Ämmän ruukki

Ämmän ruukki oli järvimalmia raudaksi jalostanut rautaruukki Suomussalmen Kiantajärvestä laskevan Emäjoen Ämmäkoskessa vuosina 1841–1878. Tuolloin kulta-aikaansa elänyt tehdas muistuttaa nykypolvia Ämmänsaaressa enää nimissä Ruukin koulu ja Ruukinkangas. Tehtaan palveluksessa vuonna 1870 oli 400 työntekijää. 1900-luvulla ruukin alue oli sotilaskäytössä ja toimi mm. III armeijakunnan komentopaikkana jatkosodassa.

Ämmän ruukin vaiheita 1800-luvulla

Jo 1800-luvun alussa oli kappalaisen apulainen Johan Gerhard Snellman rakentanut Ämmäkosken rannalle harkkohytin eli -uunin, mutta sen toiminta lakkasi nopeasti.^[1]

Tornion piirilääkärinä toiminut Henric Deutsch oli julkaissut 1819 kuvauksen tarkastusmatkastaan, jonka oli tehnyt Suomen talousseuran toimeksiannosta Pohjanmaalle ja Kainuuseen. Hän ehdotti rautatehtaan perustamista Kajaaniin ja useiden apusulattojen perustamista lähivesistöihin, mutta esitys ei saanut kannatusta liikemiesten parissa, joita tiettömät taipaleet arveluttivat.

Suomussalmen Ämmän Ruukin pani alulle silloinen Hyrynsalmen kirkkoherra Johan Wegelius, joka kappeliseurakunnissa kulkiessaan oli tutustunut rautatehtaan perustamisen edellytyksiin. 3. kesäkuuta 1841 Oulun läänin kuvernööri antoikin luvan perustaa Emäjoen itäisen lähtöhaaran varrelle yhdellä tai kahdella piipulla varustetun harkkohytin, 20-leiviskäisen vasaran ja kaksi ahjoa. Käyttöön luovutettiin kosken molemmat rannat. Ämmän ruukille myönnettiin 20 verotonta vuotta. Malmi aiottiin ottaa Kianta-, Kylmä-, Pässämä-, Vuokki-, Pesiö- ja Näljängänjärvistä. Talonpojat huolehtivat järvimalmin kuljetuksen hevosilla tehtaalle jalostettavaksi.

Kauppaneuvokset ja laajeneva tehdas

Wegeliuksen kuoltua vuonna 1845 hänen poikansa ottivat ruukin haltuunsa. Toimintaa vaikeutti ongelmallinen kuljetus, tulvat ja jopa sopivan työvoiman saatavuuden puute. Vuonna 1856 veljekset myivät ruukin Kiannan virasta eronneelle nimismiehelle Karl Alarik Castrenille. Castren vuorostaan myi jo seuraavana vuonna osan ruukista ja loput 1859 oululaiselle liikemiesyhtiölle, johon kuuluivat kauppaneuvokset Ferdinand Granberg, Frans Johan Franzén, nimismies Matts Emanuel Ringwall sekä Pohjois-Suomen tuon ajan kenties merkittävin liikemies, kauppaneuvos ja myöhemmin laivanvarustaja Johan Gustav Bergbom. Ämmän ruukkiyhtiön tarkoituksena oli perustaa kotimaisen raaka-aineen varaan rautatehtaita, jotka soveltuisivat laivanrakennustarkoituksiin. Lisäksi yhtiö halusi harjoittaa Ämmässä sahateollisuutta. Sahatoiminnan laajentaminen hautautui erilaisten riitojen alle. Vain pieni kotitarvesaha sai toimia, ja senkin lääninmetsänhoitaja sulki 1860.

