Alvar Aallon Helsingin keskustasuunnitelma

Alvar Aallon Helsingin keskustasuunnitelma oli Alvar Aallon vuonna 1961 Helsingin kaupunginhallituksen toimeksiannosta laatima asemakaavasuunnitelma, joka koski Helsingin ydinkeskustan läheisyydessä olleita silloin vielä rakentamattomia tai vajaasti rakennettuja alueita. Suunnittelualue käsitti lähinnä Helsingin päärautatieaseman luoteispuolella sijainneen silloisen tavararatapiha-alueen, Töölönlahden lähiympäristön sekä Kampin pohjoisosan Mannerheimintieltä Leppäsuon alueelle ja Mechelininkadulle saakka. Myöhemmin 1960-luvulla Aalto laati suunnitelmasta muutamia hieman muunnettuja versioita, ja saamansa arvostelun vuoksi vielä vuonna 1972 uudistetun version, jossa varsinkin Hesperianpuistoon suunniteltua rakentamista oli oleellisesti vähennetty.

Tausta

Sen jälkeen kun Suomen ensimmäinen rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan vuonna 1862 valmistui, rakennettiin päärautatieaseman lounaispuolelle vähitellen laaja tavara- ja huoltoratapiha-alue, jonka yhteydessä oli myös Valtionrautateiden konepaja. Ratapiha rakennettiin suurelta osin täytemaalle entisen Kluuvinlahden sekä Töölönlahden eteläosan paikalle. Alun perin se oli kaupungin rakennetun alueen rajalla tai sen ulkopuolella, mutta jäi kaupunkialueen laajetessa sen sisään. Uuden rakennusmaan saamiseksi keskusta-alueelle ryhdyttiin jo 1900-luvun alussa suunnittelemaan tavararatapihan siirtämistä Pasilaan, mikä kuitenkin toteutui lopullisesti vasta 1980-luvulla.

Kampin alueesta suuri osa kuului Venäjän vallan aikana Turun kasarmiin liittyneeseen varuskunta-alueeseen, ja keskeisen osan alueesta muodosti suuri harjoituskenttä. Kasarmin päärakennus kuitenkin tuhoutui Suomen sisällissodassa vuonna 1918, ja itsenäistyneen Suomen puolustusvoimat luopuivat ennen pitkää jäljelle alueen jäljelle jääneistäkin rakennuksista. Kun ne enimmäkseen on aikojen kuluessa purettu, myös tältä alueelta vapautui runsaasti rakennusmaata. Yksi kasarmin sivurakennuksista kuitenkin muutettiin vuonna 1935 Helsingin linja-autoasemaksi, minkä jälkeen sen läheisyydessä laaja maa-alue oli useiden vuosikymmenien ajan linja-autojen lähtölaiturialueena.

Kampin ja Töölönlahden alueelle laadittiin 1900-luvun alkupuolelta lähtien joukko laajakantoisia rakennussuunnitelmia, mutta niistä toteutettiin vain pieniä osia tai ei mitään. Eliel Saarisen Suur-Helsinki-suunnitelmassa Pro Helsingfors vuodelta 1918 ehdotettiin koko Töölönlahden täyttämistä ja keskustan laajentamista sen alueelle. Täyttöalueen poikki olisi kulkenut leveä puistokatu, Kuningasavenue, keskustasta Pasilaan. Myöhempiä suunnitelmia, joista monet myös olisivat edellyttäneet Töölönlahden täyttämistä, laativat muun muassa Oiva Kallio, joka vuonna 1932 voitti alueen suunnittelukilpailun, Berndt Aminoff vuonna 1932 ja Ilmari Launis vuonna 1942. Vuonna 1949 alueesta pidettiin uusi suunnittelukilpailu, joka ei johtanut mainittavaan tulokseen, mutta sen jälkeen Yrjö Lindegren ja Erik Kråkström laativat kaupungin toimeksiannosta vuonna 1954 valmistuneen ehdotuksen, joka jo monilta osin muistutti Alvar Aallon myöhemmin esittämää. Siinä Töölönlahden täyttämisestä oli luovuttu, uusi liikenneväylä oli sijoitettu rautatien viereen ja Kamppi oli varattu liike-elämän laajentumisalueeksi. Tässä suunnitelmassa, samoin kuin myöhemmin Alvar Aallon suunnitelmassa, varauduttiin autokannan suureen kasvuun ja edellytettiin, että suuresti kasvavan liikenteen oli sujuttava ilman ruuhkia.

