Lapin Agile
Lapin Agile on yksi Pariisin monista kabareista, ja se sijaitsee Montmartren kukkulalla, Pariisin 18. arrondissementissa (22 rue des Saules). Lapin Agile perustettiin 1800-luvun lopulla, ja sen toiminta jatkuu edelleen. Vuonna 1913 Aristide Bruant osti paikan ja siitä tuli suosittu erityisesti boheemien taiteilijapiirien tapaamispaikkana.
Lähin metroasema on Lamarc – Caulaincourt.
Lapin Agilen syntyvaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Montmartren kukkula ja sen alakortteli
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Montmartren alakorttelista muodostui 1700-luvun lopulla ”nautintojen alue” [1]. 1880-luvulla alakorttelin monet kabareet (Le Chat Noir ja Moulin Rouge) olivat suojapaikkoja kaikenlaiselle, joskus vaarallisellekin väelle, kuten prostituoiduille ja heidän sutenööreilleen.[2] Montmartren kukkula sitä vastoin muistutti kylää aina vuoteen 1914 asti. Se oli tunnettu puhtaasta ilmasta, myllyistä ja edullisista asunnoista, joiden houkuttelemina monet taiteilijat asettuivat Montmartren kukkulalle vuodesta 1890 lähtien.[3]
Roland Dorgelès tunsi Montmartren kukkulan kuin omat taskunsa. Dorgelèsin teoksessa Le Château des brouillards (1932) on hänen muistojaan siitä, millainen tämä ” vanhan Pariisin kadonnut kolkka” oli ennen ensimmäistä maailmansotaa ja miten sen sekoittaminen ”Montmartren alakortteliin – yökerhojen ja kampaamoiden alueeseen” osoitti kunnioituksen puutetta kukkulaa kohtaan: Luonamme olisi voinut kuvitella olevansa maaseudulla. Ei linja-autoja, ei valtavia rakennuksia, ei ruuhkaisia katuja. Joka risteyksessä oli oma suihkulähteensä, joka talon pihalta löytyi pieni puutarha. Suuria kauppoja ei myöskään ollut, mihin sellaisia kylässä tarvittaisiin? Pikkukaupat, kuten leipomo ja hedelmäkauppa, riittivät taloudenhoitajien ostoksia varten. Kun tarvittiin muita eväitä, ei tarvinnut kuin kävellä rue Lepiciä alas. Siellä kauppiaat odottivat myyntikärryjensä kanssa, ja kotiin palattiin kassit täynnä tavaraa[4].
Tässä ”kylässä” eli rinta rinnan yhteiskunnallisesti hyvin erilaisissa asemissa olevia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan olleet tekemisissä keskenään, vaan kaikilla oli oma paikkansa. ”Pikkuporvarit kauluspaidoissaan” olivat valinneet asuinpaikakseen rue Lamarckin, ”eläkeläiset keräsivät herneitään rue de la Bonnella”, ”parrattomat sutenöörit lymyilivät rue des Abbessesin pikku-kuppiloissa”, jne.lähde?
Ainoastaan taiteilijat olivat kaikkialla kuin kotonaan. He joivat kaakaota pyhiinvaeltajien kanssa, aperitiiveja laitapuolen kulkijoiden kanssa ja lounastivat kahviloissa rakennusmaalarien kanssa[4].
Cabaret des Assassinsista Lapin Agileksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lapin Agilen rakennus nousi Montmartren kukkulalle vuonna 1795. Vuoden 1860 paikkeilla rakennuksesta tuli tavarantoimittajien majatalo nimeltään Au Rendez-vous des voleurs.[5] (roistojen kohtaamispaikka)
Vuonna 1869 rakennus sai nimen Cabaret des Assassins (murhaajien kabaree), koska sen seinille oli ripustettu kuvia kuuluisista murhaajista aina Ravaillacista Troppmanniin[6].