Ruukit yhdistyvät

Kurimon ja Ämmän ruukit yhtyivät 1864 Kurimon–Ämmän Rautatehdas Osakeyhtiöksi. Toimeenpanevaksi johtajaksi tuli Axel Backman, jonka ansioiksi on kirjattu varsinkin kokeet teräksen valmistamisessa. Ruukkien yhdistämisen myötä painopiste siirtyi Utajärvelle Kurimoon, ja molemmissa ruukeissa pantiin uudistuksia toimeen. Ämmässä muun muassa rakennettiin valmiiksi putlauslaitos, kaksi naulavasaraa ja yhdeksän hiiliuunia. Kurimossa kokeiltiin teräksen valmistusta Suomussalmelta tuodusta järvimalmista. Siihen pantiin paljon toiveita, ja raudan tuotanto kasvoi huomattavasti. Tavara matkasi talvisin pororaidoilla Ämmästä Utajärvelle. Kesäisin raaka-aine kuljetettiin tervaveneillä Oulujokivarteen ja sieltä hevoskyydillä Utajärvelle.

Nälkävuodet ja 1. konkurssi

Vuoden 1867 kato laski ostokykyä ja hintoja. Uuden rahan, markan, kurssi oli korkeampi kuin ruplan, mikä vaikutti lamaannuttavasti talouselämään. Molemmat ruukit tiloineen jäivät velkojien käsiin 1868. Ämmän ruukkiin kuuluivat tuolloin Hulkonniemen ja Oilolan tilat sekä Rantalan torppa kirkonkylässä. Toiminta pysähtyi lähes kolmeksi vuodeksi.

Englantilaiskausi ja Kiannan Höyryveneosakeyhtiö

Väikäs vaihe ruukin historiassa alkoi 1872, kun englantilainen yhtiö The Finland Charcoal Iron Works Company osti molemmat ruukit kauppaneuvos Bergbomilta. Toimitusjohtajana paikalla toimi Herbert Barry.

Englantilaiseen kauteen liittyy ensimmäisen höyrylaivan tulo Kiannalle. Rahvaskin oli kutsuttu juhliin, joissa orkesteri soitti, ranskalainen viini virtasi, ja ruukin mamsellit esiintyivät Pariisista hankituissa puvuissa.^[2] Paikkakuntalaiset perustivat malmin kuljetusta varten Kiannan Höyryveneosakeyhtiön ja ostivat siihen tarkoitukseen vuonna 1874 kahdeksan hevosvoiman höyryveneen. Alun perin Vilkas-niminen vene tunnettiin Suomussalmella nimellä Alku.^[1]^[3]

"Asiakirjat Thamesin pohjalle"

Englantilaisvetoisen yhtiön toiminta oli alkanut aikana, jolloin rautateollisuudessa suhdanteet olivat kääntyneet laskuun. Toiminta Ämmässä lakkasi vuonna 1877 ja yhtiö teki konkurssin 1878.

Suomussalmi-kirjaan on kirjattu koruton arvio englantilaiskaudesta: "Johtajien epärehellisyys kirjanpidossa sekä holtiton elämänmeno kaukana Lontoon päämajasta lienevät olleet painavia lisäsyitä yrityksen epäonnistumiseen. Vararikon jälkeen ruukin johtajista toinen oleskeli ensin Muhoksella maanviljelijänä ja pakeni sitten Amerikkaan, toinen maannee ruukin viimeiset asiakirjat salkussaan Lontoon Thamesin pohjassa. Lisäksi liian voimakkaat vastakohdat eivät kauan menesty rinnakkain: samanaikaisesti kun kansa söi pettua ankarien katovuosien vietyä usein lähes tyystin vuodentulon, syötiin herrojen pöydässä selvää leipää ja juotiin ulkomailta hankittuja viinejä."