Suunnitelman sisältö

Oleellisena osana Alvar Aallon suunnitelmaa olivat keskustaan suunnitellut uudet liikenneväylät. Niitä olivat keskustaan pohjoisesta johtanut sisääntuloväylä, Vapaudenkatu, joka olisi toteutettu pitkänä viaduktina rautatien yläpuolelle ja ulottunut rautatieaseman läheisyydestä Pasilaan, sekä Keskustan kehäväylä. Kehäväylän länsiosa olisi rakennettu silloisen satamaradan viereen Pohjoisen ja Eteläisen rautatiekadun väliseen, levennettävään kuiluun, itäosa taas viaduktina Kaisaniemen puiston yli, jolloin se olisi päättynyt Kaisaniemen- ja Unioninkatujen risteyksessä olevaan liikenneympyrään.

Helsingin vanha keskusta, erityisesti Kauppatorin ja Senaatintorin ympäristö olisi jäänyt ennalleen, mutta sen laajennukseksi olisi rakennettu moderni keskusta-alue Rautatieaseman ja Töölönlahden väliselle alueelle. Keskeisen osan siitä olisi muodostanut laaja kolmionmuotoinen aukio, Keskustori eli Terassitori, jolle myöhemmin vuonna 1968 ehdotettiin myös nimeä Itsenäisyydenaukio. Se olisi ulottunut Mannerheimin patsaalta Töölönlahden rantaan saakka ja olisi suurelta osin ollut kolmitasoinen, niin että ylempien torikansien alle olisi sijoitettu runsaasti liiketilaa ja pysäköintitilaa noin 2 000 autolle. Aalto koki, että vanha empirekeskusta edusti Suomen suuriruhtinaskunnan ja keisarivallan aikaa, kun taas Töölönlahden alueelle suunniteltu uusi hallinto- ja liikekeskusta olisi itsenäisen ja demokraattisen Suomen arvovaltakeskus, ”isänmaan uusi sydän”.

Töölönlahden länsirantaa olisi pengeretty, ja sinne, osittain täytemaalle olisi rakennettu vesirajaan kiinni rivi julkisia kulttuurirakennuksia, joiden julkisivut olisivat peilautuneet veden pintaan. Ne olisivat mahdollisesti olleet Suomen Akatemian toimitalo, Suomen arkkitehtuurimuseo, konserttitalo, oopperatalo tai teatteri, kaupungin pääkirjasto, kaupungin­museo ja suuri taidemuseo. Ajatuksena oli, että tämä veteen peilautuva valkoisten, kolmi- tai nelikerroksisten rakennusten rivistö antaisi kaikille Helsingin keskustaan rautatietä tai uutta Vapaudenkatua pitkin saapuville kaupungista komean ensivaikutelman ja muodostaisi samalla myyvän ”näyteikkunan”. Alvar Aalto itse vertasi rakennusriviä myös Venetsian renessanssipalatseihin. Aalto halusi vähentää Töölönlahden luonnontilaisuutta, ja sen sijaan hän tavoitteli ”kaupunkirakenteellista luontoa”. Uudisrakennusten ja Mannerheimintien väliin olisi kuitenkin jäänyt kapeahko puistovyöhyke.

Pasilaan Aalto sommitteli eräänlaista keskustan reserviä, ”Helsinki pohjoista”. Kampin alue varattiin liike-elämän laajentumisalueeksi. Keskustan kehäväylältä Mannerheimintielle johtanut liittymätie olisi kulkenut nykyisen Hotelli Presidentin korttelin halki ja liittynyt Mannerheimintiehen Simonkadun risteyksen kohdalla, jossa Forumin silloisen matalan liiketalon paikalle rakennettava uudisrakennus olisi sijoitettu noin 45 asteen kulmaan sekä Mannerheimintiehen että Simonkatuun nähden. Lasipalatsin paikalle olisi rakennettu korkea, viuhkamaisesti sijoiteltu liikerakennus. Uuden linja-autoaseman paikaksi Aalto osoitti Runebergin- ja Malminkatujen välisen, silloin vajaasti rakennettuna varastoalueena olleen korttelin. Lasipalatsin ohella myös vanha linja-autoasemarakennus ja Nikolajeffin talo olisi purettu.