Vuosien 1879 ja 1880 välillä paikan silloinen omistaja pyysi pilapiirtäjä André Gilliä suunnittelemaan kabareelle mainoskyltin. Gill maalasi vihreään päällystakkiin ja punaiseen kaulaliinaan pukeutuneen kanin, joka onnistuu karkaamaan sille tarkoitetusta kattilasta. Tämän kyltin takia kabareeta alettiin kutsua nimellä lapin à Gill (Gillin kani), jonka merkitys muuttui nopeasti samalta kuulostavaan muotoon Lapin Agile (ketterä kani). Syyskuussa 1883 montmartrelainen runoilija ja lauluntekijä Jules Jouy perusti niin sanotun musiikillisen illallisseuran, banquet-goguette, nimeltään La Soupe et le Bœuf (soppa ja härkä), ja sen kokoontumispaikkana oli Cabaret des Assassins. Banquet tarkoittaa juhlaillallista tai pitoja ja goguette taasen yhdistystä tai kerhoa, jonka illanviettoon liittyy musiikillista ilottelua ja juhlintaa.lähde?
Vuonna 1886 paikan osti entinen cancan-tanssija Adèle Decerf (lempinimeltään ”äiti Adèle”). Päästyään eroon epäilyttävimmästä asiakaskunnasta ”äiti Adèle” teki paikasta kahvila-ravintolan, café-restaurant-concert, missä oli mahdollista esimerkiksi illallisen lomassa nauttia elävästä musiikista. Samassa yhteydessä paikan nimi muutettiin À ma campagneksi (maaseudullani). Päivisin siellä kävivät Le Chat Noirin kanta-asiakkaat, joihin kuului myös lauluntekijä Aristide Bruant. Hänen seurassaan siellä vierailivat myös Toulouse-Lautrec ja Courteline[7]. 1900-luvun alussa ”äiti Adèle” myi kabareen Berthe Sébourcelle, joka asettui sinne tyttärensä Marguerite Lucin kanssa. Tytärtä kutsuttiin lempinimellä ”Margot” ja hänestä tuli myöhemmin Pierre Mac Orlanin vaimo. Berthe Sébouchen ja Margot’n joukkoon liittyi vuonna 1903 ”isä Frédéksi” kutsuttu Frédéric Gérard (1860–1938). Hänen ansiosta Lapin Agilesta tuli montmartrelaisten taiteilijapiirien seuraelämän keskus.[7]
Lapin Agile Frédéric Gérardin aikakaudella
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]”Isä Frédé”
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Frédéric Gérard ehti pitkään tallata Montmartren katuja aasinsa Lolon kanssa ennen kuin hänestä tuli Le Zut -kabareen omistaja (suomeksi ”hitsi”). Lähteiden mukaan kabaree sijaitsi rue Norvinsilla[8] tai rue Ravignanilla[7]. Mac Orlan kertoo muistelmissaan, että hän oli mukana todistamassa, miten kabareen ”lyhyt historia päättyi unohtumattomaan, koko yön kestäneeseen kahakkaan”[9]. Frédén muuttaessa Lapin Agileen mukana tulivat myös hänen apinansa, koiransa, korppinsa ja valkoiset hiirensä sekä Lolo-aasinsa. Lolon kanssa Frédé myi kalaa Montmartren kaduilla saadakseen lisätuloa.[7]
”Robinson Crusoeta, Alaskan eränkävijää ja kalabrialaista rosvoa muistuttava”[10] Frédé kuului kiinteästi Montmartren katukuvaan. Hän lauloi joko tunteellisia rakkauslauluja tai arjen todellisuudesta kertovia lauluja, joita hän säesti viululla tai kitaralla. Hänen soittotaidoistaan oltiin kuitenkin montaa mieltä[11]. Ennen kaikkea Frédé tarjosi kabareessaan rahattomille taiteilijoille avokätisesti ruokaa ja juomaa[12], joista vastineeksi hän pyysi taiteilijoilta laulun, taulun tai runon[13]. Lapin Agilen kanta-asiakas Aristide Bruant ystävystyi paikan vuokranantajan kanssa. Vuonna 1913 Bruant osti purku-uhan alla olleen Lapin Agilen, mutta antoi Frédén silti johtaa sitä.[14]