Tehtaanomistaja Victor Åkerblom osti vuonna 1885 sen, mitä ruukeista oli jäljellä, ja 1896 omistajaksi tuli hänen poikansa Robert Åkerblom. Ilmeisesti ruukin puitteissa toimintaa oli vähän, ja laitosta hoiti noihin aikoihin Birger Bisi ja myöhemmin metsänhoitaja M. J. Waenerberg. Vanha yövahti Ukko-Pellikka huolehti vielä siitä, ettei tulipaloja päässyt syttymään. Ilmari Kiannon isä, rovasti August Benjamin Calamnius on kertonut tehtaalla tuona aikoina harjoitetun nopeasti edistyvää ryöstöviljelyä, sillä suurin osa irtaimesta rautatavarasta sekä kaikki kivirakennukset myytiin yksi toisensa jälkeen. Masuuni hävitettiin 1909.

Ruukin ihmisiä

Isa Asp Ämmässä

Tyttövuotensa Ämmän ruukilla asui nuorena kuollut lyyrikko Isa Asp (1853–1872). Hänen isänsä Jaakko toimi Ruukin pääkirjanpitäjänä, ja perhe asui Ämmässä vuosina 1859–1869.

Kiannon romaani Patruunan tytär

Rovasti A. B. Calamnius ja hänen vaimonsa Cecilia (s. Lundahl), Ilmari Kiannon vanhemmat muuttivat Suomussalmelle vuonna 1879 ruukin toiminnan jo lakattua. Ilmari oli tuolloin viisivuotias, ja hänen 1930-luvulla kirjoittamansa ruukkiympäristöön sijoittuva romaani Patruunan tytär pohjautunee aikalaisten kertomuksiin.

Axel Backman näyttää olleen se Kiannon patruuna Börje Böckling, jonka tytär isänsä katkeroittaen rakastui Ämmän ruukin seppään. Tarina sivuaa monelta kantilta ruukin toimintaa aina yövahdin toimista porokuljetuksiin, herrasväen juhliin ja ruukin arkipäivään. Nuorten romanssi on paratiisiunenomainen. Sen sijaan vanhan patruunan ihmissuhdekiemurat ikääntynyt kirjailija kutoo taitavasti, ellei julmasti. Voi olla, että patruuna paheineen, nuoreen naiseen rakastumisineen edustaa jonkinlaista heijastumaa boheemista kirjailijasta itsestään, ainakin vahvasta elämänkokemuksesta tarina kertoo.^[4]

Sotilaskäytössä 1900-luvulla

Ruukin päärakennus oli kartanonomainen kaksikerroksinen talo. Se toimi 1900-luvun alkupuolella lastenparantolana, mutta jo ennen sotia rakennukset tulivat rajajoukkojen käyttöön. Päärakennus tuhoutui talvisodan aikana.^[5] Jatkosodan alussa kesällä 1941 kasarmin alueella koottiin ryhmä Fagernäsin joukkoja ennen hyökkäystä Uhtualle. Ryhmä Fagernäsiin kuuluvia joukkoja alettiin jo elokuussa III armeijakunnan käskystä kutsua 3. divisioonaksi. Kesällä 1942 siirtyi III armeijakunnan komentopaikka ruukille. Hjalmar Siilasvuon asuintalo sijaitsi kosken rannalla lähellä nykyistä voimalaitosta senaikaisen padon ja riippusillan kohdalla. Pioneeripataljoona 15 rakensi Ämmäkosken alajuoksulle jo keväällä 1943 ensimmäisen voimalaitoksen. Joulukuussa 1944 rajavastuu Kainuussa siirtyi Rajajääkäriprikaatilta rajavartiostolle, jonka toiminta alueella jatkui 1900-luvun loppupuolelle 1950-luvun puolivälissä uusituissa tiloissa. Sota-aikainen voimalaitos myytiin 1955 Imatran voima Oy:lle. 1964–1968 kasarmilla toimi varusmieskomppania, kun Kajaanissa kasarmirakennus oli palanut 1.12.1964. Jääkärikomppanian uuden kasarmin valmistuttua Kajaanissa varusmieskoulutus Ämmänsaaressa päättyi 12.2.1968.^lähde?

