Äärioikeisto

Äärioikeisto on nykyisen valtavirtaistuneen määritelmän mukaan pluralismin ja liberaalin demokratian vastainen sekä väkivaltaan suopeasti suhtautuva laitaoikeiston osa. Muun laitaoikeiston tapaan äärioikeistokin samastaa kansan ja valtion sekä näkee ulkomaalaiset uhkana kansalliselle yhteisölle vieraan kulttuurin, etnisyyden tai rodun kautta. Sen lisäksi, toisin kuin laitaoikeistoon myös kuuluva radikaali oikeisto, äärioikeisto hylkää pluralistisen ja liberaalin demokraattisen järjestelmän, ja näkee väkivallan mahdollisena tai ainakin joskus oikeutettuna toimintakeinona. Näin äärioikeisto on pohjimmiltaan vallankumouksellinen liike.

Määritelmiä ja piirteitä

Äärioikeistolle on useita erilaisia määritelmiä, joista yksikään ei ole vakiintunut. Eri määritelmät voivat olla keskenään jopa ristiriitaisia. Äärioikeisto-nimitystä eivät yleensä käytä itse ne, joita äärioikeistolaisiksi kutsutaan. Käsitettä ovat käyttäneet erityisesti oikeiston tai sen tietyn osan vastustajat, jolloin se on saanut ensisijaisesti kielteisen merkityksen.

Äärioikeistossa esiintyy ulossulkevaa nationalismia, jossa ihmiset jaetaan sisä- ja ulkoryhmään. Tällöin sisäryhmän menestyksen voidaan katsoa edellyttävän ulkoryhmän sulkemista ulos yhteisöstä. Äärioikeisto onkin nykyisin yleisten määritelmien mukaisesti enemmänkin radikaalia nationalismia, eikä niinkään perinteistä talousoikeistoa. Äärioikeisto ei kuitenkaan pyri vasemmiston tapaan sosiaaliseen ja taloudelliseen tasa-arvoon eli egalitarismiin, vaan siinä esimerkiksi hierarkiat nähdään luonnollisina.

Politiikantutkija Hans-Gerd Jaschken mukaan sanalla ”äärioikeisto” tarkoitetaan ”niiden näkemysten, suhtautumistapojen ja toimien kokonaisuutta, organisoituja tai ei, jotka lähtevät rodullisesti tai etnisesti määritetystä ihmisten yhteiskunnallisesta epätasa-arvoisuudesta ja jotka kiistävät ihmisoikeuksien julistuksen tasa-arvopyrkimyksen, korostavat yhteisön ensisijaisuutta yksilöön nähden sekä kansalaisen alistumista valtiollisille päämäärille, ja kiistävät liberaalin demokratian arvopluralismin sekä haluavat muuttaa demokratisoitumiskehityksen suunnan taaksepäin.”

Politiikantutkija Cas Mudde näkee eron ääriajatteluun pohjaavalla politiikalla ja niillä edellytyksillä, joilla jokin ryhmä itsessään kuuluu ääriliikkeisiin. Äärimmäisinä pidetyt ajatuskulut voivat ilmetä myös ääriryhmien ulkopuolella verhotussa tai liudentuneessa muodossa, jolloin ilmiön tai terminologian sanotaan valtavirtaistuneen. Tutkija Tommi Kotosen mukaan esimerkki tästä on väestönvaihtoteoria, jota käytetään nykyisin aiempaa laajemmin tietämättä sen historiasta.

Suojelupoliisin katsauksissa äärioikeistolaisuus yhdistetään toimintaan, etenkin väkivaltaan, ja siinä nähdään konkreettisia uhkakuvia kansalliselle turvallisuudelle.