Taiteilijoita ja laitapuolen kulkijoita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]”Frédén” aikana Lapin Agilesta tuli nopeasti Montmartren boheemielämän ”todellinen kulttuuri-instituutio[15]”. Siellä kävivät muun muassa kirjailija ja lauluntekijä Pierre Mac Orlan, joka parina kolmena iltana viikossa lauloi mielellään sotalauluja, sekä toimittaja-kirjailija Roland Dorgelès, joka lauloi myös, mutta muiden onneksi vain harvoin, koska hän lauloi varsin huonosti[16]. Siellä nähtiin myös runoilijat Max Jacob, André Salmon, Paul Fort jne. Lauluntekijä Gaston Couté ei itse laulanut koskaan[17], mutta sammui toisinaan pöydän alle[16]. Apollinaire lausui siellä runojaan teoksesta Alcools[17]. Picasso maalasi Marguerite Lucin muotokuvan (Femme à la corneille, 1904)[18][5] sekä harlekiinin juomassa kabareen baaritiskillä (Au Lapin Agile: Arlequin au verre, 1905[19] Näyttelijä Charles Dullin debytoi Lapin Agilessa vuonna 1902 lausumalla Baudelairen, Villonin, Tristan Corbièren ja Jules Laforguen runoja[20]. Tätä kaikkea katseli tyynesti Leon-John Wesleyn tekemä valtava kipsinen Kristus[21]). André Salmon kirjoitti myöhemmin tästä ei niin puhdasoppisesta Kristus-patsaasta, että se oli ajan hengen mukaisesti kuin ”toveri Jeesus"[22]”.
Taiteilijat eivät olleet ainoita, jotka kävivät Lapin Agilessa. Siellä viihtyivät myös Libertaire-lehden anarkistit, joiden kanssa yhteiselo oli toisinaan kireää[23], ja etenkin rikolliset Montmartren alakorttelista ja läheisestä Goutte d’Orin korttelista[24]. Francis Carco, joka saapui Lapin Agileen talvella 1910–1911, muistelee miten ”runoutta rakastavat tyttöset ja kulkurit” seurustelivat kanta-asiakkaiden kanssa ja tarjosivat näille juotavaa. Toisinaan rikolliset yllättäen syöksyivät Lapiniin päätettyään antaa naisilleen kurinpalautuksen ja heiluttelivat partaveitsiä kylväen kauhua ympärilleen[25].
Jännite vain voimistui, kun Frédéric Gérard halusi asiakaskunnan koostuvan lähinnä taiteilijoista ja päätti ”taiteilijoiden rauhan turvaamiseksi” häätää epätoivotut asiakkaat[24] ”Nämä herrat, joiden läsnäolosta Frédéric ei pitänyt, eivät kuitenkaan jättäneet leikkiä sikseen, ja joinakin öinä luodit lensivät kabareen ikkunoista sisään[26]”, Francic Carco kertoo. Roland Dorgelès kertoo romaanissaan Le Château des brouillards, että tällaisia välikohtauksia sattui silloin tällöin, eivätkä ne yllättäneet ketään (poliisi ei edes vaivautunut paikalle[27]. Yksi tällainen hyökkäys on Pierre Mac Orlanin romaanin Le Quai des brumes keskiössä[28] Väkivalta saavutti huippunsa vuonna 1910, kun yksi Frédéric Gérardin pojista, Victor (”Totor”), kuoli saatuaan luodin päähänsä baaritiskin takana[29].