Ämmänsaaressa armeija-aikaansa suoritti myös Timo K. Mukka, joka kuvailee kasarmin ympäristöä romaanissaan Täältä jostakin.

Ruukki ja nykyaika

Ämmän ruukki antoi nimensä Ruukinkankaalle, ja läheisessä Ruukinkankaan koulukeskuksessa on toiminut keskikoulun ja lukion lisäksi ala-aste ja aikoinaan myös kansalaiskoulu.

Varsinaisesta rautaruukista on vain muistot jäljellä, ja voimalaitos kahlitsi 1959 Ämmäkosken. Paikkakunnalla on kesäisin ollut kävelykierroksia, joissa Ämmän ruukin historiaan on voinut tutustua paikan päällä.

Lähteet

↑ ^a ^b Ikola Kyllikki, Ämmän ruukki. Teoksessa Suomussalmi, toim. Hannes Kemppainen. Helsinki, Otava 1968.
↑ Kaleva n:o 87, 1937
↑ Wilkas-laivan vaiheita. Turkusteamers.com. "1874 keväällä myytiin vastaperustetulle Kiannon höyryveneosakeyhtiölle (Kiando ångslups Aktiebolag). Nimenä pysyi Wilkas. Laivan siirto Suomussalmen Kiantajärvelle kesti yli 2 kk. – Oli Kiantajärvellä normaalissa reittiliikenteessä ja muun muassa malmin- ja halkojenkuljetuksessa Ämmän rautaruukin omistavalle englantilaiselle yhtiölle The Finland Charcoal Iron Works Company Ltd. – 1878 ruukki teki konkurssin, jonka jälkeen Wilkas muutaman kannattoman liikennöintivuoden jälkeen siirrettiin Ouluun talvella 1882."
↑ Ilmari Kianto, Patruunan tytär, 1933
↑ Kauhanen, Jouni: Surunsalmesta tiennäyttäjäksi, Bookwell Oy, 2011, ISBN 978-951-939052-9

Aiheesta muualla

Suomussalmi- runon ja rajan pitäjä (Arkistoitu – Internet Archive)
Kurimon ruukin vaiheita (Arkistoitu – Internet Archive)
Pohjois-Suomen ruukit maanomistajina
Zacharias Topeliuksen teokset – Historia ja maantiede
Erkki Kivijärvi : Kainuun rautaruukit ja Ilmari Kiannon "Patruunan tytär", Helsingin Sanomat, 19.11.1933, nro 312, s. 13, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Ruostunut rauta ja nurmettunut romantiikka, Seura, 16.09.1936, nro 38, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Pörssitiedon yhtiöesitys Kurimo-Ämmä Jernverks Aktiebolag

[Ikola-1] Ikola Kyllikki, Ämmän ruukki. Teoksessa Suomussalmi, toim. Hannes Kemppainen. Helsinki, Otava 1968.

[2] Kaleva n:o 87, 1937

[3] Wilkas-laivan vaiheita. Turkusteamers.com. "1874 keväällä myytiin vastaperustetulle Kiannon höyryveneosakeyhtiölle (Kiando ångslups Aktiebolag). Nimenä pysyi Wilkas. Laivan siirto Suomussalmen Kiantajärvelle kesti yli 2 kk. – Oli Kiantajärvellä normaalissa reittiliikenteessä ja muun muassa malmin- ja halkojenkuljetuksessa Ämmän rautaruukin omistavalle englantilaiselle yhtiölle The Finland Charcoal Iron Works Company Ltd. – 1878 ruukki teki konkurssin, jonka jälkeen Wilkas muutaman kannattoman liikennöintivuoden jälkeen siirrettiin Ouluun talvella 1882."

[4] Ilmari Kianto, Patruunan tytär, 1933

[5] Kauhanen, Jouni: Surunsalmesta tiennäyttäjäksi, Bookwell Oy, 2011, ISBN 978-951-939052-9

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]