Äärioikeiston ja oikeistoradikalismin ero Saksassa

Saksassa käsitteillä äärioikeisto ja oikeistoradikalismi on perustuslakia suojaavan viraston mukaan oleellinen eroavuus. Aärioikeistolaisuus (Rechtsextremismus) edustaa Saksassa perustuslain vastaista liikehdintää, mikä on kieltotoimien peruste. Saksassa kiellettiinkin 2020-luvun taitteessa kolme pientä äärioikeistolaista ryhmää. Radikaalilla ajattelulla Saksassa tarkoitetaan sen sijaan näkemysten radikaaliutta perustuslain puitteissa, ja sillä on sellaisenaan sijansa pluralistisessa yhteiskunnassa.

Käsitteen vaihteleva nykykäyttö

Toimittaja Seppo Sillantauksen mukaan sitä, mikä nykyään on muuttunut normaaliksi, kutsuttiin suomettumisen aikana 1970-luvulla vielä äärioikeistolaiseksi. Historioitsija ja vihreään puolueeseen kuuluva Oula Silvennoinen pitää äärioikeistolaisena ja todellisuudessa fasistisena myös perussuomalaisia. Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä on sitä mieltä, että perussuomalaisten luonnehtiminen äärioikeistoksi on ”sensaationhakuista, yliampuvaa ja poliittista loanheittoa”.

Terrorismitutkija Leena Malkin mukaan olisi parempi puhua maahanmuuttovastaisista tai radikaalinationalisteista kuin äärioikeistosta. Sen piirissä on väkivaltaa hyväksyvää puhetta, Suomessa laajemmin kuin vasemmistoanarkistien ja antifasistien piirissä.

Historiaa

Lapuanliikkeen talonpoikaismarssi Helsingin Senaatintorilla 7. heinäkuuta 1930.

Katso myös: Äärioikeisto Suomessa

Tunnetuimpia äärioikeistolaisia liikkeitä ovat Euroopassa olleet fasismi, kansallissosialismi ja uusnatsismi. Suomen historian tunnetuimpia äärioikeistolaisina pidettyjä liikkeitä ja järjestöjä ovat olleet 1920–1940-luvuilla toimineet Akateeminen Karjala-Seura, Lapuan liike ja Isänmaallinen kansanliike.

Katso myös: Laillisuusrintama

Katso myös: Patkuli

Äärioikeistolaista liikehdintää kuvina

• 
  Mustan sotnian marssi Odessassa 1905.
• 
  Ku Klux Klanin mielenosoitus Washington DC:ssä 1926.
• 
  Lapsia tekemässä natsitervehdystä São Paulon osavaltiossa 1935.
• 
  Espanjalaisia Saksan 250. jalkaväkidivisioonan vapaaehtoisia falangistejä San Sebastiánissa 1942.
• 
  Nuclei Armati Rivoluzionarin Bolognan pommi-iskun tuhoja 1980.
• 
  Chilen diktaattori Augusto Pinochet kättelemässä Yhdysvaltain presidenttiä George H. W. Bushia 1990.
• 
  Äärioikeistolaisia Krakovassa 2007.
• 
  CasaPoundin mielenosoitus Napolissa 2012.
• 
  Unite the Right Rally -mielenosoitus Charlottesvillessä, Virginiassa 2017.
• 
  Génération Identitairen mielenosoitus Ranskassa 2017.

Katso myös

• Autoritarismi
• Ekstremismi
• Oikeistopopulismi
• Uusfasismi
• Vastajihadismi

Kirjallisuutta

• Bjurwald, Lisa: Euroopan häpeä. Rasistien voittokulku. Suomentanut Taru Laiho. Helsinki: Art House, 2011. ISBN 978-951-884-484-9
• Jokisalo, Jouko: Euroopan radikaali oikeisto. Helsinki: Into, 2016. ISBN 978-952-264-558-6
• Koivulaakso, Dan & Brunila, Mikael & Andersson, Li: Äärioikeisto Suomessa. Helsinki: Into, 2012. ISBN 978-952-264-180-9
• Kunnas, Tarmo: Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena, 2013. ISBN 978-951-796-933-8
• Strømmen, Øyvind: Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 978-951-31-7052-3
• Tamminen, Tapio: Kansankodin pimeämpi puoli. Jyväskylä: Atena, 2015. ISBN 978-952-300-127-5