Kuuluisa taidepila
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mac Orlan muistelee ongelmallisen kauden kestäneen pari vuotta, minkä jälkeen ”Frédéric sai tilanteen haltuunsa, ja vanhasta Lapinista tuli jälleen rauhallinen paikka, joka houkutteli niin nuoria kuin vanhojakin[30].
Vakituisen asiakaskunnan keskuudessa oli yhä muita jännitteitä, mutta onneksi huomattavasti vähemmän väkivaltaisia. Vihamielisyys vallitsi avantgardistien ja traditionalistien välillä. Avantgardisteja kutsuttiin halveksivasti nimellä ”bande à Picasso”, Picasson jengi, eivätkä he olleet Lapin Agilen omistajan suuressa suosiossa[31].” Dorgelèsin ympärille kokoontuneet traditionalistit[32] vastustivat abstraktia maalaustaidetta ja olivat sitä mieltä, että ”jos taiteilijat eivät enää pyri jäljentämään todellista maailmaa tunnistettavalla tavalla, ei ole mitään keinoa arvostella taidetta[33].” Vuonna 1910 Dorgelès suunnitteli kuuluisaksi tulleen huiputuksen. Salon des Indépendants -taidenäyttelyssä esiteltiin maalaus Coucher du soleil sur l’Adriatique, tekaistulta tuntemattomalta italialaiselta taiteilijalta Joachim-Raphaël Boronalilta, jonka väitettiin olevan myös uuden taiteellisen liikkeen, ”eksessivismin” teoreetikko.lähde?
Todellisuudessa ”Eksessivistisen manifestin” oli kirjoittanut Dorgelès, ja taulun maalannut Frédéric Gérardin aasi Lolo, jonka häntään Dorgelès oli André Warnodin ja Jules Depaquit’n avustuksella sitonut pensselin. Paljastaessaan huiputuksen (haastemiehen todistuksella) Roland Dorgelès selitti satiirisessa Fantasio -lehdessä halunneensa ”näyttää typerille, kykenemättömille ja turhamaisille ihmisille, jotka vievät liian suuren osa tästä näyttelystä [Le salon des indépendants], että aasin hännällään maalaama taideteos ei erotu muista tauluista”, jotka loukkaavat ”kunnon taidetta”. Dorgelèsin ja kumppaneiden pila kuuluu tyypilliseen Montmartren perinteeseen, jota kutsutaan nimellä fumisterie. Se koostuu mutkikkaista piloista, joissa on käytetty yllättävällä tavalla mielikuvitusta ja säkenöiviä sanaleikkejä, ja se yhdisti kabareiden humoristeja ja 1900-luvun alun avantgardisteja.lähde?
Aikakauden loppu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pierre Mac Orlan kirjoittaa, että elokuuhun 1914 asti Lapinissa vietettiin elämää, jonka riippumattomuus oli tyypillinen esimerkki montmartrelaisuudesta. Siellä ihmiset välttyivät yhteiskunnan antamilta sanktioilta, joita ei muutenkaan saanut kovin helposti. Montmartren asukkaat osasivat tulkita lakia väljimmän mukaan ja olla onnellisia[34].
Huoleton aikakausi päättyi 1. elokuuta 1914, kun julistettiin liikekannallepano Saksaa vastaan. Lapin Agilen asiakkaat kävivät vähiin, kun suurin osa asiakkaista oli rintamalla, mistä monet eivät enää palanneet.lähde?
Lapin Agile ensimmäisen maailmansodan jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lapin Agile ei enää sodan jälkeen saanut takaisin asemaansa kirjailijoiden ja avantgarde-taiteilijoiden kohtaamispaikkana, vaikka taiteilijat joka vuosi kokoontuivatkin sinne jatkoille Salon d’Automnen alkamispäivänä[35]. Luovuuden keskus siirtyi Montparnassen kortteliin, aivan kuten myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen Saint-Germain-des-Prés’n kaupunginosaan[36]
Vuonna 1922 Aristide Bruant myi kabareen Frédéric Gérardin pojalle ”Paulolle”, jolle hän oli opettanut laulua[35]. André Salmonin mukaan Paulosta tuli opettajansa laulujen paras tulkki[37]. Hänen johdollaan ennen niin epämuodollisista ja enemmän tai vähemmän improvisoiduista illanvietoista tuli organisoituja. Uusi omistaja valitsi esiintyjät ja maksoi heille[38] Jotkut esiintyjistä jopa asuivat kabareessa ja saivat täyden ylläpidon[35].
