Antti Nylén

”	Kauppojen pääsiäisaukiolo on allegoria globaalin ympäristökatastrofin syntydynamiikasta.	”
~Antti Nylén

Antti Nylén (s. 2. heinäkuuta 1973 Helsinki) on suomalainen kääntäjä, esseisti ja dissidentti. Hän on haukotuttavaa erikoisuudentavoitteluaan roomalaiskatolisen kirkon jäsen, feministi, koska vastustaa sukupuolierottelua ja katsoo naisten kärsivän siitä miehiä enemmän, sekä täysvegaani.

Nylén on poplyyrikko-laulaja Morrisseyn suuri ihailija. Tai siis todellisuudessa Morrissey on suuri, Nylén mitättömyys. Hän kuitenkin kilvoittelee muuttaakseen asian ja tepasteli bongausosastomme mukaan 16. marraskuuta 2014 ennen Morrisseyn konsertin alkamista Finlandia-talon käytävillä mahdollisimman näyttävästi.

Nylénin paha kaksoisolento rinnakkaistodellisuudesta on Palaneen käryä -blogin kirjoittaja, nimim. Michelange.

Fani

Morrisseyn monimutkaisesta hahmosta, jossa muun muassa on ihailijasta tullut ihailun kohde ihailijuuttaan menettämättä, vaikutteita saanut Nylén ei pyri poptähteyteen (tai edes luule jo saavuttaneensa sen). Esseistille riittää, että mahdollisimman moni kuuntelee, kun hän kertoo fanituksestaan, joka kohdistuu Morrisseyn lisäksi esimerkiksi Benedictukseen XVI, Nicoon, joka on ”äitini, ma mère”, sekä Anna Abreuhun, joka on ”kaunis ja ihana”, etenkin kasvoiltaan. Nylén on kirjoittanut kolumnin aiheesta Nuuskamuikkuselta opitun sanonnan ”ei voi koskaan olla täysin vapaa, jos ihailee liikaa jotakuta toista” vahingollisuus.

Vihaaja

Morrissey on turvautunut väkivaltavaatimusretoriikkaan Margaret Thatcheria kohtaan. Nylén pistää paremmaksi ihailemalla Valerie Solanasia, misandria ja murhanyrittäjää. Joviaalissa yhteishaastattelussa Akuliina Saarikosken kanssa Nylén kertoo, että ”Onhan tää tällainen itseinho sitä tosiasiaa kohtaan, että on mies, se oireyhtymä josta mä kärsin mitä suurimmissa määrin. Sillä mä nautin tosta SCUM:in miesvihasta”, mikä sopiikin täydellisesti Nylénin peräänkuuluttaman perimmäisen sukupuolineutraaliuden tunnustamisen henkeen.

Tyylinäyte

»Entä jos haiseminen yleisesti – tietysti yhdistettynä moitteettomaan käytökseen – onkin ylevimpiä, hienovaraisimpia, dandyistisimpiä tapoja halveksia modernia maailmaa, jossa haiseminen on harvinaista ja siksi stigmatisoitu. Vielä 1800-luvulla kaikki haisivat. Ehkä pitäisi kirjoittaa haisemisen ylistys? Ehkä haju ei aina olekaan merkki kärsimyksestä vaan eräänlainen suojakehä, konkreettinen, pakottava ja häikäilemätön noli me tangere?»
(Halun ja epäluulon esseet, s. 42)

Katso myös

• Charles Baudelaire
• Antti Hurskainen