The Cult
| The Cult | |
|---|---|
 The Cult esiintymässä vuonna 2010 |
|
| Tiedot | |
| Toiminnassa |
1983–1995 1999–– |
| Tyylilaji | hard rock, post-punk, heavy metal, alternative rock, goottirock |
| Kotipaikka |
 Bradford, Englanti |
| Laulukieli | englanti |
| Jäsenet |
Ian Astbury |
| Entiset jäsenet |
Les Warner |
| Levy-yhtiö | |
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivut | |
The Cult on englantilainen rock-yhtye, joka perustettiin alkuperäisessä kokoonpanossaan Bradfordissa vuonna 1981. Vuosien mittaan yhtyeen jäsenet ovat vaihtuneet. Pisimpään ovat jatkaneet laulaja Ian Astbury ja kitaristi Billy Duffy, jotka molemmat kirjoittavat yhtyeen kappaleita.
The Cult yhdistelee laulujen sanoituksissa pseudomystiikkaa ja intiaaniteemoja. Musiikissaan se on yhdistellyt goottirockia, hard rockia ja poppia.
Yhtyeen ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]The Cult tunnettiin alun perin nimellä Southern Death Cult. 1980-luvun alussa Southern Death Cult oli Britteinsaarten post-punk-liikkeen yksi uusista ja nousevista nimistä, joka kierteli Britannian klubeja ja pubeja niittäen mainetta. Southern Death Cultilta on ilmestynyt vain yksi virallinen julkaisu vuonna 1983, joka kantaa yhtyeen omaa nimeä. Yhtye lyheni nimensä kitaristi Billy Duffyn liityttyä yhtyeeseen pelkäksi Death Cultiksi.[1]
Ennen ensimmäistä levyä orkesteri oli muovannut nimensä vielä yksinkertaisempaan muotoon: The Cult. The Cultin ensimmäinen albumi Dreamtime julkaistiin vuonna 1984.[1] Levy sai hyvän vastaanoton, mutta kansainvälinen suosio alkoi vasta kolmannen, huhtikuussa 1987 julkaistun Electric-albumin myötä.[1]
Rick Rubinin tuottaman Electric-albumin ilmestyessä Helsingin Sanomien Markku Fagerlund luonnehti The Cultia 1980-luvun Led Zeppeliniksi: ”Ian Astbury laulaa kuin Robert Plant konsanaan, soitto jyrisee Billy Duffyn kitaran siivittämänä lujaa, peruskomppi on sekin tuhtia tavaraa.”[2]
Electric-albumin menestys – ja sen tukena olleet hyvin menestyneet kiertuepäivät – alkoivat kuitenkin rasittaa bändiä. Vancouverissa Astbury pidätettiin hänen riitaannuttuaan turvahenkilöstön kanssa. Teksasissa häntä syytettiin lavalla tapahtuneesta säädyttömyydestä. ”Paine purkautui monin tavoin”, laulaja kertoi vuoden 1987 kiertueesta muutamaa vuotta myöhemmin Rolling Stonen toimittajalle Michael Goldbergille. ”Alkoholi oli yksi keino, Itsetuhoinen käytös toinen.”[1]
Ongelmista ja Astburyn ja Duffyn välillä huhutusta kasvavasta vihamielisyydestä huolimatta The Cult suuntasi takaisin studioon. Massayleisön suosioon The Cult ylsi myös vuoden 1989 levyllään Sonic Temple ja sen hittien ”Sweet Soul Sisterin” ja ”Fire Womanin” saaman radiosoiton ansiosta.Yhtyeen hittikappale ”Edie (Ciao Baby)” oli omistettu näyttelijä Edie Sedgwickin muistolle. Rocklegenda Iggy Pop ilmaisi ihailunsa bändiä kohtaan laulamalla taustoja albumin yhdellä kappaleella.[1]
_(cropped).jpg)
Viidennen studioalbuminsa Ceremonyn (1991) aikoihin yhtyeen jäsenten välillä alkoi ilmetä jännitteitä ja luovia erimielisyyksiä. Tämä johti siihen, että albumin äänitykset tehtiin ilman vakaata kokoonpanoa. Astbury ja Duffy olivat yhtyeen ainoat viralliset jäsenet. Bassokitaraa ja rumpuja soittivat palkatut studiomuusikot. Riitaisa tunnelma säilyi myös seuraavien vuosien aikana, jolloin äänitettiin vielä yksi studioalbumi, The Cult (1994), jonka jälkeen yhtye meni tauolle.[1]
The Cult muodostettiin uudelleen ja vuonna 2001 julkaistiin sen seitsemäs studioalbumi Beyond Good and Evil. Albumin kaupallinen epäonnistuminen ja uudelleen nousseet jännitteet yhtyeen sisällä johtivat toiseen hajoamiseen vuonna 2002. The Cult yhdistyi jälleen vuonna 2006 ja on siitä lähtien julkaissut neljä studioalbumia lisää: Born into This (2007), Choice of Weapon (2012), Hidden City (2016) ja Under the Midnight Sun (2022).
Diskografia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Studioalbumit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Dreamtime (Syyskuu 1984)
- Love (Lokakuu 1985)
- Electric (Huhtikuu 1987)
- Sonic Temple (Huhtikuu 1989)
- Ceremony (Syyskuu 1991)
- The Cult (Lokakuu 1994)
- Beyond Good and Evil (Kesäkuu 2001)
- Born into This (Lokakuu 2007)
- Choice of Weapon (Toukokuu 2012)
- Hidden City (Helmikuu 2016)
- Under the Midnight Sun (2022)
Livealbumit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Dreamtime Live at the Lyceum (Syyskuu 1984)
- Live at Marquee (Helmikuu 1993)
Kokoelmat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Death Cult (1988)
- Pure Cult: For Rockers, Ravers, Lovers and Sinners (Helmikuu 1993)
- High Octane Cult: Ultimate Collection, 1984–1995 (Marraskuu 1996)
- Pure Cult: The Singles 1984–1995 (Kesäkuu 2000)
- The Best of Rare Cult (Marraskuu 2000)
- Weapon of Choice (2012)
- Electric Peace (2013)
Konsertti ja musiikkivideot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pure Cult DVD Anthology 1984–1995 (2001)
- The Cult – Music without Fear, Live from the Grand Olympic Auditorium, Los Angeles (2002)
- The Cult – New York City (Live At The Fillmore New York At Irving Plaza November 13, 2006) (2007)
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Brennan, Carol: Cult, The Biography Musician Guide. Viitattu 19.10.2024.
- ↑ Kultti, takaliukuja, linnunlaulua ja lunta. Helsingin Sanomat, 25.4.1987, s. 26. Näköislehden aukeama (tilaajille).
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta The Cult Wikimedia Commonsissa