen)
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto Kiinteä
Sulamispiste903,78 K (630,63 °C)
Kiehumispiste1 908 K (1 635 °C)
Höyrystymislämpö193,43 kJ/mol
Sulamislämpö19,79 kJ/mol
Äänen nopeus3 420 m/s 293 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus2,05 (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti 0,207 kJ/(kg K)
Sähkönjohtavuus2,5×106 S/m
Lämmönjohtavuus(300 K) 24,4 W/(m·K)
CAS-numero7440-36-0
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Antimoni on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Sb (lat. stibium) ja järjestysluku 51. Antimoni luokitellaan usein puolimetalliksi, sillä se on muutoin metallin kaltainen ja muistuttaa erityisesti lyijyä, mutta johtaa huonosti sähköä.[2] Se on hopeanhohtoinen kova ja hauras aine. Sen sulamispiste on 630 °C ja kiehumispiste 1 635 °C.[3] Sen erikoinen ominaisuus on, että se laajenee jähmettyessään.[2]

Antimonia
Raakaa, kiteytynyttä antimonia (siniharmaat metallinhohtoiset säleet ja rakeet) kvartsissa.

Historia

muokkaa

Antimoni tunnettiin jo esihistoriallisena aikana. Egyptistä on löydetty 5. ja 6. dynastian aikaisia (noin 2400–2300 eaa.) antimonilla päällystettyjä astioita, ja myös Mesopotamiasta on löydetty lähes yhtä vanhoja antimonista valmistettuja esineitä.

Jo varhain tunnettiin myös luonnossa esiintyvä antimonihohde (Sb2S3) eli stibniitti, jota itä­maiden naiset käyttivät kulma­karvojen maalaamiseen, jotta silmät näyttäisivät suuremmilta.[4]

Antimonin vanha nimi on stibium, josta myös sen kemiallinen merkki Sb on peräisin. Nykyinen nimi antimoni (anti-monakhos – munkkia vastaan, munkin myrkky) on perimä­tiedon mukaan saanut alkunsa 1400-luvulla tapauksesta, joissa erfurtilainen munkki Basil Valentine myrkytti useita virkaveljiään antimonilla.[4]

Myrkyllisyydestään huolimatta antimonia ja sen yhdisteitä on aikoinaan käytetty lääke­aineina, mutta tällöin ne saattoivat aiheuttaa myös kuoleman­tapauksia. Muun muassa Mozartin on epäilty kuolleen kalium­antimonyyli­tartraatin eli oksennus­viini­kiven aiheuttamaan myrkytykseen.[2]

Keskiajalla antimonia käytettiin jopa vatsalääkkeenä. Silloin ummetuksesta kärsivät ottivat noin herneen kokoisen antimonipillerin, ja vatsa tyhjentyi nopeasti. Pilleri otettiin ulosteesta uudelleen käytettäväksi.[2]

Isotoopit

muokkaa

Antimoni esiintyy luonnossa kahtena stabiilina isotooppina, 121Sb ja 123Sb, joiden esiintyvyydet ovat lähes samat.[5]

Antimonin radioisotooppeja tunnetaan 34 ja niiden massaluvut vaihtelevat välillä 104–139. Pitkäikäisin radioisotooppi on vuonna 1951 löydetty 125Sb, jonka puoliintumisaika on 2,76 vuotta. Isotoopit, jotka ovat keveämpiä kuin pysyvä 123Sb, hajoavat yleensä β -hajoamisella ja raskaammat β−-hajoamisella, mutta tästä on joitain poikkeuksia.[6]

Käyttö

muokkaa

Antimoni on käytössä lyijy- ja tinametalliseoksissa kovuuden lisäämiseen (laakerit ja kirjapainolaatat). Puhtaana antimonia käytetään infrapunailmaisimissa ja diodeissa. Antimonitrisulfidia on tulitikkujen sytytys­massassa, nalleissa ja väriaineena. Antimonitrioksidia lisätään muoveihin palamista hidastavaksi kemikaaliksi. Palon sattuessa se reagoi palavan aineen kanssa muodostaen tahmean kerroksen, joka tukahduttaa liekit.[2]

Käyttöturvallisuus ja myrkyllisyys

muokkaa

Antimoni ja sen yhdisteet ovat toisen luokan myrkkyjä. Akuutti myrkytys muistuttaa arseenimyrkytystä, ja sen hoito on samanlaista.[7] Hienojakoinen antimoni on myrkyllisempää kuin useimmat antimoniyhdisteet.[7] Pieninä annoksina oireina on päänsärkyä, väsymystä ja masentuneisuutta. Suuret annokset aiheuttavat voimakasta ja taajaa oksentelua ja kuoleman muutamassa päivässä.

Antimonin aiheuttamat myrkytykset ovat teollisuudessa harvinaisia.[7]

Antimoniyhdisteistä stibiini (SbH3) on huomattavan myrkyllistä. Se vaikuttaa keskushermostoon ja aiheuttaa akuuttia hemolyysia. Kuolemaan riittää 0,01 %:n pitoisuus ilmassa.[7]

Merkittävimmät esiintymisalueet

muokkaa

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Michael T. Wieser & Tyler B. Coplen: Atomic Weights of the Elements 2009 (IUPAC technical report). Pure and Applied Chemistry, 2011, 83. vsk, nro 2. IUPAC. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 16.4.2011. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e Marko Hamilo: Antimoni koitui ehkä Mozartinkin kohtaloksi (Alkuainesarjan artikkeli antimonista) 8.8.2006. Helsingin Sanomat. Arkistoitu Viitattu 7.7.2010.
  3. ↑ Antimonin kansainvälinen kemikaalikortti
  4. ↑ a b Anja Haavisto, Atso Hella, Osmo Hurmola, Vuokko Tuomi: Alkuaineiden kiehtova maailma. Otava, 1992. ISBN 951-1-12509-5
  5. ↑ Antimony Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 3.11.2018. (englanniksi)
  6. ↑ Audi, G. ym.: The NUBASE2016 evaluation of nuclear properties. Chinese Physics C, 2017, 41. vsk, nro 3, s. 030001-1-030001-138. IOP Publishing. doi:10.1088/1674-1137/41/3/030001 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 3.11.2018. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ↑ a b c d Beeson, Paul B. & McDermott, Walsh: Textbook of Medicine, s. 62. (14. painos) Philadephia - Lontoo - Toronto: W. B. Saunders Company, 1975. ISBN 0-7216-1660-7 (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Antimoni.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Antimoni&oldid=22766774”