Toisesta maailmansodasta nykypäivään
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lapin Agile jatkoi toimintaansa miehityksen aikana, niin hyvässä kuin pahassa. Vuoden 1945 jälkeen siitä tuli jälleen suosittu tapaamispaikka taiteilijoiden kesken ja ponnahduslauta vielä tuntemattomille taiteilijoille. Vuonna 1972 Paulo Gérard siirsi kabareen johtoon vävynsä Yves Mathieun[39], jonka omistuksessa Lapin Agile on edelleen. Illanistujaisia, joissa laulajat ja koomikot esiintyvät, järjestetään siellä vielä nykyäänkin.lähde?
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Le Lapin agile. Un siècle de veillées, kirjanen, 4 CD:n kokoelma, EPM, 2003 (Jean Buzelin).
- Roland Dorgelès: Le château des brouillards, 1973 (1. painos 1923)
- Pierre Mac Orlan: Le Quai des brumes, Gallimard, Folio, Pariisi, 1995 (alkusanat Francis Lacassin).
- Pierre Mac Orlan: Montmartre/Les Bandes, Œuvres complètes, Le Cercle du bibliophile, Geneve.
- André Salmon: Souvenirs sans fin, Première époque (1903–1908), Gallimard, N.R.F., Pariisi 1955.
- Jerrold Siegel: Paris Bohème, 1830–1930, Gallimard, coll. Bibliothèque des histoires, Pariisi 1991.
- Sarah Wilson et al: Paris, capitale des arts, 1900–1968, Hazan, Pariisi 2002.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä] |
Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille. Tarkennus: abcd... kohdat ja tyyli |
- ↑ Nicholas Hewitt, Montmartre : une révolution artistique, in Sarah Wilson et al, Paris, capitale des arts, 1900–1968, Hazan, Pariisi, 2002, s. 28.
- ↑ vrt. Jerrold Siegel, Paris Bohème, 1830–1930, Gallimard, coll. bibliothèque des histoires, Pariisi, 1991, s. 318
- ↑ vrt. Jerrold Siegel, s. 317–318.
- ↑ a b Roland Dorgelès, Le Château des brouillards, Le livre de poche, 1973, s. 24.
- ↑ a b a, b, c, d, e, f et g Vrt. Jean Buzelin, kirjanen (2003). [arkisto]
- ↑ Jerrold Seigelin mukaan kabareeta alettiin kutsua tällä nimellä 1870-luvun lopulla ja kuvat olivat André Gillin tekemiä. (vrt. Paris bohème, s. 320.)
- ↑ a b c d a et b Vrt. Jean Buzelin, kirjanen Le Lapin agile. Un siècle de veillées, 4 cd :n kokoelma, EPM, 2003"
- ↑ Francis Lacassinin mukaan, in Pierre Mac Orlan, Le quai des brumes, s. XIV
- ↑ Pierre Mac Orlan, Montmartre, Montmartre/Les Bandes, Kokonaistuotanto, Le Cercle du bibliophile, Geneve, s. 42.
- ↑ Jean-Paul Crespelle, La vie quotidienne à Montmartre au temps de Picasso, Hachette, 1968, viittaus Jean Buzelin, kirjanen.
- ↑ Vrt. J. Seigel, s. 320
- ↑ Jerrold Seigel, s. 320.