Hyväksyminen ja arvostelu

Keskusta­suunnitelma otettiin vastaan myönteisesti kaupunginvaltuustossa ja lehdistössä. Sitä kuvailtiin muun muassa nerokkaaksi ja vallankumoukselliseksi. Kaupunginvaltuusto hyväksyi suunnitelman edelleen kehittämisen pohjaksi alustavasti jo vuonna 1961 sekä uudestaan vuonna 1966. Vuonna 1967 Töölönlahden ja Hesperian puiston alueelle vahvistettiin jo suunnitelmaan perustuva asemakaavakin, jonka mukaisesti Finlandia-taloa alettiin rakentaa.

Suunnitelma sai kuitenkin osakseen myös kasvavaa arvostelua. Eniten arvosteltiin Hesperian puistoon sijoitettavaa rakennusriviä, sillä Alvar Aallon ajatuksista poiketen ranta haluttiin yhä yleisemmin säilyttää luonnonmukaisena. Myös suunniteltua Vapaudenkatua arvostelivat ankarasti muun muassa eräät asukasjärjestöt sekä erityisesti Enemmistö ry, sillä sen pelättiin suuresti lisäävän autoliikennettä keskikaupungilla. Kun hanke on myöhemminkin eri yhteyksissä tullut esille, kaupunginvaltuusto on hylännyt sen kaksi kertaa.

Saamansa arvostelun vuoksi Alvar Aalto itse laati suunnitelmasta vuonna 1972 uuden version, jossa Töölönlahden länsirantaan sijoitettu rakennusrivi oli poistettu. Silloin jo rakennetun Finlandia-talon lisäksi alueelle olisi tämän suunnitelman mukaan tullut vain yksi uusi rakennus, Suomen kansallisooppera. Se kuitenkin olisi edelleen sijoitettu aivan rantaan Helsinginkadun varteen, toisin sanoen hieman idemmäksi kuin mihin se myöhemmin rakennettiin. Uutta rakennusalaa suunniteltiin sen sijaan silloisen Messuhallin, nykyisen Töölön kisahallin itäpuolelle, jolloin Stadionin edessä oleva aukio olisi kaventunut, mutta olisi ulottunut eteläpäässään Töölönlahden rantaan saakka uuden oopperatalon eteläpuolella.

Toteutuneet osat ja myöhemmät suunnitelmat

Innokkuutta keskustasuunnitelman toteuttamiseen vähensi 1970-luvun öljykriisi, joka kallisti autoilua. Liikenne ei kasvanut odotetulla tavalla. Suunnitelmasta on toteutettu vain Finlandia-talo, joka alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi ollut eteläisin Töölönlahden länsirantaan suunnitelluista julkisista rakennuksista, sekä Kamppiin rakennettu Sähkötalo.

Suunnitelmaan kuulunut osa Kamppia rakennettiin 1970-luvulta lähtien pala palalta, enimmäkseen Alvar Aallon suunnittelemasta poikkeavalla tavalla. Sen sijaan vielä vuonna 1986 pidetyssä Kampin ja Töölönlahden alueen suunnittelukilpailussa, jossa ensimmäinen palkinto jaettiin kolmen toisistaan muutoin suuresti poikkeavan ehdotuksen (Jan Söderlundin, Arto Sipisen ja Ilmo Valjakan) kesken. Kaikkiin näihin voittaneisiin ehdotuksiin sisältyi Alvar Aallon ehdottama, Postitalon edustalta Töölönlahden rantaan ulottunut Keskustori, eri tavoin muunnellussa muodossa. Kun kuitenkin Kiasma myöhemmin rakennettiin tämän alueen eteläpäähän, aiemmin aukion osaksi varatulle alueelle, voidaan aukiosuunnitelma katsoa lopullisesti hylätyksi. Alueelle rakennetun Musiikkitalon ja keskusta­kirjaston välissä on nykyisin huomattavasti pienempi aukio, Kansalaistori.

Alkuperäisen suunnitelman mukaisen Keskustan kehäväylän on myöhemmissä suunnitelmissa korvannut kokonaan tunneliin rakennettava Keskusta­tunneli, joka ulottuisi Länsiväylältä Sörnäisten rantatielle saakka. Tunneli on sisältynyt tilanvarauksena muun muassa vuoden 2002 yleiskaavaan.

Katso myös

• Smithin–Polvisen liikennesuunnitelma

Aiheesta muualla

• Elävä arkisto: Alvar Aallon keskustasuunnitelma Yleisradio. Viitattu 22.2.2016.