- ↑ Francis Lacassin, in Pierre Mac Orlan, Le quai des brumes, s. XII
- ↑ a et b Vrt. Jean Buzelin, kirjanen Le Lapin agile. Un siècle de veillées, 4 cd :n kokoelma, EPM, 2003
- ↑ Nicholas Hewitt, in Sarah wilson et al, s. 31.
- ↑ a b Mikäli Pierre Mac Orlanin sanoja on uskominen (La chanson populaire dans la vie de quelques écrivains, in Cahier Pierre Mac Orlan n°11, La chanson, Prima Linea, 1996, s. 25.)
- ↑ a b P. Mac Orlan, s. 44.
- ↑ Katso taidejäljennös teoksesta sivustolta painting-names.
- ↑ N. Hewitt, in s. 31. Taustalla näkyy Frédéric Gérard (ilman partaa) soittamassa kitaraa (vrt. taidejäljennös sivustolla painting-names. Toisin kuin tällä sivustolla mainitaan, Marguerite Luc ei ollut Frédéric Gérardin tytär.)
- ↑ a et b Vrt. Jean Buzelin, kirjanen, Le Lapin agile. Un siècle de veillées, neljän cd:n kokoelma, EPM, 2003
- ↑ Hän kuoli rintamalla vuonna 1915. Kristuspatsas jäi taiteilijan ainoaksi tunnetuksi teokseksi, ja se on edelleen Lapin Agilessa (vrt. Jean Buzelin, kirjanen
- ↑ André Salmon, Souvenirs sans fin, s. 181.
- ↑ N. Hewitt, s. 32.
- ↑ a b P. Mac Orlan, s. 41.
- ↑ Francis Carco, s. 76–77.
- ↑ F. Carco, s. 77.
- ↑ Roland Dorgelès, Le château des brouillards (1923), rééd. Le livre de poche, 1973,s.8
- ↑ Tapahtumat sijoittuvat Lapin Agileen. André Salmon on joskus väittänyt, että ammuskelu, josta Mac Orlanin romaanissa on kyse, tapahtui todellisuudessa kabaree Zutissä (hitsi) vuonna 1904 (vrt. Francis Lacassin, in Pierre Mac Orlan, Le Quai des brumes, Gallimard, Folio, Pariisi, 1995, s. XIV.)
- ↑ Vrt. Jean Buzelin, kirjanen Le Lapin agile. Un siècle de veillées, 4 cd :n kokoelma, EPM, 2003
- ↑ P. Mac Orlan, Montmartre, s. 42.
- ↑ André Salmon kirjoitti muistelmissaan : Monet kolumnistit liioittelivat Lapin agileen osallistumisen loistoa. Ne, jotka eivät lukeutuneet meidän ystäviimme, antoivat meille nimen "la bande à Picasso". Kävimme Lapinissa tietenkin, mutta johtaja Frédé ei koskaan odottanut meitä sinne. (André Salmon, Souvenirs sans fin. Première époque (1903–1908), Gallimard, N.R.F., Pariisi, s. 174.)
- ↑ N. Hewitt, in Sarah Wilson (dir.), s. 32.
- ↑ a et b Jerrold Seigel, Paris bohême, s. 327.
- ↑ Pierre Mac Orlan, Montmartre, s. 43.
- ↑ a b c a, b, c et d Vrt. Jean Buzelin, kirjanen
- ↑ Vrt. Sarah wilson, Introduction à Paris, capitale des arts (1900–1968), s. 12-24.
- ↑ André Salmon, Souvenirs sans fin, s. 175.
- ↑ André Salmon muistelee, että ennen sotaa kuorot lauloivat silkasta ilosta, he eivät saaneet esiintymispalkkiota ja he maksoivat juomistaan.» (André Salmon, s. 175.)
- ↑ Katso Lapin Agilen viralliset kotisivut.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lapin Agile Wikimedia Commonsissa
- Kabaree Au Lapin Agilen viralliset kotisivut (ranskaksi)
